Adara, Siriuksen tähti (K-11, 160 lukua)

[Lokitar]

Luku 37. Itsekkyyttä

Harry vilkaisi liekkeihin ja säpsähti. Adarakin käänsi katseensa takkaan, ja näki Siriuksen pään leijuvan tulessa. Hän näytti paljon nuoremmalta kuin viime tapaamisella. Hänen hiuksetkin olivat lyhentyneet ja siistityt. Adara hymyili jo pelkästä Siriuksen näkemisestä.
”Sirius – miten menee?” Harry kysyi.
”Vähät minusta... Miten teillä menee?” Sirius kysyi ja käänsi katseensa hymyillen Adaraan. Muuta hän ei pystynytkään tekemään. Hän vain hymyili Adaralle, tämän hymyillessä takaisin.

Samassa Harry pulputti kaikki huolensa kolmivelhoturnajaisista, Rita Luodikosta, Ronista ja lohikäärme-haasteesta. Koko puheen aikana Adara pysyi täysin hiljaa ja antoi Siriuksen kuunnella Harryn murheita. Hän ei halunnut häiritä, sillä Harry oli pahemmassa liemessä kuin hän. Toisaalta, Adara oli luullut saavansa tavata Siriuksen kahden, ja kertoa omista asioistaan...

Adara havahtui keskustelun kuunteluun kun Sirius kertoi Irkoroffista:
”Hän oli kuolonsyöjä. Tehän tiedätte mitä kuolonsyöjät ovat?”
”Joo hän - mitä?” Harry hölmistyi.
”Hän jäi kiinni, hän oli Azkabanissa samaan aikaan kuin minä, mutta hänet vapautettiin. Veikkaan että siksi Dumbledore tahtoi Tylypahkaan täksi vuodeksi aurorin –pitämään häntä silmällä. Vauhkomieli pidätti Irkoroffin. Järjesti hänet Azkabaniin.”
”Irkoroff vapautettiin? Miksi hänet vapautettiin?” Harry kysyi.
”Hän teki sopimuksen taikaministeriön kanssa. Hän sanoi että ymmärsi toimineensa väärin ja sitten hän nimesi ihmisiä... hän järjesti koko joukon muita tilalleen Azkabaniin... hän ei ole siellä kovin suuressa suosiossa, ei totta tosiaan. Ja vapauduttuaan vankilasta hän on opettanut pimeyden juonia joka ainoalle oppilaalle joka on hänen kouluaan käynyt. Niin että varo Durmstrangin ottelijaa myös”, Sirius vastasi.

”Okei... Mutta.. väitätkö että Irkoroff pani nimeni pikariin? Koska jos hän pani, hän on tosi taitava näyttelemään. Hän näytti raivostuneelta sen takia. Hän halusi estää osallistumiseni.”
”Tiedämme että hän on hyvä näyttelemään, koska hänhän vakuutti taikaministeriönkin niin että hänet vapautettiin. Kuule, minä olen pitänyt silmällä Päivän Profeettaa -”
”Sinä ja koko muu maailma”, Harry tuhahti.
”- ja kun lukee sen Luodikon viime kuukauden artikkelin rivinvälejä, niin käy ilmi, että Vauhkomielen kimppuun hyökättiin edellisenä päivänä ennen hänen lähtöään Tylypahkaan. Aivan, tiedän että Luodiko väittää että se oli taas väärä hälytys, mutta minä en jostain syystä usko sitä. Luultavasti joku yritti estää hänen tulonsa Tylypahkaan. Luultavasti joku tiesi että hänen oma tehtävänsä vaikeutuu suuresti, kun Vauhkomieli on lähettyvillä. Eikä kukaan tutki asiaa kovin tarkasti, koska Vauhkomieli on havainnut tunkeilijoita hiukan liian usein. Mutta se ei merkitse sitä, ettei hän edelleen pystyisi hoksaamaan aitoa tunkeilijaa. Vauhkomieli oli ministeriön paras aurori kautta aikojen -”

”Eli mitä sinä yrität sanoa? Irkoroff yrittää tappaa minut? Mutta – miksi?” Harry keskeytti.
”Olen kuullut sangen kummallisia juttuja. Kuolonsyöjät ovat ilmeisesti olleet tavallista toimeliaampia viime aikoina. He näyttäytyivät huispauksen maailmanmestaruuskisoissa. Joku loihti pimeän piirron... ja – kuulitko siitä ministeriön noidasta joka katosi?”
”Bertha Jorkinsista?” Harry sanoi.
”Niin juuri... Hän katosi Albaniassa, ja juuri siellä Voldemort on huhujen mukaan viimeksi nähty... ja kaipa Jorkins tiesi, että kolmivelhoturnajaiset aiotaan järjestää?”
”Niin mutta... ei kai ole kovin todennäköistä että hän olisi kävellyt suoraan Voldemortin syliin?” Harry ehdotti.
”Kuule, minä tunnen Bertha Jorkinsin. Hän oli Tylypahkassa samaan aikaan kuin minä, muutaman luokan ylempänä kuin sinun isäsi ja minä. Ja hän oli ääliö. Hirveän utelias, mutta täysin aivoton. Se on paha yhdistelmä. Sanoisin että hänet on hyvin helppo houkutella ansaan.”

”Eli... eli Voldemort on ehkä kuullut turnajaisista? Sitäkö sinä tarkoitat? Epäiletkö että Irkoroff on täällä hänen käskystään?”
”Minä en tiedä. Minä en kerta kaikkiaan tiedä... Irkoroff ei minusta vaikuta siltä tyypiltä joka palaa Voldemortin luo ellei hän tiedä että Voldemort on kyllin vahva suojelemaan häntä. Mutta kuka sinun nimesi pikariin panikin, hän pani sen sinne jostain syystä, enkä minä saa päästäni ajatusta että turnajaisissa on helppo hyökätä kimppuusi ja naamioida se onnettomuudeksi”, Sirius sanoi ja Adarasta alkoi tuntua että hänen VIP-koe murheensa ovat pikkujuttu.

”Vaikuttaa minustakin hyvältä suunnitelmalta. Heidän ei tarvitse kuin astua sivuun ja antaa lohikäärmeiden hoitaa hommansa.”
Lohikäärmeet. Tosiaan, Ron kertoi Adaralle että Harryn ensimmäinen vastus on lohikäärme.
”Aivan - ne lohikäärmeet. On olemassa keino. Älä lankea tainnutustaikaan – lohikäärmeet ovat niin vahvoja ja väkevästi taikaisia, etteivät ne kaadu yhdellä tainnuttajalla. Lohikäärmeen voittamiseen tarvitaan puolisen tusinaa velhoa -”
”Joo tiedän, näin äsken.”
”Mutta voit tehdä sen yksinkin. On olemassa keino, joka ei vaadi kuin yksinkertaisen loitsun. Sinä vain -”

”Hys”, Adara keskeytti yhtäkkiä. Kierreportaista kuului askelten ääniä.
”Mene! Mene! Joku tulee!” Harry sihahti Siriukselle. Kuului poksahdus ja Sirius oli poissa, poissa olivat myös Adaran toiveet keskustelusta hänen kanssaan. Ron asteli huoneeseen ja katseli ympärilleen, hän ei huomannut Adaraa pimeässä huoneen nurkassa.
”Kenelle sinä puhuit?” Ron kysyi Harrylta ja Adara tuijotti haikeana takkaan. Hän ei sanonut Siriukselle sanaakaan, eikä Sirius hänelle. Adara tunsi kirvelyä silmissään.
Sillä välin Harry oli ehtinyt viskata POTTER HAISEE PAHALTA-rintamerkin Ronin otsaan, ja juosta poikien makuusaliin. Ron oli jäänyt niille sijoilleen seisomaan, eikä sanonut mitään.

Adara nyyhkäisi ja pyyhki silmiään hihaansa. Ron havahtui ja koetti nähdä nyyhkäisijän.
”Kuka siellä?” Ron kysyi. Adara asteli lähemmäs takkaa erottuakseen.
”Ai, sinulle Harry puhui, mik-” Ron aloitti mutta erotti kiiltävät kyyneleet Adaran kasvoilta.
Adara lysähti nojatuolille takan eteen. Ron asteli lähemmäs.
”O-onko kaikki hyvin?” hän kysyi. Adara oli hetken hiljaa.

”Ei Harry minulle puhunut... Vaan Siriukselle.”  Ron näytti hölmistyneeltä.
”Hän oli tuossa takassa hetki sitten... Harry puhui hänen kanssaan ensimmäisestä koetuksesta, ja siitä kuka pisti Harryn nimen liekehtivään pikariin”, Adara jatkoi.
”No... Mitä Sirius sanoi?” Ron kysyi.
”Tavallaan paljonkin... tavallaan ei mitään.”
”Mitä tuo tarkoitti?”
”Hän ei sanonut minulle mitään. Annoin Harryn puhua kaikki huolensa Siriukselle ja pysyin itse hiljaa. Sirius ei puhunut minulle vaan kuunteli Harrya... Luulin saavani puhua kahden Siriukselle, mutta...” Adara sanoi ja nosti polvet syliinsä ja painoi otsansa polviaan vasten. Ron istuutui nojatuolin käsinojalle.
”Tunnen oloni itsekkääksi. Harry on kuolemanvaarassa ja minä odotin saavani puhua Siriukselle kahden... Typerää...” Adara sanoi ja tunsi kyynelten valuvan silmistään. Ronkin ilmeisesti huomasi sen Adaran tärinästä, sillä hän laskeutui Adaran viereen istumaan ja halasi tätä.
”Se on ihan normaalia... Sirius on sinun isäsi”, Ron sanoi kun Adara nojasi tämän olkapäähän.
”Mutta Harrylla ei ole isää ollenkaan, tunnen oloni itsekkääksi kun yritän omia Siriuksen itselleni”, Adara sanoi kyyneltensä lomasta. Ron hyssytteli.
”Et sinä ole yrittänyt Siriusta omia. Olet vain mielessäsi toivonut saavasi puhua hänelle... Siksi oletkin niin kiltti, koska et tee aina sitä mitä itsekkäästi haluaisit”, Ron sanoi ja livahti halauksesta ja tarjosi Adaralle nenäliinaa. Adara hymyili lievästi.
”Kiitos, Ron.”
”Eipä mitään, tätä varten ystävät on”, Ron sanoi ja hymyili. Hän nousi ylös, painoi vielä kätensä Adaran olkapäälle hetkeksi ja toivotti hyvää yötä.
”Öitä”, Adara sanoi ja Ron lähti nukkumaan. Adara istui hetken yksin ja lähti sitten itsekin sänkyyn.

[Lokitar]

Luku 38. Ensimmäinen koetus








Oli tiistaiaamu. Adara ei tiennyt miten päin olisi ja missä. Sunnuntai oli vilahtanut kuin pikakelattu filmi hänen silmiensä edessä. Hän kiepuskeli sängyssään ja yritti nukkua vielä hetkisen lisää, mutta päätyikin vain ajattelemaan montaa asiaa yhtä aikaa.

Tunnit alkoivat ja Adara oli täysin turta. Hän ei tiennyt mitä tehdä tai sanoa kenellekään. Tunneista ei tullut mitään. Koko koulussa tuntui olla pingottunut tunnelma. Tunnit lentelivät jälleen kuin filmi Adaran silmien edessä. Viimein tuli ruokatunti ja kilpailijat lähtivät jo pihamaalle.
Hetken päästä Hagrid tuli johdattamaan oppilaatkin ulos.    

Yleisössä kuhisi kuin muurahaispesässä. Kaikki pyörivät edestakaisin ja huusivat. Adara istuutui melko hyville paikoille Fredin ja Georgen kanssa. Turnajaisten työntekijät toivat suuren – ja äkäisen näköisen - lohikäärmeen ottelijoiden areenalle. Yleisö vaikeni.
Kesti aikansa kun ottelijat valmistautuivat, ja lopulta esiin astui Cedric. Cedricin ystävät ja ihailijat kiljuivat riviä taaempana ja saivat Adaran ja kaksosten tärykalvot koetuksille. Ludo Bagman oli selostanut että kilpailijoiden on napattava kultainen muna oikeiden lohikäärmeenmunien seasta.
Cedric aloitti.

Hän nosti sauvansa ja osoitti sillä... kiveä? Kivi muuttui labradorinnoutajaksi ja alkoi juoksennella poispäin Cedricistä. Lohikäärmeen mielenkiinto iskeytyi koiraan ja se alkoi seurata sitä katseellaan. Sillä välin Cedric hivuttautui hitaasti kohti munia, mutta kesken matkan lohikäärme kääntyikin takaisin Cedriciin päin ja alkoi syökseä raivoisasti tulta. Cedric väisti täpärästi –osa hänen hihastaan paloi. Hänen ystävänsä äänehtivät jotain ”ooh”-suuntaista. Lohikäärmeen käänneltyä päätään koirasta Cedriciin, Cedric ei aikaillut: hän syöksyi kohti pesää ja nappasi munan.

Ihmiset hurrasivat ja taputtivat käsiään. Cedric vietiin ensiapu-telttaan. Tuomarit nostelivat sauvojansa: Madame Maxime antoi Cedricille seitsemän pistettä kymmenestä. Herra Kyyry antoi myös seitsemän, Dumbledore kahdeksan, Ludo Bagman yhdeksän, Irkoroff kuutosen.
Puolueellista! Adara ajatteli ja tuhahti.

Seuraavana oli Fleur Delacour. Hän asteli tyynen rauhallisena areenalle uuden lohikäärmeen tultua edellisen paikalle, sekä uusien munien tultua. Fleurkin otti sauvansa esiin ja mutisi jotain joka sai sauvasta lentelemään sinisiä kipinöitä ja omituisia huojuvia. Fleur heilui hitaasti sauvaa heilutellen edestakaisin, vaivuttaen lohikäärmettä uniseksi. Se tepsi, juuri kun Fleur oli laskenut sauvansa ja lähtenyt kohti munia, lohikäärme kuorsasi ja sen sieraimesta syöksyi tulisuihku joka sytytti Fleurin hameen palamaan. Nyt Fleurin kannattajat päästelivät ”ooh”-äännähdyksiään. Hetken hätiköityään tyttö sai sammutettua hameensa ja jatkamaan matkaansa. Hänkin sai munan ja jatkoi matkaansa ensiapu-telttaan. Tuomarit antoivat taas pisteensä. Madame Maxime: yhdeksän, Kyyry: seitsemän, Dumbledore: kahdeksan, Ludo Bagman: seitsemän, Irkoroff: seitsemän.

Viktor Krum. Hän säästyi eniten vammoilta, sillä hän tökkäsi loitsulla lohikäärmettä silmään. Ongelma oli vain se että lohikäärme alkoi ravata edestakaisin tuskissaan ja tallasi vahingossa osan oikeista munista kokkeliksi. Krum joutui väistelemään lohikäärmeen jalkoja ja välttelemään en äkkipikaisia liikkeitä. Lopulta hän sai munan mutta huomautuksen ettei lohikäärmeitä olisi saanut vahingoittaa. Tuomarit antoivat taas pisteensä: Madame Maxime: seitsemän, Kyyry: seitsemän, Dumbledore: kahdeksan, Ludo Bagman: kahdeksan, Irkoroff: kymmenen.

”Sikamaisen puolueellista!” Fred huusi ja buuasi Irkoroffille. Krum oli johdossa. Seuraavaksi olisi Harryn vuoro. Areenalle tuotiin piikkihäntäinen, valtava, ilkeännäköinen unkarilainen sarvipyrstö. Ja siinä saapui Harry. Hän tuijotti hetken sarvipyrstöä, kohotti sauvansa ilmaan ja huusi loitsun. Kaikki hiljenivät. Ensin mitään ei tapahtunut, Draco oli jo alkanut nauramaan, kunnes.. jotain lensi metsän reunaa hipoen paikalle. Harryn Tulisalama!
”Loistavaa! Nerokasta!” huusi Bagman ja yleisö alkoi osoittaa suosiotaan. Harry syöksyi korkealle ilmoihin, syöksyi takaisin alas ja väisteli lohikäärmeen lieskoja.
”Hyvät hyssykät, poikahan osaa lentää! Katseletko sinä, Krum?” Bagman kuulutti ja Fred ja George naureskelivat. Krum näytti happamalta. Harry liisi ylemmäs sarvipyrstön seuratessa. Harry syöksyi jälleen jyrkästi alas, lohikäärme heilautti häntäänsä ja syöksi tulta yhtä aikaa. Tulen Harry väisti, mutta hännän yksi piikki osui häntä olkapäähän. Yleisö haukkoi henkeään ja kiljui. Harry ei näyttänyt välittävän, hän jatkoi hämäytystään ja yritti houkutella lohikäärmettä munien luota pois. Hän meni liekkien kantamattomiin ja alkoi lennellä edestakaisin. Lohikäärme tuijotteli häntä tarkasti. Harry kaartoi niin ylös että sarvipyrstö joutui venyttelemään kaulaansa. Lopulta se nousi takajaloilleen ja levitti siipensä. Samassa Harry syöksähti ja - nappasi munan!

Yleisö ratkesi suosionosoituksiin. Kaksoset nostivat Adaran olkapäilleen istumaan ja alkoivat loikkia yleisössä.
”Katsokaa! Katsokaa tarkasti! Ottelijoistamme nuorin nappaa munan nopeimmin! Tämä lisää kummasti Harry Potterin mahdollisuuksia voittoon!” Bagman huusi.
Harry laskeutui ja häntä vastassa oli Hagrid, McGarmiwa sekä Vauhkomieli. Kaikki näyttivät iloisilta ja onnittelivat Harrya, joka lähti ensiapu-telttaan.
Tuomarit antoivat pisteensä. Madame Maxime: kahdeksan, Kyyry: yhdeksän, Dumbledore: yhdeksän, Ludo Bagman: kymmenen!

”KYMMENEN!?” Fred huudahti ja alkoi tuulettaa. ”Voisin melkein sanoa Ludoa hyväksi tyypiksi mutta maksaisi nyt ensin ne velkansa!”
Ja vielä Irkoroffin pisteet: neljä.
”NELJÄ?! Puolueellinen paska!” Fred huusi nyt ärtyisänä. Mutta silti, Adaran laskelmien mukaan...
”Harry on jaetulla ykkössijalla! Krumin kanssa!”
”Mitä? on vai?” Fred huudahti ja kaksoset alkoivat loikkia taas hullunlailla.

Illalla Rohkelikkotornissa oli yllätysjuhlat Harrylle. Ennen niitä Adara kuitenkin hiipi tyttöjen makuusaliin ja kirjoitti Siriukselle raportin ottelijoista.

[Lokitar]

Luku 39. Ikävä







Räntäsateet ja tuulet alkoivat yhtä nopeasti kuin joulukuukin. Taikahistorian tunneillakin oli vaikea nukkua, sillä linnassa oli aina kylmä ja vetoista. Adara istui pulpettinsa ääressä, kiskomassa hihoja mahdollisimman paljon käsiensä lämmikkeeksi. Hän kärsi professori Binnsin kaksoistunnista. Juuri kun hän oli saanut unenpäästä kiinni, kaksoistunti oli ohi.

Ollessaan matkalla saliin, Adara törmäsi kulman takaa tulevaan henkilöön.
”Auh!” hän huudahti ja hänen käsissään olleet koulukirjat putosivat lattialle.
”A-anteeksi.” Harry sanoi ja nosti Adaralle kirjat.
”Ei se mitään. Itse en katsonut eteeni”, Adara sanoi ja laittoi kirjat laukkuunsa. Harry oli hetken hiljaa ja Adara ihmetteli mihin kaikki muut oppilaat olivat käytävältä kadonneet.
”Mitä sinulla on seuraavaksi?” Harry kysyi.
”Öh.. Muodonmuutoksia. Kuinka niin?”
”Meillä oli äsken. McGarmiwa kertoi että kolmivelhoturnajaisiin kuuluu joulutanssiaiset. Ja ottelijoiden pitää tanssia seuralaistensa kanssa ensimmäinen tanssi...” Harry sanoi ja autiolle käytävälle eksyi Harryn luokkalaisia, muun muassa Patilin kaksoset jotka kikattelivat ja tähyilivät Harrya. Adara huokaisi.
”Otan osaa”, hän sanoi ja Harry muuttui hiukan vaisummaksi.
”N-niin... Ja ajattelin kun... no, minulla ei ole ketään erityistä jonka haluaisin pyytää tansseihin niin.. jos sinä tulisit minun kanssani – ihan vain ystävänä?” hän kysyi. Adara hämmästyi.
”Öh.. Minä - en osaa sanoa. Minä tavallaan odotan kutsua...” hän mutisi ja ajatteli tietysti Georgea.
”Mutta jos en saa häneltä kutsua niin voin minä sitten tulla.” Harry tuntui jostain syystä siltä kuin olisi saanut jo selvän ’ei’n.
”Noh.. Ilmoita sitten kun tiedät”, Harry sanoi. Adara nyökkäsi ja huomasi silmäkulmastaan että ikkunalaudalla ujuttautui ikkunan raosta koppakuoriainen ulos sateeseen.
”Okei.. Joko olet selvittänyt sen munan arvoituksen?” Adara kysyi tarkoittaen kultamunaa jonka Harry oli saanut ensimmäisestä koetuksesta. Harry katseli vähän välttelevästi ympärilleen.
”Tuota noin... en... Mutta Hermione auttaa minua selvittämään sen.”
”Kannattaisi alkaa miettimään”, Adara kehotti kun koulukello soi.
”Jooh, nähdään sitten”, Harry sanoi ja lähti tunnille. Adara jatkoi matkaansa saliin.

Adara istuutui tapansa mukaan kaksosten viereen. He puhuivat suu vaahdossa siitä kuinka uskomattomasti Harry päihitti lohikäärmeen.
”Harrylla on varmasti monta seuralaisehdokasta tyrkyttämässä itseään”, Fred sanoi haaveilevasti.
”Luultavasti. Harry yritti pelastautua heiltä pyytämällä minut seuralaisekseen”, Adara mutisi voidellessaan leipäänsä. Fred ja George näyttivät halolla päähän lyödyiltä. Adara katsoi heitä kysyvästi.
”Mitä? Ei siinä mitään väärää ole”, Adara sanoi.
”Onko Harrykin ihastunut sinuun?!” Fred huudahti. Adara huokaisi.
”Ei! Hän vain halusi lähteä sinne kanssani ystävänä, ja pelastautua kaikilta faneiltaan”, hän ärähti vastaväitteeksi. Kaksoset näyttivät yhä epäileviltä.
”Kuka lie Harryn seuralaiseksi päätyykin, saa varmasti oman osansa Rita Luodikolta ja hänen lehtiartikkeleiltaan”, George totesi. Adaran vatsassa muljahti. Tosiaan, jos Rita alkaisi penkoa kunnolla Adaran menneisyyttä, saattaisi paljastua että Adara on adoptoitu. Ja siitä ei hyvää seuraisi...

Lukukauden viimeisen viikon ajan Adara koki suuria yllätyksiä, jotka alkoivat sillä että eräs Durmstrangin koululainen poika pyysi häntä tanssiaisiin kanssaan. Adara oli luullut että Luihuiset olivat loihtineet pojan jotenkin, mutta luulo osoittautui vääräksi. Adara torjui pojan vaivautuneena.
Ja ei kulunut edes neljää tuntia kun eräs pitkä ja hoikka enkelikiharainen korpinkynsi pyysi myös Adaraa seuralaisekseen. Jälleen vaivautuneet pakit.
Pyyntöjä pyyntöjen perään, kieltäytymistä kieltäytymisen perään. Adara ei pysynyt edes laskuissa että kuinka moni häntä oli pyytänyt. Ahdistusta lisäsi vielä Rita Luodiko, joka oli käynyt kuvaajan kanssa kuvaamassa ”Tylypahkan arkea” - tosiasiassa Rita halusi Adaralta haastattelun.

”Millainen suhde sinulla on Harry Potterin kanssa? Oletteko hyviä ystäviä vai vielä läheisempiä?”
”Me ollaan ihan vain kavereita.”
”Vai niin, mutta kuulin luotettavalta taholta että Harry pyysi sinut joulutanssiaisiin.”
”Öh.. joo, mutta vain ystävänä.”
”Niin tietenkin... Oletteko käyneet treffeillä usein?”
”Minähän sanoin että olemme vain -”
”Ah, aika rientää, kiitos haastattelusta!”

Seuraavassa lehdessä olikin jo juttu kauheasta draamakuviosta: Harry seurusteli Hermionen ja Adaran kanssa yhtä aikaa sekä flirttaili kaikille koulun tytöille, Hermione petti Harrya Viktor Krumin kanssa ja Adaralla on suhde jonkun Weasleyn pojan kanssa. Adaraa hämmästytti kuinka lähelle Rita oli osunut viimeisessä osassa. Kaksoset olivat myöhemmin kyselleet oliko Ritan jutuissa perää (etenkin George). Adara ei ollut vastannut sillä hän yhä jännitti kutsuisiko George sittenkään häntä tanssiaisiin. Turhaan hän sitä murehti...

Torstaina kaikkien tuntien jälkeen, Adara käveli ihmisruuhkassa vastavirtaan ja tunsi kun jokin nykäisi häntä koululaukusta. Georgen käsi.
”Sainpas sinut kiinni.” Adara hätkähti.
”Ai, hei.”
”Hei, tuota noin, minulla on kiire jälki-istuntoon joten kysyn nopeasti ja töksähtävästi: kai sinä tulet kanssani tanssiaisiin?” George puhui nopeasti ja kivi Adaran sydämeltä vierähti pois.
”O- totta kai”, Adara sanoi ja George hymyili.
”Hienoa, nähdään”, hän sanoi ja käännähti kohti suuntaa josta oli saapunutkin.
”Tulkitsenko jälki-istuntosi sillä että et pääse tänään Tylyahoon?” Adara kysäisi vielä nopeasti.
George virnisti olkansa yli.
”Ei sitä koskaan tiedä..” hän sanoi ja lähti.
Adara kävi rohkelikkotornissa tyhjentämässä laukkunsa ja lähti sitten sen kanssa kohti Tylyahoa.

Hän käveli ympäriinsä etsien jotain uutta Sekon pilapuodista ja Hunajaherttuasta, joululahjoja ystävilleen. Siriuksen lahja olisi taas se haastavin, etenkin kun Adara ei vieläkään tiennyt Siriuksesta mitään pikkutietoa. Harrylle Adara löysi Huispaukseen liittyvän kirjan, Ronille perinteisesti karkkia, sillä Ron ei lue, Hermionelle taas tietokirjoja, ja Georgelle taskukellon johon voi loihtia sekä ajan kertomisen, että sen missä kunnossa Georgen rakkaat ovat (rouva Weasleyllakin on perheestään sellainen). Taskukellon kannessa oli kaiverrettuna sydän ja tribaali-kuvioita. Kellon sisäpuolelle Adara ajatteli kaivertavansa ”Hyvää joulua, rakkaudella Adara.”

Laukku painoi niin että olkaa hiersi, ja Adara ei ollut vieläkään keksinyt mitään Siriukselle. Ollessaan matkalla Kolmeen luudanvarteen kermakaljalle, Adara huomasi Rita Luodikon kävelevän myös kohti ovea. Se tiesi täyttä U-käännöstä Adaralle. Hän riensi pois ja päätti lähteä lyhyelle kävelylle.
Muutamaa minuuttia myöhemmin hän löysi itsensä Rääkyvän röttelön edestä.
Talo oli yhtä rähjäinen kuin ennenkin, mutta Adaran silmissä ei lainkaan pelottava.
Hän asteli ulko-ovesta sisään ja kiipesi tutut portaat ylös makuuhuoneeseen. Huone oli jälleen pölyttynyt ja tunkkainen, ja näytti siltä kuin siellä ei olisi koskaan asunut kukaan. Huone oli eloton ja tyhjä. Tosiaan, tyhjä. Miksi edes tulin tänne, Adara ajatteli. Ei Sirius täällä ole.
Adara asteli pölyttyneelle sängylle ja nosti rispaantuneen tyynyn syliinsä ja rutisti sitä sylissään.
Ei Sirius täällä ole, hän toisti itselleen ja tajusi vasta nyt ikävöivänsä Siriusta niin paljon.

[Lokitar]

Luku 40. Hän ei ikinä tekisi niin









Adara ryhdistäytyi ja lähti takaisin kaupungin vilinään. Hän oli päättänyt olla lannistumatta, sekä lahjan että ikävänsä suhteen. Hän näkisi Siriuksen vielä... joskus.
Hän etsi ja etsi, mutta mitään ei löytynyt. Ei mitään. Ei yhtikäs mitään josta Adara kuvittelisi Siriuksen pitävän. Adara huokaisi epätoivoisesti, alkoi tulla jo pimeää ja kaupat alkoivat sulkeutua. Adara toivoi syvästi, että George ilmestyisi jostain kuten oli hiukan vihjaillutkin, mutta toivoksi se jäi. Hän lähti pettyneenä takaisin Tylypahkaan.

Matkalla rohkelikkotorniin, Adara näki Ronin istuskelemassa portailla kolmannen ja neljännen kerroksen välissä.
”Hei!” Adara sanoi ehkä turhankin tekopirteästi. Ron heilautti kättään ja näytti ankealta.
”Noh, miksi naamasi on kuin olisit syönyt sontaa?” Adara kysäisi ja istuutui seuraksi. Ron mutisi jotain epäselvää.
”Anteeksi -?” Adara sanoi ja Ron toisti kovempaa:
”Joulutanssiaiset.”
”Ai. Et löydä seuralaista?”
”En. Harrylla on jono faneja kyselemässä ja minä en saa itse edes kysyttyä ketään”, Ron sanoi ja näytti vaivaantuneelta. Ehkei Ronilla ole niin helppoa puhua tytölle tällaisista asioista...
”Mutta... Adara... Sinähän voisit -” Ron aloitti toiveikkaana, mutta Adara arvasi mitä tämä oli sanomassa.
”Minulla on jo seuralainen”, hän sanoi ja Ron näytti pettyneeltä.
”Kuka?” hän kysyi ja Adara punehtui hiukan kasvoiltaan. Pelkkä Georgen ajattelu aiheutti joskus sen.
”Öh - Georgen..” Adara sanoi ja Ron näytti yllättyneeltä.
”Ai, sinusta George siis puhui. Hän sanoi vain pyytävänsä jotakuta tänään ohimennen”, Ron sanoi.
Ohimennen?! Adara ajatteli ja päätti että George saisi kuulla tästä vielä.
”Pidätkö sinä Georgesta?” Ron kysyi ja Adara heräsi ajatuksistaan.
”No.. minä...” Adara änkytti ja Ron näytti virnistävän mukamas vaivihkaa.
”Minä vähän arvelinkin”, Ron sanoi ja nousi ylös. ”Noh, hyviä öitä sinulle.”
”Öitä”, Adara vastasi ja Ron lähti kohti rohkelikkotornia. Adara päätti käydä vielä kirjastossa lainaamassa läksyjen tekoon tarvittavia kirjoja.

Matkalla kirjastoon hän näki muun muassa Seamuksen juoksemassa sairaalasiipeen palaneiden kulmakarvojensa kanssa, sekä Viktor Krumin kävelemässä kohti ulko-ovia, fanijoukko hiipimässä perässään.
Kirjastossa oli autiota, vain Dean Thomas ja hänen uusi ystävänsä, sekä Hermione istumassa pöydän ääressä, uppoutuneena kymmeniin kirjoihin. Adara päätti olla häiritsemättä ja vetäytyi yhden hyllyn taakse.

”Hei", kuului hiljainen ääni Adaran selän takaa kun tämä etsi Animaagit ja muutokset-kirjaa. Adara käännähti ja oli hyvin yllättynyt tajutessaan äänen lähteen. Draco Malfoy.
”Öh - hei”, hän vastasi ja Draco ei näyttänyt siltä kuin hänellä olisi muuta sanottavaa.
”Oliko sinulla asiaa, vai sanoitko muuten vain hei?” Adara kysyi mahdollisimman hillitysti ja kohteliaasti.
”Ei - tai siis kyllä. Joulutanssiaiset ovat melko pian ja.. tuota.. minä haluaisin lähteä sinne sinun.. seuralaisena”, Draco sanoi välillä hiukan tauoten kuin hänen pitäisi pitää happitaukoja kokoajan.
”Ai - no.. minulla on kyllä jo seura-”
”Weasleyn kaksonenko?” Draco keskeytti.
”N-niin”, Adara sanoi ja ihmetteli eikö Draco ollut vielä uskonut hänen ja Georgen seurustelevan, vaikka yllätti heidät huispauksen maailmanmestaruuskisoissa.
”Minä luulin että teillä on mennyt poikki”, Draco sanoi mahdollisimman epätulkittavaan äänensävyyn.
”Miksi niin?” Adara kysyi uteliaisuuttaan.
”No... ette te näytä siltä... ja Weasley pyörii vielä sen yhden Beauxbatonsilaisen puoliveelan kanssa”, Draco selitti.
”Fleur Delacourin? Ehkä sekoitit hänet Frediin”, Adara tokaisi ja käänsi katseensa takaisin kirjaan.
”Ei Delacourin, yhden toisen. Ja se oli George, kuulin kun hän esittäytyi hänelle”, Draco jatkoi Adaran välttelyistä huolimatta.
”Tiedätkö mitä... en usko sinua”, Adara sanoi ja käänsi katseensa sekunnin murto-osaksi Dracoon ja lähti pois kirjastosta –Dracon seuratessa.
”Usko pois, hän etsii uutta seuraa selkäsi takana”, Draco sanoi yrittäessään pysyä Adaran tahdissa.
”Usko itse mitä lystäät, minä tiedän ettei hän tekisi niin”, Adara tiuskaisi ja koetti päästä nopeampaan kävelytahtiin.
”Niin kaikki sanovat. ’Minä tiedän’ vaikka tosiasiassa heillä ei ole aavistustakaan”, Draco sanoi ja Adaraa saavuttaessaan tarttui tämän ranteesta eikä päästänyt tätä eteenpäin.
”Päästä irti”, Adara sanoi kylmästi, muttei huutaen.
”Minä todistan sinulle. Joku päivä”, Draco lupasi ja päästi irti. Adara jatkoi matkaansa rohkelikkotorniin Dracon jäädessä seisomaan paikoilleen.

George ei ikinä tekisi niin, Adara hoki itselleen. Mitä enemmän hän hoki, sitä enemmän hän epäili. Mutta silti, se voisi olla vain Dracon juoni saada Adara seuralaisekseen tanssiaisiin, ja siitäkös Adaran ja Georgen välit kärsisivätkin.
Yrittäen pyyhkiä kuvan Georgesta ja jostain kauniista puoliveelasta, Adara käpertyi sänkyynsä ja nukahti.

Pian koitti joulupäivä. Adara ei ollut uskaltanut kysyä Georgelta mitään puoliveelasta – eikä hän ollut mitään todisteita Dracon lisäksi kuullutkaan. Adara jätti asian sikseen ja vältteli nyt kiihkeästi Dracon seuraa. Jokin Dracossa sai yhä Adaran sydämenlyönnit tihentymään ja kuulumaan omissa korvissaan. Se oli selittämätöntä. Kuin Dracossa olisi vielä joku puoli jonka Adara haluaisi löytää ennen kuin totaalisesti unohtaisi tämän. Adara vakuutteli usein itselleen, ettei sellaista puolta enää löydy, mutta turhaan. Jokin silti käski Adaraa jatkamaan uskomista.

[Lokitar]

Luku 41. Joulukirje







Vasta tultuaan aamupalalta, Adara palasi sänkynsä luo ja availi lahjansa. Weasleyn perheeltä hän sai Weasley-jumpperin ja kasan kotitekoista toffeeta – samassa Adara muistikin lähettää rouva Weasleylle ostamansa Noitien kodinhoidon ilot ja hyödyt-kirjan. Hän kävi pöllölässä lähettämässä sen ja palasi taas lahjojen ääreen. Harrylta Adara oli saanut hienon hopeareunaisen päiväkirjan ja Hermionelta Ennustusten muunnellut tarkoitukset-vitsikirjan. George ei ollut lähettänyt lahjaa - hän ilmeisesti halusi antaa sen tanssiaisissa tai tanssiaisten jälkeen. Samaa Adarakin oli ajatellut jättäessään Georgen lahjan matka-arkkuunsa. Juuri ennen lähtöään kirjastoon tekemään läksyjä, pöllö lehahti hänen sängyn viereiselle ikkunalle. Se oli Adaran pöllö.

Adara asteli pöllönsä luo, silitti sen päälakea hetken ja otti sitten sen jalassa roikkuvan paketin, jossa oli lappu ”Adaralle” Siriuksen käsialalla. Adara huokaisi, hän ei vieläkään ollut keksinyt mitä ostaa Siriukselle, hän joutuisi varmaan menemään salakäytävää pitkin Tylyahoon, jollei hän itse tekisi jotain. Hän avasi paketin ja ensimmäinen asia mitä hän huomasi, oli tusinoittain sinisiä silkkipaperi-perhosia, jotka lehahtivat lentämään Adaran ympärille. Se oli kaunista, ne lensivät tiettyä kuviota noudattaen, hitaasti kauemmas ja lähemmäs Adarasta.

”VAU!” Kuului tyttöjen makuusalin ovelta. Parvati Patil ja Lavender Brown olivat tulleet Adaran huomaamatta paikalle. Lavenderilla oli kamera joten hän ikuisti hetken jona perhoset liitelivät Adaran ympärillä.
”Saitko nuo lentämään ilman sauvaa?!” Parvati henkäisi. Adara ärähti.
”En, ne tulivat joululahjan mukana ja lehahtivat ympärilleni kun avasin paketin.”
”Ai, keneltä se paketti on? Varmaan joku erityinen...” Parvati vihjaili.
”Niinkö, niinkö? Onko sinulla joku?” Lavender kysyi ja Adaran olisi tehnyt mieli heittää heidät kaivoon.
”Ei tämä sellainen ole”, Adara mutisi, juorujen kuningattaret poistuivat kun heitä kutsuttiin ja perhoset alkoivat laskeutua takaisin laatikkoon. Adara penkoi perhosten joukosta jotain joka saattaisi olla lahja Siriukselta. Sitten hän löysi sen. Kirja, ei, valokuva-albumi. Adara avasi sen ja totesi ensimmäisten sivujen olevan tyhjiä - tai sitten hän piti kirjaa väärin päin. Hän käänsi kirjan toisin päin ja huomasi että ensimmäisillä sivuilla olikin kuvia.

Yhdessä kuvassa oli nukkuva pieni vauva käärittynä huopaan. Vauvaa piti sylissään ilmiselvä Sirius. Kuten kaikki velhokuvat, tämäkin liikkui. Joku oli juuri ojentanut vauvan – eli tietysti Adaran - Siriuksen syliin. Hän näytti pelästyneeltä, hämmentyneeltä, onnelliselta ja itkuiselta yhtä aikaa. Hän piti Adaraa varovasti sylissään ja näytti puhuvan jollekin, kuin kysyäkseen miten hänen pitää pidellä Adaraa. Sitten hän keinutteli tätä varovasti ja tuijotti pientä nyyttiä lumoissaan.

Seuraava sivu, vauva oli yhä pieni, nyytissä. Ympärillä hyöri paljon ihmisiä, joista Adara tunnisti Remuksen ja Harryn näköisen miehen - James Potterin, sekä selvästi Jamesin vaimon Lily Evansin. Kyseessä oli selvästi juhlat, vaikkei missään ollutkaan vaaleanpunaista julistetta jossa luki: Se on tyttö. Sirius näytti nyt edelliseen kuvaan nähden vain yhtä tunnetta omaavalta: onnelliselta. Hän nauroi ja silitti Violan sylissä olevan vauvan päälakea hellästi. James näytti pitävän juuri maljapuhetta, Lilyn ollessa hänen käsikynkässään. Kukaan ei näyttänyt kuuntelevan - ainakin Remus ja muutamat muut vain katselivat vauvaa haltioituneina ja taputtelivat Siriusta olkapäälle.

Seuraava sivu, vauva istui nyt jo vauvantuolissa, ja Viola yritti epätoivoisesti saada tämän syömään perunamuusia. Vauva näytti siltä kuin olisi syönyt pollomuhkun mätää. Viola nauroi vedet silmissä.
Samassa kyyneleet kihosivat Adaran silmille, mutta hän ei välittänyt. Hän pyyhki ne nopeasti pois ja käänsi sivua. Vauva oli jo vähemmän avuttoman näköinen, sillä hän nousi juuri ylös ja alkoi kävellä kohti isäänsä joka oli kädet ojossa valmiina ottamaan tämän vastaan. Vauva ei kaatunut vaan pääsi onnellisesti isänsä luokse. Sirius pyyhki silmiään hihaansa - itse asiassa ihan samalla tavalla kuin Adara hetki sitten kuvia katsoessaan.
Seuraava sivu, ei mitään.

Adara huokaisi. Hän ei osannut sanoin kuvailla kuinka huojentavilta ne kuvat tuntuivat – kuin ne vihdoin todistaisivat että Adara ei tupsahtanut maailmaan kaksi vuotta täyttäneenä.
Hetken silmäkulmiaan pyyhittyään Adara oli päättänyt jättää tavaralahjan sikseen, ja päätti kirjoittaa Siriukselle kirjeen. Kirjeen jossa hän kertoisi kaiken mitä vain sanoiksi voisi muodostaa. Hän ryhtyi heti tuumasta toimeen ja otti kirjoitusvälineet ja vetäytyi verhojen sisään sänkyynsä. Hän asetti kirjoja kirjoitusalustakseen ja aloitti.

Hei Sirius
En osannut lainkaan päättää mitä sinulle tänä vuonna ostaisin, etenkin kun en tiedä lempiasioitasi tai muista.

Adara myönsi suoraan.
 
Ajattelin siis kirjoittaa sen mitä sanoiksi saan muodostettua. Nyt en tosin tiedä mistä aloittaisin mutta...
Ensin haluaisin kertoa suoraan ja lyhyesti kokemukseni näiden kahdentoista vuoden ajalta kun olin Finniganeilla. Se oli normaalia perhe-elämää, muttei mitään ihmeellistä. Ei mitään, josta olisin voinut joka ilta nukkumaan mennessä todeta että ”näin kaikkien elämän pitäisi olla”, sillä niin ei pitäisi olla. Se tuntui tyhjältä, ontolta, kuin en kuuluisi sinne. Jokainen katse jonka ”vanhemmiltani” sain, tuntui hiukan siltä kuin he eivät katsoisi minuun kunnolla, kuin he eivät katsoisi minua kuin lastaan, kuin he eivät katsoisi sisimpääni.
Seamus oli hiukan toista maata, johtuen kai siitä että hän ei tiennyt. Hän kohteli minua aina kuin oikeaa siskoaan, ärsytti ja kiusasi välillä ja toisaalta sanoi lohdunsanoja kun niitä kaipasin. Silti hänkään ei tuntunut siltä mitä oikeasti hain... Aina jotain puuttui.
   Kävin viime Tylyaho-käynnilläni Rääkyvässä röttelössä. Tiedän, ei siinä mitään ideaa ollut, kun et sinä siellä enää ole, mutta halusin silti käydä siellä. Se ei näyttänyt enää vanhalta, pölyiseltä, pelottavalta ja risalta röttelöltä kuin ennen, vaikkei siellä ollut mikään muuttunut, enemmän pölyä vain sinun lähdettyäsi. Mietin sitä eräänä yönä että miksi se on niin usein juttujen aiheena, ja että sitä kutsutaan nimenomaan pelottavaksi ja purkamisen arvoiseksi. Minä näen sen paljon paremmassa valossa nyt. Ja ymmärsin samalla miksi näin sen niin. Koska vietin elämäni parhaimpia päiviä siellä. Koska sinä olit siellä. Asut sitten Huispauskentän rakennuksessa luutakomerossa tai suuressa kartanossa, minä koen sen kodikseni niin kauan kuin sinä olet siellä. Ymmärrettyäni kuka oikeasti olen ja tutustuttuani sinuun, tuntui kuin minulla olisi vihdoin koti, ja perhe. Vaikka onhan meidänkin perheemme pahasti rikki, koen sen silti parhaimpana perheenä jonka voisin saada. Se että sinä olet kanssani, riittää hyvin. Ja vaikka et välillä voisikaan olla kanssani, kuten nyt, ei se haittaa. Kunhan voit hyvin sen ajan kun olemme erillämme.

Adara piti tauon sillä hänen kyynärpäästään oli kadonnut tunto, pehmeään tyynyyn upottuaan nojaamisen myötä. Hän verrytteli hetken kättään ja jatkoi.

Nyt kun olen kirjoittanut käteni puuduksiin, niin on vain yksi asia jonka haluan nyt suoraan ilmoittaa: Minä rakastan sinua, isä. Sinä olet aito perheeni ja toivon että voimme vielä jonain päivänä asua yhdessä jossain.

Terveisin: Adara

Samassa Adara tajusi. Hänhän voisi lähettää ruokaa Siriukselle!

PS: Tässä pieni jouluateria, ja hyvää joulua
PPS: Kiitos albumista

Saatuaan kirjeen päätökseen, Adara kiiruhti Georgen neuvomaa reittiä kotitonttujen keittiöön ja pyysi saada kunnon jouluaterian yhdelle. Tontut tottelivat innoissaan ja tarjosivat kaiken mahdollisen joulukinkusta kermakaljaan.
Adara kiiruhti takaisin makuusaliin ja lähetti kaiken Siriukselle. Pöllö-parka ei päässyt vielä ihan joulutunnelmiin...

[Lokitar]

Luku 42. Pois sen tammen luota








Adaran asteltua vihdoinkin ihmisten keskuuteen, George ja Ron pyysivät häntä tulemaan ulos heidän, Hermionen, Harryn ja Fredin kanssa.

Lumi peitti paksusti koko pihamaata ja kimalsi kauniisti auringon valon osuessa siihen. Vain Durmstrangilaisten ja Beauxbatonilaisten jalanjäljet halkoivat muuten sileää lumen pintaa.
Pian syntyi suuri lumisota, joka alkoi vain siitä että Ron oli heittänyt Harryn niskaan lumipallon. Harry oli kostanut ja Fred esitti kilttiä isoveljeä ja alkoi kostaa veljensä puolesta, George oli alkanut puolustaa Harrya, mutta Adara saikin ideakseen heittää Georgea lumipallolla muuten vain. Pian kaikki heittelivät kaikkia – paitsi Hermione joka tyytyi katselemaan. Lopulta kello lähestyi viittä ja Hermione totesi menevänsä valmistautumaan tanssiaisiin. Hänen lähdettyään Adara totesi olevan parasta että hänkin lähtee.

Pian Adara ymmärsi miksi Hermione oli halunnut laittautua kolme tuntia aikaisemmin: hän oli aikeissa saada hiuksensa sileiksi. Adara puolestaan päätti lyhentää reilusti hiuksiaan ja laittaa niitä hiukan kiharalle. Adaraa tosin pelotti leikata hiuksiaan loitsulla joten hän pyysi Hermionea tekemään sen. Tulos oli erittäin hieno, etenkin latvojen kihartamisen jälkeen. Nyt hiukset yltivät olkapäille.
”Näytät ihan Siriuksen parrattomalta ja kauniilta versiolta”, Hermione totesi jossain välissä. Adara virnisti ja alkoi penkoa mekkoaan matka-arkustaan.
Hetken he huokailivat toistensa mekkoja ja vaihtoivat ne sitten ylleen.
”Kenen kanssa sinä muuten menet?” Adara kysyi silittäessään loitsulla mekkonsa helmoja. Hermione virnisti.
”Näet sitten.”

Pian ihmiset alkoivat vetäytyä saliin. Adara otti matka-arkustaan Georgen kellon ja lähti sitten Hermionen perässä. George ei ollut odottamassa oleskeluhuoneessa, mutta Adara aavisti että hän olisi salissa.
Ollessaan juuri menossa saliin, McGarmiwa ilmestyi puhumaan Hermionelle. Hermione heilautti Adaralle kättään merkiksi että hän voi lähteä saliin ilman häntäkin.
Adara nyökkäsi ja astui sisään. Hän henkäisi hämmästyksestä.
Salin seinät olivat hopeisessa kimaltavassa huurteessa ja mustan lumotun katon alla leijaili misteli ja murattiköynnöksiä. Tupapöytien sijaan salissa oli satakunta pienempiä pyöreitä pöytiä, joita valaisi lyhdyt. Tuomarien pöydässä istuivat tutut tuomarit, paitsi... Kyyryn paikalla istui Percy Weasley!
Adara käveli ihmisjoukon läpi tuomarien pöydän luo.
”Hei Percy, mitä sinä täällä teet?”
”Sain ylennyksen ja olen nyt Kyyryn henkilökohtainen avustaja”, Percy totesi ylpeänä.
”Ja pidät hänelle paikkaa--?” Adara tokaisi huvittuneena.
”Ei, minä edustan Kyyryä täällä hänen sijastaan. Kyyry on nimittäin rasittunut liikaa ja on nyt sairaslomalla”, Percy vastasi huomaamatta Adaran huvittuneisuutta.
”No voih..” Adara sanoi pahoittelevasti ja tirskahti kun Percyn katse vältti.
”Sinä näytät upealta tänään”, Percy tokaisi yhtäkkiä kohteliaasti.
”Kiitos”, Adara sanoi.
”Adara!” Kuului huudahdus ihmisjoukon keskeltä. George oli tullut. Hänellä oli upouusi, musta juhlakaapu jossa oli kullanväristä lankaa hihojen suussa ja kauluksessa.
George ojensi käsivarttaan ja Adara tarttui siihen. Percy katsoi heitä hetken leuka lähes lattiatasolla.
”Mennäänkö istumaan?” George kysyi. Adara nyökkäsi hymyillen.

Kun kaikki olivat istumassa, kolmivelhoturnajaisten kilpailijat saapuivat saliin aplodien säestämänä. Cedric Diggory ja Cho Chang, Harry ja Parvati Patil, Fleur Delacour ja Adaraa tansseihin kysynyt poika (Roger Davies) , sekä Viktor Krum ja - Hermione!?
”Onko tuo Hermione?!” George kuiskasi Adaralle. Adara ei ensin saanut sanaa suustaan.
”Miksei hän kertonut että hän menee Krumin kanssa?” hän kysyi hölmistyneenä. Ei siinä mitään häpeämistä ainakaan ole.
Lounaan jälkeen ottelijoiden oli tarkoitus tanssia ensimmäinen tanssi. Kohtalottaret marssi lavalle ja alkoivat soittaa hidasta sävelmää. Ottelijat tanssivat hetken kunnes muutkin oppilaat alkoivat tulvia lavalle.

Adara oli niin keskittynyt katseluun, ettei ensin huomannut että George oli ojentanut kättään. Havahduttuaan, Adara tarttui siihen hellästi ja he lähtivät myös tanssimaan, Adaran tuntiessa taas jonkun katselevan häntä. Tällä kertaa katse ei tullut opettajien pöydästä, vaan yhdestä oppilaiden pöydästä. Draco, näyttäen kurjemmalta kuin koskaan. Hän katsoi Adaraa apeana, mutta huomattuaan Adaran katsovan takaisin, hän lähti hakemaan itselleen ja Pansy Parkinsonille juotavaa.

Tanssin loputtua, George saattoi Adaran takaisin pöydän ääreen.
”Haen meille juotavaa, mutta ennen sitä minun täytyy käydä jossain. Älä suotta istu siinä yksin, hae itsellesi seuraa”, George sanoi ja oli lähdössä.
”Mihin sinä menet?” Adara kysyi.
”Tuonne vain”, George vastasi ja lähti salin ovesta, ja samassa väkijoukosta lähti eräs beauxbatonsilainen pitkä, hoikka puoliveela-tyttö salin ovien läpi samaan suuntaan kuin George.
Adaran sydän hypähti, vatsa tuntui heittäneen voltit.
Kuvittelen vain, kuvittelen vain, kuvittelen vain... Adara hoki itselleen. Hän tajusi lopettaa vasta kun oli seurannut Georgea linnan pihamaalle. Lumesta erotti kahdet jalanjäljet jotka menivät samaan suuntaan. Adara seurasi jälkiä lammen rannalle asti, suuren tammen alle. Jäljet tuntuivat loppuvan jonnekin tammen varjoon, sillä varjoista ei lähtenyt enää jälkiä pois. Adara hiipi mahdollisimman varovasti narskuvaa lunta pitkin tammen juurelle. Siellä hän erotti heidät. He puhuivat hiljaa toisilleen, vain puhuivat. Ehkä he ovat vain ystäviä...
Samassa George astui aivan tytön eteen ja kietoi kätensä tämän ympärille, laskien päänsä tytön omaa vasten. Adara ei erottanut kunnolla mitä he tekivät, eikä ollut varma halusiko edes.

Hän juoksi. Pois sieltä, pois sen tammen luota, pois Georgen luota...
Hän juoksi linnan takapihalle ja sieltä takaoven kautta sisään. Silloin hän vasta tajusi että hänen täytyy mennä suuren salin läpi päästäkseen Rohkelikkotornille. Kyyneleet alkoivat sumentaa hänen silmiään, mutta hän ei välittänyt, vaan juoksi. Sen suuren tönivän ihmisjoukon läpi niin nopeasti kun pääsi. Este torniin pääsylle tuli vasta salista ulos tulon jälkeen. Adara törmäsi tähän täydestä vauhdista ja mutisi jotain anteeksipyyntöä katse lattiassa. Poika ei siirtynyt mihinkään.
”...Sinä näit sen, vai mitä?” poika sanoi. Adara nosti katseensa jäänharmaisiin silmiin, Dracon silmiin. Adara käänsi katseensa jonnekin muualle, silmien sumentuessa taas kyynelistä. Sitten hän tunsi kuinka Draco kietoi kätensä hänen ympärilleen ja painoi tämän silkkistä juhlakaapuaan vasten.

[Lokitar]

Luku 43. Ymmärrys









Adara itki Dracon olkapäätä vasten, ties kuinka kauan. Lopulta Draco sanoi: ”Tule” ja he lähtivät kävelylle käytäville. Molemmat olivat hiljaa. Draco piti lohduttavasti kättään Adaran olkapäällä.
Kierrettyään muutamat käytävät läpi, he menivät ulos. Tammen luota johtivat jäljet pois, merkkinä siitä että Georgen ja puoliveelan hellyyden hetki oli ohi.
Draco ja Adara kävelivät lammen rannalle, muttei tammen lähelle. He seisoivat hiljaa paikallaan hetken. Adara puristi yhden sanan suustaan: ”Anteeksi.”
Draco katsoi häntä tulkitsemattomalla ilmeellä.
”En uskonut sinua... Anteeksi”, Adara sanoi ja puristi kättään nyrkkiin, ettei alkaisi itkeä. Draco huokaisi.

”Minun tässä pitäisi anteeksi pyytää. Ei se asia kuulunut minulle -”
”Olisi pitänyt jättää minut luulemaan että kaikki on hyvin? Ja antaa Georgen liehakoida sitä puoliveelaa selkäni takana? Teit ihan oikein, mutta minä -” Adara aloitti, pitäen vaivalla ääntään vakaana, lopulta se alkoi väristä kuin lehti tuulessa, ja yhtä nopeasti kuin lehti putoaisi puusta, hänen äänensä petti. Hän kääntyi poispäin Dracosta ja veti syvään, täristen henkeä. Draco kietoi kätensä varovasti tämän ympärille takaapäin. Adara otti taskustaan silkkikankaaseen käärityn kellon, joka hänen piti antaa Georgelle. Hän puristi sitä nyrkissään, pidätellen uusia kyyneleitä. Draco laski toisen kätensä Adaran kädelle ja avasi hellästi tämän nyrkin. Hän otti kellon ja avasi silkkihuivin sen ympäriltä. Hän avasi kellon ja samassa Adara muisti ettei ollut ehtinyt kaivertaa siihen mitään. Draco nojasi päätään Adaran niskaa ja olkaa vasten, ei sanonut sanaakaan kellosta. Hän silitti vapaan käden peukalollaan Adaraa. Adara tunsi olonsa lämpimäksi, Dracon hengittäessä hänen ihoaan vasten. Adara huokaisi hiljaa ja sulki silmänsä.

Tuokion jos toisenkin jälkeen, he päättivät palata linnaan. Draco ei tehnyt yhtään hyökkäävää liikettä, oli vain tukena. He astelivat portaita pitkin rohkelikkotornin lähelle. Siinä he tuijottivat hetken aikaa toisiaan. Adara ojensi Georgen kelloa Dracolle. Draco näytti hölmistyneeltä.
”Ota se, en halua pitää sitä”, Adara sanoi ja Draco myöntyi yllättävän helposti. Hän vain nyökkäsi ja otti kellon taskuunsa. Syntyi taas hiljaista.
”Tuota.. Kiitos, Malfoy..” Adara sanoi vaivalloisesti. Draco pudisti päätään kuin merkiksi ettei häntä pidä suotta kiitellä.
”Sano Draco.”
”No, kiitos Draco”, Adara sanoi ja päästi pienen hymyn kasvoilleen. Draco nosti tämän leukaa kädellään hiukan.
”Niin sitä pitää. Hyvää yötä... Ja hyvää joulua”, hän sanoi ja lähti.
”Hyvää joulua...” Adara sanoi ja totesi että joulu oli tänä vuonna kaikkea muuta kuin hyvä. Vaikka Draco olikin pieni valon pilkahdus sen synkkyyden keskellä.

Tapaninpäivänä Adara makasi sängyssä tavallista pidempään –kuten monet muutkin. Lopulta muut tytöt lähtivät makuusalista aamiaiselle ja tekemään joululomaksi tulleita läksyjään. Adara oli menettänyt ruokahalunsa ja läksyt hän oli tehnyt heti ensimmäisenä lomapäivänä.
Hän ei tullut ulos makuusalista koko päivänä.

Seuraavana päivänä sama toistui, mutta päivällisen aikaan Parvati Patil tuli makuusaliin.
”Hei, Draco Malfoy käski sanoa että hän on kirjastossa kuudelta, odottamassa sinua.”
Adara nosti päätään tyynystä.
”Ai, joo.. Kiitos”, hän mutisi ja Parvati lähti. Adaran mieltä lämmitti että edes joku kaipasi häntä puolentoista päivän piileskelyn jälkeen. Se antoi hänelle sen verta voimia että hän päätti lähteä päivälliselle.
George istui syömässä Rohkelikkopöydässä – Adara aloitti taas piileskelynsä. Hän istuutui ison oppilasjoukon viereen mahdollisimman piiloon Georgelta. Harry, Hermione ja Ron eivät olleet paikalla. Draco istui luihuisten pöydässä ja näytti huomanneen Adaran, muttei tehnyt mitään.
Adara söi sen mitä sai alas, nousi ylös ja lähti salista, vaikka näkikin silmäkulmastaan että George heilutti kättään hänelle. Hän palasi rohkelikkotorniin ja tuli pois vasta kello kuudeksi kirjastoon, tapaamaan Dracoa.

”Hei”, Draco sanoi huomatessaan Adaran. Hän istui ison kirjapinon keskellä pöydän ääressä.
”Hei. Mitä etsit?” Adara vastasi. Draco huokaisi ja rapsutti päätään. Sitten hän ojensi Numerologiaa keskiverroille Adaran kasvojen eteen.
”En tajua pätkääkään”, Draco huokaisi ja katsoi anelevasti Adaraan. ”Auta.”
Adara tyrskähti.
”Siksikö kutsuit minut tänne?”
”Niin. Olen pulassa jos en tajua näitä ylihuomiseen mennessä.”
Adara huokaisi, istuutui alas ja alkoi neuvoa.
Kello oli vähän vaille seitsemän kun Draco ymmärsi yskän, ja kello oli vähän yli yhdeksän kun he saivat loppuun Dracon viiden pergamentin pituisen numerologian läksynsä. Sinä aikana Adara oli saanut todettua monta asiaa: Vaikka Draco näyttikin pyörivän usein vapaa-aikanaan milloin missäkin, hänkin silti opiskeli ahkerasti. Toiseksi, Draco on hyvä tyyppi – ihan ystävänäkin.
Lopulta he päättivät levätä ja palkita itsensä illallisella.
Salissa he kuitenkin havahtuivat taas todellisuuteen - eli siihen että he ovat eri tuvissa. Joten he istuutuivat omiin tupapöytiinsä ja toivottivat hyvät yöt toisilleen.

Adara latoi hiukan illallista lautaselleen ja alkoi syödä. Samassa Fred loikkasi Adaran viereen istumaan.
”Pöö”, hän sanoi ja virnisti.
”Hei vain”, Adara sanoi ja jatkoi syömistä.
”Näytät kauhealta”, Fred tokaisi. Adara potkaisi tätä jalkaan.
”Ei siis sillä tavalla, vaan näytät siltä kun olisit valvonut monia öitä putkeen ja kuin et olisi nähnyt hiusharjaa hetkeen”, Fred korjasi, ja oli täysin oikeassa. Adara kohautti olkiaan. Oli hetken hiljaista, Adara söi, Fred katseli lumottua kattoa.
”George etsi sinua tanssiaisissa. Katosit jonnekin”, hän mutisi.
”Ai jaa...” Adara sanoi välinpitämättömästi.
”Te siis seurustelette?”
”En nyt tiedä.”
”Miten niin et tiedä?”
Adara vaikeni. Taas oli hetken hiljaisuus.
”En viitsinyt kertoa Georgelle että lähdit Malfoyn kanssa tanssiaisista. Se on sinun oma asiasi.”
”Ihan sama vaikka olisit kertonutkin...” Adara mutisi, toivotti hyvät yöt ja lähti. Fred tosin seurasi.

”Hei, kerro nyt mikä sinua riivaa. Et ole pyörinyt ystäviesi kanssa joulun jälkeen –ja sen sijaan olet tapaillut Malfoyta kuin tämä olisi hyväkin ystäväsi.”
”Hän on”, Adara sanoi rauhallisesti astellessaan portaita kohti rohkelikkotornia.
”Et ole tosissasi, viime vuonna me vielä pilkattiin häntä täysillä”, Fred sanoi epäuskoisesti.
”Draco ymmärtää minua juuri nyt paremmin kuin kukaan teistä. Se siitä”, Adara sanoi ja hidasti kävelyvauhtiaan.
”Mekin ymmärrettäisiin jos kertoisit!” Fred sanoi.
”En voi kertoa teille, en nyt”, Adara totesi ja sanoi salasanan lihavalle leidille. He astelivat tyhjään oleskeluhuoneeseen. Fred tuijotti Adaraa tiukasti. Adara katsoi Frediä näyttämättä sitä kuinka tuskaiselta tuntui puhua Georgesta.
”Sitten kun voit kertoa... Niin kerrothan minulle?”
Adara nyökkäsi ja lähti nukkumaan. Makuusalissa häntä odotti tuntematon pöllö jolla oli jalassaan lappu:

Tavataan huomenna keskiyöllä. Lammen vieressä suuren tammen alla.

Adara ei keksinyt ketään muuta kirjeen taakse kuin Georgen.

[Lokitar]

Luku 44. Sekaisin








Seuraavana päivänä Adara ei nähnyt Georgea missään, joten hän ei voinut kysyä kirjeestä. Binssin kaksoistunti oli yhtä uuvuttava kuin aina, ja kaiken lisäksi tuntien loputtua Adara tunsi olonsa yhä uupuneeksi. Hän kävi ruokailussa ja meni makuusaliin hetkeksi nukkumaan.
Kyseinen hetki venyi ja venyi, kunnes Adara heräsi yhdeksältä illalla, eikä saanut enää unta. Hän teki läksynsä poikkeuksellisesti sängyssä puoli yhteentoista asti, ja hiipi sitten ulos makuusalista ja rohkelikkotornista, kantaen jostain syystä koululaukkua mukanaan. Koululaukussa oli tosin vain yksi kirja, tarina ihmissudesta.

Adara laski koululaukkunsa maahan ja jäi seisomaan tammen juurelle ja katseli lammen hopeisena kiiltävää pintaa. Adaran teki mieli lukea, mutta näkymä oli liian kaunis että hän voisi katsoa kirjan sivuja. Oli hiljaista, vain tuuli kahisutteli puun oksia ja aallot lammessa litisivät hiljaa jäisiä kaisloja vasten. Tuuli riepotti Adaran hiuksia ja sai tämän tärisemään kylmästä. Adara toivoi Georgen tulevan pian paikalle, pyytäen syvästi anteeksi, halaten Adaraa kuin ennenkin.
Halaten samalla tavalla kun sitä tyttöä silloin... Adara ei kuitenkaan tuntunut olevan varma antaisiko hän anteeksi Georgelle. Sen verta pahalta se oli tuntunut kun Adara katsoi sivusta sitä.

Kuin salamaniskusta Adaran toive tuntui toteutuvan. Vahvat käsivarret tarttuivat Adaran vyötäröstä takaapäin ja vetivät tämän hellästi tätä vasten. Adara hymyili hiukan, vaikkei sitä pimeässä nähnytkään. Tunne oli niin lämmin, pehmeä... Adara unohti koko Georgen petturuuden siinä sekunnissa kun ne kädet lipuivat hänen vyötäröä pitkin, hitaasti. Kädet kietoutuivat hänen ympärilleen ja hän kurottautui olkansa yli lämpimään ja kiihkeään suudelmaan. Adara avasi silmänsä ja koki suuren yllätyksen.

”Draco! Mitä hittoa sinä teet!?” hän kiljaisi ja irrottautui tämän otteesta. Poika näytti hölmistyneeltä.
”Miten niin?”
”Miksi sinä hiiviskelet toisten selän taakse ja-ja-”
”Minä sinut tänne kutsuin”, Draco totesi.
”Sinä? Mutta - minä luulin että...” Adara änkytti hämmentyneenä.
”Weasleyn kutsuneen sinut?” Draco kysyi ennen kuin Adara ehti vastata.
”Kyllä. Miksi sinä kutsuit minut tänne keskellä yötä ja vielä - no - teet noin!” Adara sanoi ärtyneenä. Draco pyyhkäisi alahuultaan peukalolla.

”Eipä sinua tuntunut haittaavan yhtään”, hän totesi virnistäen. Adaran olisi tehnyt mieli läimäyttää häntä ja lujaa. Vaikka eipä suudelmassa ollut valittamista, suudelma tuntui jopa paremmalta kuin Georgen kanssa... Kiihkeämmältä ja...
Hitto! Mitä minä taas ajattelen!?

”Koska luulin sinua toiseksi!” hän lopulta sanoi tuhahtaen, asteli Dracon taakse ja nosti maasta laukkunsa lähteäkseen paikalta. Noustuaan Adara tunsi taas kädet vyötäröllään, tiukemmin kuin aiemmin. Draco kietoi toisen kätensä Adaran vyötärölle, toisen hellästi hiukan ylemmäs, melkein rinnalle, ja hivutti sitä hiljaa Adaran kaulalle, niin pehmeästi ja hiljaa että Adaran iho meni kananlihalle.
”Haluan sinut... En ole koskaan muita halunnutkaan...” Draco kuiskasi Adaran korvaan ja hivutti päätään alemmas, tytön niskalle.
”Lope-” Adara kuiskasi toimeettomana, mutta sana kuoli ennen loppuaan, sillä Draco painoi huulensa Adaran kaulaa vasten, ensin pehmeästi, sitten kiihkeästi. Adara oli avuton, hän ei pystynyt työntämään häntä pois, hän ei halunnut... Kaikki ajatukset tuntuivat lennähtävän kauas pois.

Hänen vatsassa kihelmöi polttelevasti, kunnes se tunne ylti hänen kehonsa joka sopukkaan. Hän painoi silmänsä kiinni, jalkojen tuntuessa kuin ne sulaisivat siihen paikkaan. Miten joku voikin tuntua noin hyvältä...
Ei, tämä on väärin. Entä George...? Sanoi ääni Adaran mielessä.
Mutta hän petti... Sitä luottamusta ei voisi voittaa enää takaisin. Tuntui taas toinen ääni sanovan, ja Adara tiesi ettei koskaan antaisi sitä anteeksi, ei ikinä...
Pienoinen koston maku tuntui Adaran suussa, hänen painaessaan huulensa Dracon huulia vasten, ja antautuessa kiihkeään suudelmaan. Draco hivuttautui Adaran takaa eteen, huulien pysyessä yhä kömpelösti yhdessä. Adaran koko ruumista kihelmöi, täysin eri tavalla kuin Georgen kanssa, täysin erilailla kuin Oliver Woodin kanssa kolmannella luokalla, ensimmäisen luokan pususta Fredin kanssa puhumattakaan...

Draco kietoi kätensä Adaran selälle ja painoi tämän itseään vasten, Adaran painaessa toisen käden pojan rintakehälle ja toisen vyötärölle, ja sitä pitkin selälle. Draco hivutti käsiään välillä hitaasti alemmas ja ylemmäs Adaran selkää pitkin, tämän mennessä hiukan kananlihalle, sekä raotti huuliaan työntäen kielensä Adaran kieltä vasten, suudelman kiihtyessä. Adara olisi huokaissut jos olisi pystynyt. Draco hivutti kätensä lopulta alaselkääkin alemmas, painaen Adaraa itseään vasten.
Se sai Adaran havahtumaan todellisuuteen.

Hän ja Draco, kiihkeässä suudelmassa avoimella paikalla. Joku saattaisi nähdä heidät, ja vaikkei näkisi, mihin tämä johtaisi?
”Ei”, Adara sanoi ääni väristen ja irrottautui Dracosta. Draco katsoi tätä kysyvästi.
”Tämä on väärin. George ja minä ei... en voi”, Adara sanoi hajanaisesti.
”Te ette mitä? Ole vielä eronneet?” Draco kysyi.
”Niin. Tai siis - emme me ole eroamassa - tai..” Adara änkytti. Olivatko he eroamassa?
”Jos saan arvata... Se Weasley satutti sinua niin, ettet ole valmis ikinä antamaan anteeksi”, Draco sanoi, astuen lähemmäs Adaraa. Adara käänsi katseensa nurmikkoon, puristaen kättään nyrkkiin. Draco laski toisen kätensä Adaran olkapäälle, ja silitti tätä peukalollaan. Toisella kädellä hän nosti Adaran kasvoja itseensä päin, leuasta hellästi pidellen.

Miksi... Miksi Adarasta tuntui että ainoa joka häntä ymmärtää nyt, on Draco? Miksi hän lohduttaa Adaraa nyt? Vastaus tuli jo ennen kuin Adara ehti kysyä.
”Minä... minä rakastan sinua”, Draco sanoi hitaasti ja vilpittömästi, painaen sen jälkeen huulensa hitaasti Adaran otsalle. Adara sulki silmänsä, päästäen kyyneleet poskilleen. Samassa hän tunsi kuinka Dracon kädet kietoutuivat jälleen hänen ympärilleen, tällä kertaa vain lämpimään halaukseen.

[Lokitar]

Luku 45. Minä näin sinut








Adara heräsi aamulla viimeisenä, vaikka luulisi kaikkien nauttivan viimeisestä lomapäivästä ennen opiskelujen alkua. Pilvet olivat matalalla, kielletyn metsän puiden latvojen korkeudella, auringosta ei näkynyt vilaustakaan ja kylmä tuuli puhalsi Tylypahkan pihaa ja sekoitti beauxbatonilaisten ja durmstrangilaisten tekemät polut.
Laittauduttuaan Adara asteli oleskeluhuoneeseen, luultuaan huonetta tyhjäksi, hän jatkoi matkaansa muotokuva-aukolle kun kuuli ikkunan luota: ”Huomenta.”
George. Adara kokosi itsensä ja vastasi.
George asteli ikkunan luota Adaran nenän eteen. He tuijottivat hetken toisiaan mykkänä.
”Mitä?” Adara sanoi ehkä turhankin ärsyyntyneeseen sävyyn.

”Miksi välttelet minua?” George kysyi. Adara käänsi katseensa muualle. Mitä tässä tilanteessa pitäisi sanoa? Möläyttää suoraan?
”Katso minua kun puhun sinulle!” George sanoi tarttuen Adaraa kärsimättömänä olkapäistä.
”Miksi?!” hän kysyi. Molemmat olivat hetken hiljaa.
”...Minä näin sinut.”


Vaikka kyseisen lauseen olisi pitänytkin tulla ensin Adaran suusta, lauseen sanoi kuitenkin George.
Adara katsoi tätä järkyttyneenä.
”Minä näin sinut Malfoyn kanssa!” George huusi. Adara ei tiennyt mitä sanoa. George ei selvästikään ollut kuullut kuinka Draco ja Adara olivat sopineet, etteivät tapaa toisiaan, elleivät asiat ole selvitetty Georgen kanssa.
”Näin sinut... suutelemassa sitä - sitä -” George sanoi, pitäen yhä kiinni Adaran olkapäistä.
”Minäkin näin sinut”, Adara lopulta sanoi. George oli puolestaan järkyttyneen näköinen.
”Sen puoliveelan kanssa jouluna, tammen alla”, Adara jatkoi ja George irrotti kätensä Adaran olkapäiltä silmänräpäyksessä.

George vapisi. Kirjaimellisesti vapisi, ja tuijotti Adaraa.
”S-se ei ollut mitä näytti...” hän sanoi katkonaisesti.
”Mitähän te sitten teitte, kasvot niin lähekkäin toisianne...?” Adara sanoi hiukan katkerasti. George kiristi hampaitaan yhteen ja katsoi muualle.
”Katso minua!” Adara huusi. Häntä suututti. Miten George itse oli käskenyt Adaraa katsomaan häneen, ja nyt teki samoin, oli katsomatta. Georgen katse viipyi hetken takassa, ja kääntyi sitten Adaraan. Syntyi syvä hiljaisuus. Ehkä olisi ollut sittenkin parempi että George olisi katsonut muualle. Adarasta tuntui ahdistavalta vain seisoa hiljaa ja tuijottaa tätä silmiin.

”... Me sovittiin Dracon kanssa ettemme tee mitään sen illan jälkeen. Ei, ennen kuin minulle selviää mitä sinä aiot”, Adara sanoi hiljaa. George näytti kuin ei saisi enää mitään sanottua. Lopulta hän ojensi hiukan kättään Adaraan päin, ilmeisesti odottaen että Adara tarttuisi siihen.
”Mene pois”, Adara kuiskasi ja katsoi tiukasti lattiaan. George veti kätensä pois, muttei sanonut tai tehnyt muuta.
”Mene pois!” Adara huusi. George perääntyi hiukan, ja lähti pois muotokuva-aukosta.
Adara huokaisi ääni vapisten ja lyyhistyi polvilleen lattialle.
Ei sen näin pitänyt mennä... Adara ajatteli. Hänen vihansa oli saanut vallan.
Hän huokaisi surkeasti ja tuijotti käsiään. Hänen olisi tehnyt mieli läimäyttää itseään, sekä läimäyttää Georgea. Tai läimäyttää ensin itseään ja sitten Georgea.
Ikkunasta kuului koputusta. Adaran pöllö oli saapunut, kirje jalassaan.
Adara nousi ylös ja kiiruhti päästämään pöllön sisälle. Hän nappasi kirjeen ja istuutui nojatuolille. Pöllö lehahti hänen olalleen näykkimään hänen hiuksiaan. Adara luki.

Hei Adara
Kiitos pitkästä kirjeestä. Piristit jouluani. Ja kiitos ruoasta! Koulun tontut ovat parhaita kokkeja ikinä.

Adara oli erottavinaan ”jouluani”-sanan levinneen hiukan, jonkin pisaran vaikutuksesta. Ja jostain syystä Adaraa ei ollut yllättynyt siitä että Sirius tiesi Tylypahkan kotitontuista.

Koska sinulla on seuraava Tylyaho-viikonloppu? Koska tahansa se onkin, tule viideltä iltapäivällä Kolmen Luudanvarren eteen.

Adara hölmistyi. Ei kai Sirius ole Tylyahossa?

Mitä sinulle muuten kuuluu? Tylypahkassa oli kuulemma joulutanssiaisetkin kolmivelho-turnajaisten kunniaksi. Kateeksi käy, meillä ei koskaan sellaisia ollut. Tuntuuko Harry pärjäävän seuraavan haasteensa suhteen? Miten muut voi?
Ja muistuikin mieleeni, sinullahan on tänä vuonna VIP-kokeet. Älä ota niistä turhaa stressiä, minä ja Jameskin kahmaistiin aikoinamme niitä iso määrä. Remus vielä enemmän. Ja Remuksen puheista päätellen sinä olet oikein nerokas opiskelija, joten sinulla ei ole huolen häivääkään.
Pidän pöllöäsi päivän pari täällä ettei se palaa heti Tylypahkaan, saattaisi herättää epäilyksiä että se palaa hetkessä täältä missä olen.
Muista ilmoittaa Tylyaho-päivä.

Sirius

Ps: Melkein jo unohtui. Minäkin rakastan sinua.

Adara virnisti. Että melkein unohtui, vai?
Hän kaivoi taskustaan pergamenttia ja alkoi kirjoittaa vastauksia sitä mukaa kun löysi kysymyksiä Siriuksen kirjeestä.

Hei Sirius.

Oletko sinä Tylyahossa? Seuraava viikonloppuni siellä on tammikuun toisena lauantaina. Aiotko tosissasi ilmestyä paikalle? Jos joku näkee sinut?
En tiedä Harrysta, en ole ehtinyt juttelemaan hänelle. Mutta kysyn kun ehdin.
Tanssiaiset eivät olleet mikään iso juttu, turha olla kateellinen. Kohtalottaret olivat siellä esiintymässä mutta eipä sen enempää. Kyyry oli tosin poissa, hänen paikallaan oli hänen henkilökohtainen avustajansa. Kyyry on kuulemma sairas.
Muut voivat luultavasti oikein hyvin. Ainakin Harry, Ron ja Hermione. Ja minä itsekin. Mitä nyt hiukan tullut oltua huonolla päällä –johtuu kai juuri VIP-kokeista. En tiedä pystynkö edes stressaaman niiden takia kun sinäkin aiheutat minulle jo harmaita hiuksia.

Adara virnisti itsekseen.

Ja ”älä ota stressiä?” helppoa sinun on sanoa kun olitte Jamesin ja Remuksen kanssa koulun neropatit!
Kirjoittelen myöhemmin lisää.

Adara

”Anteeksi, saat heti lisää kuljetettavaa”, Adara sanoi pahoittelevasti pöllölleen joka ojensi kiltisti jalkaansa.
Adara lähetti pöllön ikkunasta takaisin ulos. Se tosiaan kohdisti suuntansa kohti Tylyahoa.
Adara ei ehtinyt edes jatkaa murehtimistaan kun hän huomasi sen, sohvalla lojuvan Päivän profeetan. Adara poimi sen ja huomasi etusivulla otsikon:
DUMBLEDOREN JÄTTILÄISVIRHE
Mitä ihmettä? Adara ajatteli ja käänsi sivulle 7.

Tylypahkan noitien ja velhojen koulun omalaatuinen rehtori Albus Dumbledore ei ole milloinkaan pelännyt kiistanalaisia ratkaisuja valitessaan henkilökuntaa, kirjoittaa erikoiskirjeenvaihtaja Rita Luodiko. Viime syyskuussa hän palkkasi surullisenkuuluisan pahanilmalinnun ja entisen aurorin, Alastor ”Villisilmä” Vauhkomielen, opettamaan suojautumista pimeyden voimilta, vaikka taikaministeriössä moni kohottelikin kulmiaan tuon päätöksen vuoksi, sillä Vauhkomielen tiedetään hyökkäävän kenen tahansa kimppuun, joka vain liikahtaa äkisti hänen läsnä ollessaan. Villisilmä Vauhkomieli vaikuttaa kuitenkin vastuulliselta ja ystävälliseltä henkilöltä verrattuna siihen puoli-ihmiseen, jonka Dumbledore on värvännyt opettamaan taikaolentojen hoitoa.

”MITÄ?!” Adara huudahti voimatta uskoa silmiään, ja joutui lukemaan viimeisen lauseen uudestaan. Villisilmäkö ystävällinen Hagridiin verrattuna?
 
Rubeus Hagrid, joka myöntää saaneensa potkut Tylypahkasta kesken kolmannen kouluvuotensa, on erottamisestaan lähtien toiminut koulun riistanvartijan tehtävässä, jonka Dumbledore on hänelle järjestänyt. Viime vuonna Hagrid kuitenkin käytti salaperäistä vaikutusvaltaansa rehtoriin ja hankki itselleen lisäksi taikaolentojen hoidon opettajan viran monen pätevämmän ehdokkaan nenän edestä.

Enempää Adara ei kestänyt lukea. Hän hyppeli lauseiden yli erottaen vain hajanaisesti lauseita.
Julmannäköinen Hagrid...  pelotellut... tosi pelottaviksi... Ei ole aikeita lopettaa... erittäin vaarallisia... ei olekaan puhdasverinen velho... ei edes puhdasverinen ihminen... Ridwulfa-jättiläinen...
Adara viskaisi lehden huoneen kauimmaiseen nurkkaan. Se Luodiko alkaa tosissaan käydä maanvaivaksi.

[Lokitar]

Luku 46. Kyllästynyt juoksemaan








Koko kouluviikon ajan Hagridista ei näkynyt jälkeäkään. Taikaolentojen hoidossa hänellä oli sijainen, Matoisa-Lankku. Adaraa huolestutti että Hagrid oli ottanut tosissaan Luodikon iljettävän lehtijutun. Hän keskusteli asiasta Harryn, Ronin ja Hermionen kanssa ja he lupasivat käydä Hagridin luona Tylyaho-lauantaina, joka lähestyi hidasta vauhtia.

Oli Tylyaho-viikon maanantai. Adara ei ollut puhunut Georgelle, eikä George Adaralle. He hädintuskin näkivät toisiaan. Adara ja Draco eivät olleet myöskään tavanneet toisiaan, ennen kuin vasta maanantai-iltana kirjastossa. Adara oli lukemassa kirjaa feeniks-linnuista kun Draco ilmestyi paikalle.
”Hei”, Draco sanoi heilauttaen kättään.
”Hei”, Adara mutisi ja kirjoitti pergamentille muistiin feeniksien erityispiirteitä. Oli hetken aikaa hiljaista. Draco rapsutti hajamielisenä takaraivoaan.
”No..?” hän lopulta sanoi. Adara kohotti katseensa kirjan yläreunaan.
”En tiedä. Hän näki meidät, minä näin heidät. Huusimme hetken ja nyt emme puhu toisillemme”, hän sanoi ja Draco pysyi hetken vaiti.
”Sen voisi tulkita, että te..”
”Niin.”
Draco painoi kätensä hetkeksi Adaran kädelle.
”Ota aikaa niin paljon kuin haluat. Minä odotan”, hän kuiskasi ja lähti.
Adara huokaisi. Mitä ihmettä hän tekee?

Viimein koitti lauantai. Adara tuli puoli tuntia etuajassa Kolmen luudanvarren eteen. Tuumittuaan ettei siellä lumihangessa ole mitään järkeä seistä puolta tuntia, hän asteli sisälle ja tilasi matami Rosmertalta kermakaljan. Juuri päästyään istumaan ja takin pois otettuaan, hänen vieressä oleva tuoli narskahti liukuessaan lattiaa pitkin. Rita Luodiko oli kiskonut tuolia taaksepäin ja oli nyt aikeissa istua siihen, Adaran viereen.
”Älä - edes - kuvittele”, Adara sanoi hitaasti ja raivoissaan. Rita istuutui silti.
”No mutta mutta, onko neidillä ongelmia perheen kesken, vai kenties rakkaudessa?” Rita sanoi pirteällä äänellään ja naputti pitkiä kirkkaanpunaisia kynsiään pöytää vasten. Samassa sähäkkä sitaattisulka – joka oli Adaralle jo liian tuttu - lennähti Ritan käsilaukusta.
”Ehkä voisin auttaa, kertoa suruistasi maailmalle ja ehkäpä joku yksinäinen poika kiinnostuisi tavata sinut...” Rita sanoi vihjaavasti. Adara tuhahti.

”Ei kiitos. Ei sen jutun jälkeen mitä teit Hagridille.”
Rita huokaisi ja rapsutti päätään yhdellä kynnellään.
”Jo toinen pettynyt lukija, Potterin poikakin äsken purki turhautumistaan minuun. Minähän teen vain työtäni -”
”Ja mustamaalaat ihmisiä”, Adara sanoi hampaitaan kiristellen, Rita esitti ettei kuullut.
”Jospa Harryn tyttöystävänä kerrot hiukan elämäsi kolhuista ja sotkuista lehteen - Harrykin oppisi arvostamaan sinua enemmän”, Rita jatkoi sitkeästi. Viimeisin asia mitä Adara olisi kaivannut, oli juttu hänestä ja Azkabanista karanneesta isästään.
”Minä en ole Harryn tyttöystävä! Sinä keksit sen päästäsi!” Adara tiuskaisi.
”Mutta hän pyysi sinut tanssiaisiin, vai mitä? Ja annoit hänelle jyrkän ’ei’n ja menit Weasleyn Fredin kanssa tansseihin”, Rita sanoi hiukan kysyvästi.
”Harry pyysi minut ystävänä. Ja se oli George, ei Fred”, Adara sanoi, ja tajusi vastanneensa Ritan kysymyksiin. Sitaattisulka ei tosin löytänyt asiasta mitään ytyä, sillä se ei kirjoittanut.
”No voih, tunsit ilmeisesti olosi vähäiseksi kun Harry ei pyytänyt sinua muuta kuin ystävänä?”
”En”, Adara sanoi ja joi kermakaljastaan puolet yhdellä kulauksella.
Siinä vaiheessa sitaattisulka alkoi kahista paperia vasten. Adara katsoi sulkaa epäilevästi.
”Mitä se kirjoittaa?”
”Ei mitään, kultapieni, ei mitään”, Rita sanoi heilauttaen kättään huolettomasti, niin että hänen useat rannekorunsa kilisivät. Adara sai tarpeekseen. Hän nousi ylös, otti takkinsa ja laukkunsa ja käveli ripeästi ulos, jättäen kermakaljansakin loppuun juomatta.

Satoi lunta, hyvin hennosti. Adara laittoi takin ylleen ja jäi seisomaan pubin eteen. Hän sulki silmänsä ja nautti, kun pienet hiutaleet hipoivat hänen kasvojaan. Hän seisoi pitkään paikallaan, kunnes kuuli jonkun puhuvan hänelle.
”Hei”, kuului Adaran olan takaa. Draco.
”Ai, hei”, Adara sanoi hyväntuulisesti.
”Voit hyvin, oletan?” Draco kysyi hymyillen. Adara nyökkäsi. Draco näytti helpottuneelta ja käänsi katseensa taivaalle. He seisoivat siinä hetken aikaa, molemmat katsellen vain lumisadetta, sanomatta sanaakaan. Lopulta Adara tunsi Dracon tarttuvan häntä kädestä.
Adara käänsi katseensa Dracoon, Dracon hymyillessä hänelle.

Adara oli varma että Draco olisi tehnyt sen, painanut huulensa Adaran omia vasten, ellei...
TUMP!
Kolmen luudanvarren jyrkältä katolta valui iso lumikasa Dracon niskaan.
”Äh”, Draco ähkäisi ja alkoi putsata lunta niskastaan. Adara pidätti nauruun purskahtamista.
Samassa kuului koiran haukuntaa. Adara kääntyi äänen suuntaan ja näki mustan ison koiran, Siriuksen, seisomassa ja heiluttamassa häntäänsä.
Adara ojensi kättään koiralle ja yritti leikkiä Dracon läsnä ollessa, ettei tietäisi koiran oikeaa henkilöllisyyttä. Sirius asteli lähemmäksi ja antoi Adaran silittää häntä korvan takaa. Samassa Sirius näykkäisi varovasti hampaillaan Adaran kädestä tumpun ja lähti juoksemaan.
”Hei!” Adara huudahti. Koira kääntyi Adaraan heiluttaen häntäänsä.
”Minä haen sen sinulle”, Draco sanoi ja oli lähdössä koiran perään.
”Öh - Ei tarvitse, haen sen itse. Nähdään taas!” Adara sanoi hätiköidysti ja juoksi koiran perään yksin.

Ovela veto, Sirius... Adara ajatteli ja juoksi tämän perässä. Juoksi ja juoksi, kunnes he saapuivat jyrkkään kallioiseen mäkeen. Siinä ei enää paljoa juostu. Adara käveli niin nopeasti kuin pääsi ja juuri hengästyttyään, Sirius oli kadonnut pieneen koloon kalliossa.
”Sirius?” Adara sanoi varovasti ja seurasi koiraa koloon. Sana ”kolo” ei ollut enää oikea sana, sillä paikka laajeni kiviseinäiseksi luolaksi. Lattia oli täynnä vanhoja Päivän profeettoja, ja eläinten luita. Perimmäisessä nurkassa makasi Hiinokka. Luolan keskellä seisova koira muuttui iloisesti virnistäväksi Siriukseksi.

Sirius ryntäsi halaamaan Adaraa.
”Hei”, hän sanoi hymyillen. Adara halasi ja tervehti takaisin.
”Tuossa tumppusi”, Sirius sanoi palauttaessaan tumpun omistajalleen ja alkoi nyppiä kielestään jotain tumpusta irronneita langan palasia. Adara virnisti ja alkoi kaivaa repusta tuliaisaan.
”Kuka se poika seurassasi oli?” Sirius kysyi ennen kuin Adara ehti edes ojentaa tuomiaan sämpylöitä.
”Öh - Draco”, Adara vastasi hätiköidysti ja ojensi Siriukselle tuomansa ruoat. Sirius laski ne pienen sanomalehti-nipun päälle.
”Draco kuka? Saattaisin tuntea hänen isänsä”, Sirius jatkoi ja tarjosi Hiinokalle kanankoipia.
Varmasti tunnetkin... Adara ajatteli ja nielaisi. Kuitenkin välttyäkseen valehteluilta- joita hän ei unissaankaan halua kohdistaa isäänsä- hän myönsi suoraan.
”M-Malfoy.”

Sirius jähmettyi niille sijoilleen. Hiinokka näykkäisi Siriusta sormesta merkiksi että tämä antaisi lisää kanaa. Sirius ei reagoinut. Hän kääntyi katsomaan Adaraa hölmistyneenä.
”Malfoy?” Hän toisti. Adara nyökkäsi. ”Narcissan ja Lucius Malfoyn poika?” Sirius kysyi. Adara nyökkäsi toistamiseen.
”Oletko ihan varma?” Sirius kysyi vielä. Adara nyökkäsi taas.
”Kuulin kun Toffee sanoi Dracon isää Luciukseksi. Ja Lucius esitteli vaimonsa Narcissaksi, Huispauksen maailmanmestaruus-ottelussa.”
”Ja mitä ihmettä sinä teit sen Malfoyn kanssa?” Sirius kysyi. Adara nielaisi.
”Me vain juteltiin”, Adara mutisi. Valhe lipsahtanut, Adaran vatsassa muljahti. Sirius katsoi häntä epäilevästi.
”Korvasi punehtuvat”, hän totesi. Adara jähmettyi hetkeksi. Luuliko hän tosiaan pystyvänsä huijaamaan Siriusta?
Adara hengitti kerran syvään ja painoi katseensa luolan lattiaan.
”Hän... sanoi rakastavansa minua.”
Sirius tuijotti Adaraa hetken, sitten asteli tämän luo ja laski kätensä tämän kädelle.
Adara käänsi katseensa Siriukseen. Sirius pudisti päätään hitaasti, hymyillen hiukan surullisesti.

”Usko minua. Malfoysta ei seuraa mitään hyvää.”
”M-mutta Draco on -”
”Isänsä poika.”
Adara vaikeni. Sirius käänsi hiukan päätään koiramaisesti ja katsoi Adaraa tutkistelevasti.
”Malfoyn suku on ollut sukupolvesta toiseen pimeyden velhoja, kaikki Luihuisten tuvasta. Lucius on kuolonsyöjä. Oli neljätoista vuotta sitten, ja tulee aina olemaan. Kukaan ei lakkaa olemasta kuolonsyöjä. Sama kohtalo odottaa kaikkia Malfoyn jälkeläisiä”, Sirius sanoi ja puristi Adaran käsiä hellästi. ”En ole koskaan pyytänyt sinulta mitään, mutta nyt pyydän; älä ole tekemisissä Malfoyn kanssa.”
Adara tuijotti Siriusta hetken. Sirius näytti tietävän mistä puhuu. Ja tottahan se oli, Adara ei tiennyt Dracosta paljoakaan, eikä varmasti tiennyt hänen tosiluonnettaan vielä.

Adara ei voinut tai osannut uhmata isänsä käskyä, joten hän nyökkäsi myöntyvästi.
”Hyvä. Usko että sanon tämän omaksi parhaaksesi. Malfoyn suku on kieroutunut ja paha, jos Draco ei vielä ole kieroutunut, niin pian on. Itseäni hävettää että olen heille edes sukua”, Sirius sanoi ja silitti Adaran kämmenselkää.
”Sukua Malfoylle?” Adara kysyi hämmentyneenä. Sirius nyökkäsi.
”Pikkuserkkuja Narcissan ja Luciuksen avioliiton kautta. Puhdasveriset pyrkivät lisääntymään vain keskenään. Erikoista että Draco on sinun kanssaan edes tekemisissä, hänhän luulee sinun olevan puoliverinen”, Sirius sanoi ja Hiinokka murahti hermostuneesti. Sirius nousi ja asteli silittämään Hiinokkaa rauhallisesti. Adara oli hetken hiljaa ja katseli Siriusta.
”Minä uskon...” Hän sanoi hiljaa. Sirius katsoi häntä kysyvästi.
”Että sanoit äskeisen vain parhaakseni. Minä.. pysyn erossa Dracosta”, Adara sanoi ja tunsi jonkin musertuvan sisällään. Miten hän koskaan pystyisi uhmaamaan isäänsä, joka ei ole tarkoittanut muuta kuin hyvää?
Sirius hymyili ja nyökkäsi.

Adaran palattua takaisin Tylyahoon, Draco oli yhä Kolmen luudanvarren edessä, odottamassa häntä. Draco virnisti ja vilkutti hänelle. Adara asteli suoraan hänen eteensä, tietämättä mitä sanoa.
Mitä tässä tilanteessa edes voi sanoa? ’Anteeksi mutta isäni ei salli meidän jatkavan.’ tai ’Anteeksi mutta kun olet Malfoy’... Adaralla tuli mieleen Romeon ja Julian suku-riidat. Samassa hänen mielessään kummitteli miten Romeon ja Julian kävi.
Lopulta, hän halasi Dracoa, suuteli tätä nopeasti huulille ja kuiskasi kyyneleiden valuessa poskillaan: ”Tämä on viimeinen... Malfoy.”
Draco näytti hölmistyneeltä. Adara työnsi Dracon kauemmas itsestään ja lähti juoksemaan.

Olen kyllästynyt juoksemaan... Juoksemaan ongelmiani ja totuutta karkuun... Adara ajatteli pysähtyessään vasta Tylypahkan pihamaalla hengittämään. Hän pyyhki kyyneleet kasvoiltaan ja hengitti syvään.
Aloitan uuden sivun elämässäni... Ja unohdan Dracon ja Georgen... Ja lopetan juoksemasta.

[Lokitar]

Luku 47. Kultamunan ja kartan haitat








Illalla Adara istui tapansa mukaan oleskeluhuoneen pimeässä nurkassa, muiden mennessä jo nukkumaan. Hän istuskeli ja mietti, katse takkatulessa. Jokin kuitenkin herätti hänet ajatuksistaan. Portaista kuului hiipiviä askelia. Adara oli hiljaa ja odotti tulijaa, mutta sitä ei tullut. Portaat olivat tyhjät. Mutta äänet kuuluivat silti, menivät Adaran ohi, ja samassa muotokuva-aukko aukesi.
Adara istui hetken hölmistyneenä paikallaan, nousi ylös ja hiipi äänien perään.

Hän hukkasi ne, jo neljännen kerran. Äänet katosivat linnan käytävien huminaan ja soihtujen rapinaan. Adara pysähtyi hetkeksi tuijottamaan yhtä käytävää, lähti kävelemään sitä pitkin ja löysi tiensä lumotuille portaille. Hän istuutui niille, unohti mitä oli ylipäätään seurannut ja jäi tuijottamaan lumottuja tauluja ja niissä kuorsaavia hahmoja. Adara huokaisi ja mietti... Mitä hän tekee jo George tai Draco alkavat taas puhua hänelle? Jatkaa heidän kanssaan ystävinä? Ei, Dracon kanssa ei edes ystävänä, Siriushan kielsi... Adaran ajatukset kääntyivät Siriukseen. Koska hänen piilottelunsa ja pakenemisensa päättyisi? Koska hänet saadaan ihmisten silmissä syyttömäksi? Koska Peter Piskuilan saadaan kiinni?

Adara huokaisi toistamiseen, nyt hyvin syvään. Hän nojasi kylkeään seinään ja ummisti hetkeksi silmänsä. Hän näki unta, unta siitä että hän sai Peterin kiinni ja toimitti Azkabaniin, auttoi Siriuksen reiluun oikeudenkäyntiin jossa hänet todettiin syyttömäksi.

Kolahdus, Adara säpsähti hereille. Kolahdus, kolahdus, kolahdus, kolahdus.
Adara siristi silmiään ja näki kuinka kultainen muna kieri portaita pitkin alas, samassa näkymän peitti hetken aikaa pikimusta hiuspehko ja jonkun selkä. Se joku oli jäänyt jumiin rikkonaiseen portaaseen ja yritti napata jonkin pergamentin palasen joka oli lennähtänyt kauemmas. Samassa muna avautui itsestään ja alkoi ulvoa hirvittävällä äänellä. Adara tunnisti mustan hiuspehkon omistajan.
”Harry! Mitä ihmettä sinä -?” Adara aloitti, mutta käytävästä kuului:
”RIESU!”
Adara kuuli kun Harry kääntyi, vaikka ei enää nähnytkään tätä.
”Adara! Äkkiä, tänne viitan alle!” Harry kuiskasi. Adara kiiruhti rikkinäisen portaan luo ja Harry auttoi tämän näkymättömyysviitan alle. Samassa Voro astelikin kuvakudoksen taakse johon muna oli matkansa lopettanut.

”Mitä hittoa sinä teet tähän aikaan täällä?” Adara kysyi, hänen äänensä tuskin kuului munan ulvonnan yli.
”Samaa voisi kys-” Harry aloitti, mutta Voro sulki munan ja syntyi syvä hiljaisuus.
”Muna? Misuseni! Tämä on kolmivelhovihje! Tämä kuuluu jollekulle ottelijalle! RIESU! Sinä varastit tämän!” kuului Voron karjunta. Voro avasi kuvakudoksen ja alkoi tuijottaa pimeään autioon portaikkoon.
”Piileskelet, vai? Minä löydän sinut, Riesuseni... sinä olet erehtynyt varastamaan kolmivelhovihjeen.. Dumbledore höykyttää sinut tästä hyvästä, senkin saastainen näpistelevä räyhähenki...”
Adara pidätteli hengitystään, ja äänestä päätellen, niin pidätteli Harrykin. He vilkaisivat sekunnin murto-osaksi toisiaan, kun he tajusivat että Voro jatkoi portaita ylös – suoraan kohti heitä. Adara yritti Harryn kanssa saada tämän jalan irti portaasta, mutta tilanne vain paheni – se vajosi syvemmälle, Adaran vasen jalka mukanaan! Kuului pieni risahdus, mutta yhtä aikaa kuului jonkun ääni: ”Voro? Mitä täällä tapahtuu?”

Adara ei tiennyt mitä ajatella, kun tajusi että portaiden alapäässä seisoi Kalkaros, vihaisen näköisenä. Harry ja Adara vilkaisivat taas toisiaan, molempien ilmeet ilmaisivat samaa: Me kuollaan.
”Riesu se on. Se paiskasi munan portaita alas”, Voro selitti, Kalkaroksen kavutessa kiireesti portaita ja pysähtyen Voron viereen.
”Riesu? Mutta eihän Riesu olisi voinut päästä minun työhuoneeseeni...”
”Oliko muna sinun työhuoneessasi?”
”Ei tietenkään. Kuulin pauketta ja ulinaa -”
”Niin, professori, se oli tämä muna -”
”- päätin tulla tutkimaan -”
”- Riesu sen heitti, professori -”
”- ja kun kuljin oman työhuoneeni ohi, näin että soihdut paloivat ja kaapin ovi retkotti auki! Joku oli käynyt penkomassa siellä!”
”Mutta ei Riesu voi -”
”Minä tiedän ettei voi, Voro! Huoneeni on sinetöity taialla, jonka vain velho voi murtaa! Saat luvan tulla mukaani etsimään sitä tunkeutujaa, Voro.”
”Minä – kyllä, professori – mutta –” Voro änkytti ja katsoi portaisiin suoraan heidän lävitseen. Adara katsoi Harryn pudottamaa pergamentin palasta, se oli kelmien kartta!

”Tässä nyt on vain sellainen asia, että rehtorin on tällä kertaa pakko kuunnella minua, kun Riesu on varastanut oppilaalta, ja tämä saattaa olla tilaisuuteni heittää mokoma räyhähenki kokonaan ulos linnasta -”
”Kuulehan Voro, minä en piittaa pahuksen vertaa mistään kurjasta räyhähengestä, tässä on nyt minun työhuoneeni -” Kalkaros alkoi, mutta vaikeni yhtäkkiä. Käytävästä kuului tasaista kolinaa. Klank, klank, klank.
Kuvakudoksen takaa ilmestyi paikalle Villisilmä Vauhkomieli. Adara kuuli kuinka Harry henkäisi pakokauhun vallassa. Adara tarttui hiljaa tätä ranteesta merkiksi että rauhoittuu.
”Pyjamakutsutko täällä on?” Villisilmä mörähti.
”Professori Kalkaros ja minä kuulimme ääniä, professori. Riesu paiskoi taas tavaroita – ja sitten professori Kalkaros huomasi, että joku oli murtautunut hänen työh-” Voro aloitti mutta Kalkaros sähähti: ”Kita kiinni!”
Vauhkomieli käveli lähemmäs Kalkarosta ja taikasilmä pyöri vimmatusti ympäriinsä, ja pysähtyi hetkeksi Harryyn ja Adaraan. Adaran sydän tuntui heittävän voltit – näkikö Vauhkomielen taikasilmä näkymättömyysviittojen läpi?!
Villisilmä käänsi katseensa takaisin Kalkarokseen.
”Kuulinko oikein, Kalkaros? Murtautuiko joku sinun työhuoneeseesi?” hän kysyi hitaasti.
”Se ei ole tärkeää”, Kalkaros totesi kalseasti.
”Päinvastoin, se on hyvinkin tärkeää. Kuka tahtoisi murtautua sinun työhuoneeseesi?”
”Joku koululainen, väittäisin”, Kalkaros vastasi. ”Sitä on sattunut ennenkin. Liemien ainesosia on kadonnut yksityisestä varastokaapistani... oppilaat ovat epäilemättä keitelleet laittomia sekoituksia...”
”Liemiaineksiako sinä oletat jonkun hakeneen?” Vauhkomieli sanoi hölmistyneeseen sävyyn. ”Ettet vain piilottelisi työhuoneessasi jotain muuta?” Adara ja epäilemättä Harrykin näkivät Kalkaroksen kasvojen punehtuvan ja ohimosuonen tykyttävän.
”Kyllä sinä tiedät etten minä mitään piilottele, kun olet itse tutkinut työhuoneeni sangen perinpohjin”, Kalkaros totesi kylmästi.
”Aurorin etuoikeuksia, Kalkaros hyvä. Dumbledore pyysi minua pitämään silmällä –” Vauhkomieli totesi hymyillen hiukan.
”Dumbledore sattumoisin luottaa minuun. En suostu uskomaan että hän käski sinun tutkia työhuoneeni!”
”Totta kai Dumbledore luottaa sinuun. Hänellä on luottavainen luonne. Hän uskoo uuteen yritykseen. Minä sen sijaan – minä väitän, että on niitäkin tahroja, jotka eivät kulu pois. Tahroja, jotka eivät milloinkaan kulu pois, ymmärrätkö sinä mitä tarkoitan?” Vauhkomieli sanoi tyynesti. Kalkaros tarrasi yhtäkkiä oikealla kädellään vasempaan, kuin jokin olisi satuttanut häntä. Vauhkomieli nauroi.

”Painu takaisin pehkuihin, Kalkaros!”
”Sinulla ei ole valtaa käskeä minua minnekään! Minulla on sama oikeus kuljeksia pimeän tultua ympäri koulua kuin sinulla!” Kalkaros sähisi ja irrotti otteen kädestään.
”Kuljeksi pois. Minä oikein odotan, että tapaamme joskus pimeässä käytävässä... sinulta on sivumennen sanoen pudonnut jotain...” Vauhkomieli jatkoi ja osoitti kelmien karttaa. Harry kohotti kätensä ja viittilöi vimmatusti Vauhkomielelle ja huusi äänettä ”Se on minun!”
Adara takertui tätä ranteesta ja sanoi äänettä: ”Oletko tullut hulluksi?!”
Kalkaros ojensi kättään ymmärryksen ilme kasvoillaan kohti karttaa, kun Vauhkomieli toimi:
”Tulejo pergamentti!” ja kartta lennähti Kalkaroksen nenän edestä vauhkomielen käteen.
”Minä erehdyin, tämä onkin minun – se on tainnut pudota aiemmin –” Vauhkomieli korjasi, mutta Kalkaroksen katse vaelsi Vauhkomielestä kultamunaan, munasta karttaan, ja selvästi hän oli saanut palapelin palaset loksahtamaan paikoilleen, sillä hän lausui hiljaa: ”Potter.”
Harry säpsähti. Adara puristi tätä yhä ranteesta.
”Mitä nyt?” Vauhkomieli sanoi tyynesti ja taittoi kartan taskuunsa.
”Potter! Ja... varmasti, Finnigan! Tuo muna on Potterin. Tuo pergamentti on Potterin tai Finniganin. Olen nähnyt sen ennenkin, minä tunnistan sen! Potter on näkymättömyysviitassaan ja luultavasti Finnigan mukanaan! He käyttävät tuota pergamenttia laittomuuksiin!” Kalkaros ärjähti ja ojenteli käsiään kuin sokea ja alkoi nousta portaita.
”Ei siellä ketään ole! Mutta minä oikein mieluusti kerron rehtorille miten äkkiä sinun ajatuksesi hypähtivät herra Potteriin ja Finniganiin!”
”Voi ei, Vauhkomieli. Ei Finniganien poikaan, vaan siihen tyttäreen! Ties kuinka usein hän on ravannut kielletyillä alueilla ja uhkaillut minua!”
”Viisitoistavuotias tyttökö? Uhkailisi sinua? Nyt minua tosissaan alkaa kiinnostamaan kuka Potteria ja sitä tyttöä oikein kiusaa. Ja varmasti kiinnostaa Dumbledoreakin”, Vauhkomieli totesi ja Kalkaros laski kätensä hitaasti.

”Minä vain ajattelin että jos Potter ja Finnigan vaeltelevat yöllä romanttisilla retkillään, heidät on pysäytettävä. Heidän turvallisuutensa tähden.”
”Ahaa, vai niin”, Vauhkomieli sanoi epäilevästi mutta pehmeästi. ”Olet ottanut heidän edut ihan oikein sydämellesi, vai?”
Syntyi hiljaisuus.
”Minä taidan mennä nukkumaan”, Kalkaros totesi.
”Paras ideasi tänä yönä”, Vauhkomieli totesi takaisin. ”No niin, Voro, jospa antaisit minulle sen munan -”
”En! Profeossri Vauhkomieli, kun tämä on todistekappale Riesun petollisuudesta!”
”Se on sen ottelijan omaisuutta, jolta Riesu sen varasti. Anna se tänne”, Vauhkomieli totesi tyynesti. Kalkaros lähti, Voro antoi munan Vauhkomielelle ja lähti Norriskan kanssa pois.
Vauhkomieli tuijotti hetken Harrya ja Adaraa, sitten hän alkoi astella portaita pitkin.
”Läheltä piti, Potter... Finnigan.”
”Joo... Minä – ööh... kiitti”, Harry sanoi heikosti. Adara yritti päästä omin voimin irti portaasta.
”Mikä tämä on?” Vauhkomieli kysyi, veti kelmien kartan taskustaan ja taitteli sen auki.
”Tylypahkan kartta”, Adara vastasi ja luovutti jalkansa suhteen.
”Kautta Merlinin parran! Tämä... tämä onkin melkoinen kartta!”
”Joo, se on... aika hyödyllinen”, Harry vastasi ja pidätteli selvästi virnettä muodostumasta kasvoilleen. ”Tuota noin – voisitkohan sinä auttaa -?”
”Mitä? Ai! Niin.. niin tietysti...” Vauhkomieli sanoi ja auttoi ensin Harryn, sitten Adaran irti portaasta, sitten hän siirsi katseensa taas karttaan.
”Kumman tämä on?” hän sitten kysyi.
”Öh... minun ilmeisesti”, Harry sanoi ja katsoi Adaraa hiukan kysyvästi.
”Kummalla tämä oli ennen tuota kohtausta?”
”Minulla”, Harry sanoi.
”Satuitko näkemään kuka murtautui Kalkaroksen työhuoneeseen?”
”Joo, näin minä... Se oli herra Kyyry”, Harry vastasi.
”Kyyry? Oletko - oletko varma?”
”Aivan varma.”
”No, enää häntä ei näy kartalla”, Vauhkomieli totesi katse vaellellen kartassa. ”Kyyry... sepä erittäin - erittäin mielenkiintoista.” Syntyi pitkä hiljaisuus.

”Öh.. professori, miksiköhän Kyyry haluaisi tutkia Kalkaroksen työhuonetta?” Adara lopulta kysyi, asian vaivatessa häntä tarpeeksi kauan.
”Sanotaan vaikka näin, että väitetään, että vanhalla Villisilmällä on pakkomielle napata pimeyden velhoja... mutta Villisilmä ei ole mitään – ei mitään – verrattuna Barty Kyyryyn”, Villisilmä vastasi.
”Professori Vauhkomieli? Mitä luulet... voisiko tämä jotenkin liittyä... ehkä herra Kyyry ounastelee, että jotakin on tekeillä”, Harry taas jatkoi.
”Kuten mitä?” Villisilmä kysyi. Adara tallasi jalallaan Harryn varpaille. Adara pelkäsi että Harry sanoisi jotain mistä heidän ei pitäisi tietää, jotain mistä he tietävät Siriuksen kautta. Harry mutisi jotain, ettei tiedä.
”Olette fiksuja kummatkin, ette luota tietojanne minun haltuuni noin vain. Kyyry tosiaan saattaa epäillä jotain. Viime aikoina on vilissyt outoja huhuja – osittain Ritan juttuja tietenkin...” Villisilmä sanoi ja hymyili hiukan. ”Äh, jos minä jotain vihaan... niin vapaaksi jäänyttä kuolonsyöjää.”
Harry vilkaisi Adaraan, Adaran kääntäessä katseensa lattiaan mietteliäänä.
”Ja minä haluan kysyä teiltä erästä asiaa”, Villisilmä jatkoi ja nosti kelmien karttaa heihin päin. Adara ja Harry nielaisivat.
”Saanko lainata tätä?”

”Ai! J-joo, lainaa vain”, Harry sanoi, Adara huokaisi sisäisesti.
”Hyvä poika. Minulle on tästä hyötyä... tämä saattaa olla juuri se mitä olen etsinyt... selvän teki, nukkumaan Potter, menehän jo... Neiti Finniganille minulla on vielä asiaa”, Vauhkomieli sanoi. Harry katsoi Adaraa sekunnin murto-osan ajan kysyvästi ja lähti sitten kohti Rohkelikkotornia.
Kun Harry oli kadonnut näkyvistä, Vauhkomielen molemmat silmät kohdistuivat Adaran kasvoihin.
”Kerropas, neiti Finnigan, miksi tässä kartalla nimeksesi näkyy Adara Musta?”
Adaran sydän loikkasi, voi hitto!
”Oletko sinä siis se Sirius Mustan tytär joka adoptoitiin toiseen perheeseen Viola Mustan kuoltua ja Siriuksen jouduttua Azkabaniin?”
Adara takelteli hetken mitä sanoisi, mutta lopulta nyökkäsi. Vauhkomieli laski arpisen kätensä Adaran olkapäälle.
”Ilmankos näytitkin niin tutulta. Mutta en ole muuta aikeissa sanoa. En tuomitse toisia vanhempiensa virheiden takia. Nyt sinäkin, pehkuihin siitä.”
Adara nyökkäsi helpottuneena ja kiiruhti Rohkelikkotorniin.

[Lokitar]

Luku 48. Kalmari









Adara kuuli, että Harry oli raportoinut Siriukselle viimeyön tapahtumista, joten hän jätti Siriukselle kirjoittamisen väliin. Sen sijaan Adara tyytyi miettimään muutamia seikkoja; mitä Vauhkomieli tarkoitti vapaalle jalalle jääneestä kuolonsyöjästä? Mikä Kalkaroksen vasenta kättä vaivasi? Ja miksi Kyyry murtautuisi Kalkaroksen huoneeseen?
Hän ei pystynyt niitä kovin kauaa miettimään, kun kuuli että Harryn seuraava koetus vaatisi tunnin veden alla pysymistä. Adara ei harmikseen tiennyt asiaan vastausta, joten hän tarjoutui auttamaan Harrya, Ronia ja Hermionea kirjaston kirjojen läpi käymisessä.

Koetus-päivä lähestyi, Adara käytti kirjanvälinään Siriukselta saatua kirjelappua:

Tule ensi Tylyaho-viikonloppuna tiedät kyllä minne.

Keinoa ei ollut löytynyt, vaikka oli koetusta edeltävä ilta. Harry näytti jo epätoivoiselta, Adara taputti tätä vitsillä päähän ja Hermione oli nenä kirjaa vasten. Ron ehdotteli typeriä ja Adara koetti miettiä viimeisen viiden vuoden opiskeluaan – eikö missään tosiaan ollut mitään apua veden alla hengittämiseen?!
”Kuka kumma tahtoo kasvattaa nenäkarvansa kiharaisiksi?” Hermione sanoi paiskaten Oudot velhopulmat kiinni.
”Minä en panisi pahakseni. Siitähän saisi hyvää jutunjuurta”, paikalle ilmestynyt Fred totesi, vieressään synkän näköinen George. Adara esitti olevansa keskittynyt Veden eläviin.
”Mitä te täällä teette?” Ron kysyi.
”Etsitään sinua. McGarmiwa kaipaa sinua, Ron. Ja sinua, Hermione”, Fred vastasi. George tuijotti jonnekin poissaolevana.
”Miksi?” Hermione kysyi hämmentyneenä.
”En tiedä... mutta aika synkältä hän näytti. Meidän täytyy viedä teidät McGarmiwan työhuoneeseen”, Fred vastasi. Hermione ja Ron lähtivät Fredin mukaan, George jäi hetkeksi katsomaan taakseen ja lähti sitten heidän mukaansa.
Adara ja Harry huokaisivat lähes yhtä aikaa, sitten käänsivät katseensa kysyvinä toisiinsa.
”Onko sinulla ja Georgella ongelmia?” Harry kysyi.
”Yhtä paljon kuin sinulla tämän koetuksen kanssa”, Adara totesi synkästi.

Matami Prilli hääsi heidät kirjastosta kahdeksalta. He ottivat mahdollisimman paljon kirjoja mukaansa Rohkelikkotorniin. He vetäytyivät lukemaan ja vahtimaan koska Hermione ja Ron palaisivat –tai koska kaksoset tulisivat ja heiltä voisi kysyä missä Ron ja Hermione ovat. Adara tosin ei ollut aikeissa kysyä Georgelta yhtikäs mitään.
Luettuaan oman alle metrin korkuisen kirjapinonsa läpi, Adara jäi tuijottamaan takkatulta ja miettimään...

Hän hätkähti hereille, kätensä lopahtaessa pitelemästä päätä paikoillaan. Harry, poissa.
Oli aamu, ensimmäiset oppilaat saapuivat juuri makuusalista oleskeluhuoneeseen. Adaran epäonneksi nuo ensimmäiset olivat kaksoset.
”Fred- m-missä Harry on?” Adara kysyi jättäen mykkäkoulunsa sikseen.
”Eikö hän ollutkaan sinun kanssasi?” Fred totesi hölmistyneenä. Adara pudisti päätään.
”Nukahdin illalla kun etsimme koetukseen ratkaisua.”
”Nukuit tässä koko yön?! Eikö sinun tullut kylmä?” Fred totesi ällistyneenä.
Tosiaan, oli hiukan vilpoista, oleskeluhuoneen ikkuna oli auki, ollut luultavasti koko yön. Fred auttoi Adaran ylös nojatuolista ja potkaisi tätä kohti makuuhuoneeseen vieviä portaita.
”Haet sieltä nyt lämmintä puettavaa ja tulet sitten meidän kanssa saliin aamiaiselle. Harrykin on varmaan siellä”
Adara ei vastustellut, vaikka näkikin kuinka George katsoi veljeään murhaavasti hetken aikaa. Hän kävi hakemassa kaulahuivinsa ja pisti päälle lämpimämmän puseronsa ja lähti kaksosten kanssa kohti salia. Harry ei ollut sielläkään. Oli puoli tuntia aikaa koetukseen. Cedric, Fleur ja Krumkin olivat syömässä. Adara kääntyi salin ovella ympäri ja lähti Fredin huudoista huolimatta etsimään Harrya.

”Harry!! Harry!!” Adara huuteli käytävillä, juoksi ympäriinsä kysellen Rohkelikoilta onko kukaan nähnyt Harrya. Adara kävi jopa kirjastossa (tosin ei uskaltanut huutaa Prillin kuullen), muttei nähnyt häntä. Oli viisi minuuttia aikaa koetukseen, kun Adara törmäsi päistikkaa käytävällä juoksevaan Harryyn.
”Harry! Siinähän sinä, etsin sinua joka paikasta! Missä ihmeessä sinä-?”
”Ei nyt ole aikaa, minun täytyy ehtiä järvelle!” Harry huusi ja alkoi jatkaa matkaansa, Adara vanavedessä.
”Mutta ei sinun ole järkeä mennä sinne jos et tiedä -”
”Minulla on ratkaisu! Ala tulla nyt!” Harry huusi ja he juoksivat vauhdilla nurmirinteelle ja sitä pitkin järvelle.

Kyyry oli jälleen poissa, Percy hänen paikallaan tuomarinaitiossa. Adara istuutui katsomoon ja katsoi kun Harry hengästyneenä asteli veteen. Muut ottelijat sukelsivat kun Harry jäi paikalleen hetkeksi. Yleisössä alkoi kuulua naurua. Yhtäkkiä Harry tarttui kädellä kurkkuunsa ja haukkoi henkeä. Adara oli jo nousta paikaltaan kun Harry heittäytyi veteen eikä palannut pintaan. Vauhkomieli istuutui Adaran taakse istumaan, ja Adara tunsi kuinka tämän taikasilmä tuijotti visusti häntä.
Noin vartin päästä Vauhkomieli tarttui Adaran olkapäähän.
”Jos haluat, voit mennä ottelijoiden ystävien kanssa tuonne laiturille. Voit olla Harrya vastassa.”
”Ai - joo, kiitos”, Adara sanoi ja lähti laiturille. Tosiaan, siellä olivat Weasleyn kaksoset ”Potter voittoon!”-julisteiden kanssa, muutama ranskalainen tyttö Beauxbatonsista, Krumin muutama jykevän näköinen ystävä sekä Cedricin pari tupatoveria – ja Draco. Adara ihmetteli mitä Draco siellä teki, muttei välittänyt vaan hakeutui johonkin Dracon takaoikealle ja kaksosten takavasemmalle heidän huomaamattaan.

Kesti puoli tuntia, yleisö alkoi vihdoinkin hiljentyä ja tuijottamaan järven pintaa. Vartin sisällä kaikkien kilpailijoiden pitäisi tulla suorittamasta tehtäväänsä. Draco oli Adaran tulkintojen mukaan tullut laiturille Puuskupuhien kutsusta. Kaikkialla oli hiljaista, veden pinta oli lähes tyyni, muutaman kerran se väreili heikossa tuulessa. Adara mietti kuinka kylmää vesi mahtoi tähän aikaan vuodesta olla – kun kuuli yhtäkkiä pienen loiskahduksen takaansa, laiturin reunan luota. Jokin tarttui Adaraa jalasta ja hän kääntyi katsomaan näkisikö Harryn tai jonkun muun ottelijan - mutta näkikin kalmarin lonkeron! Se kiskaisi Adaraa taaemmas. Adara älähti ja yritti päästä siitä irti. Kukaan ei ollut vielä huomannut tapahtumaa. Lopulta kalmari otti toisen lonkeronsa esiin ja tarttui sillä Adaran vasempaan ranteeseen ja kiskaisi; Adara putosi veteen äänekkäästi kiljaisten.
Adara ehti nähdä kuinka kaikki kääntyivät katsomaan häntä, kun hän upposi syvälle sysimustaan järveen.

Hän pidätteli hengitystään ja yritti rimpuilla irti kalmarista. Kalmaria ei näkynyt, se oli jossain järven pimeässä pohjassa. Adara rimpuili ja rimpuili, muttei saanut kalmarin otetta irti. Se kiskoi Adaraa hitaasti kohti pohjaa. Adara tunsi kuinka hänen päässään alkoi huimata, kohta hän avaisi suunsa... Samassa kuului vaimeita loiskahduksia ja Adara erotti hahmon, sukeltamassa häntä kohti. Adara vääntelehti epätoivoissaan ja tunsi kuinka happi loppuu pian...
Hahmo kurottautui kädellään Adaraan ja osoitti toisessa kädessä olevalla sauvallaan kalmarin lonkeroita ja lausui jotain, joka kuului vain kuplien pulinana vedessä. Sauvasta lensi jotain joka hellitti kalmarin otteen Adarasta. Kuului toinen vaimea loiskahdus pinnalta päin. Adara ei katsonut sinne, vaan tarkkaili viimeisillä voimillaan, ettei kalmari hyökkäisi uudestaan. Hahmo otti Adaran vasemman käsivartensa ympärille ja alkoi polskutella kohti pintaa. Puolivälissä matkaa joku muukin tarttui Adaraa ranteesta, ja onnekseen Adara tunsi että se oli käsi.
Happi loppui, Adara menetti tajuntaansa ja hänen suunsa aukesi, päästi kylmää vettä keuhkoihin.

Viimein hän tunsi kuinka raikas ilma pääsi hänen kasvoilleen. Hän kuuli vaimeita ääniä ja tunsi kuinka hänet kiskottiin laiturille. Adara avasi hiukan silmiään, valo sattui häntä silmiin, mutta hän näki jonkun märän käden nojaavan laituria vasten aivan Adaran vieressä. Adaraa pelotti, kuolisiko hän? Vesi painoi hänen sisällään eikä hän saanut henkeä. Adara hivutti hitaasti kätensä kohti näkemäänsä kättä, ja tarttui siihen tiukasti. Jos hän kuolee, hän halusi kohdata kuoleman pitämällä jotakuta kädestä. Onnekseen hän vain menetti tajuntansa.

[Lokitar]

Luku 49. Sairaalasiivessä








Adara havahtui hereille, jossain pehmeässä ja lämpimässä. Hänet oli kääritty ainakin neljän peiton ja huovan sisälle. Adara tunsi puristavansa jotakin kädessään. Hän kääntyi ja näki sen jonkin olevan käsi, ja sen käden omistajalla oli punaiset hiukset ja tutut kasvot. George, joka nukkui vuoteen vieressä, pää retkottaen hiukan sivulle.
Adara yritti sanoa jotain, mitä vain joka saisi Georgen hereille, mutta saikin aikaiseksi vain kauhean yskäkohtauksen. No, se ainakin toimi, sillä George heräsi ja katsoi Adaraa kalpeana. Adara nojasi vuoteen reunaan ja yski kohti lattiaa. George ponnahti seisomaan ja otti pöydällä olevasta kannusta jotakin lasiin ja tarjosi sitä Adaralle. Hän otti lasin varovaisesti ja joi sen sisällön. Se virvoitti ihanasti kylmiä jäseniä ja aukaisi hengitystiet, lämmittäen tämän kurkkua niin että Adara oli varma että hänen suustaan voisi lennähtää höyryä koska tahansa. Adara lyyhistyi selälleen takaisin vuoteeseen. Syntyi hetken hiljaisuus.

”Mitä tapahtui?” Adara kysyi ääni hiukan rahisten, kuin vanhassa mustavalko-elokuvassa.
”Kalmari sekosi, se tarttui sinuun ja vetäisi pinnan alle”, George vastasi kalpeampana kuin koskaan.
”Ja sitten?” Adara kysyi.
”M-minä hyppäsin veteen, loihdin sen sinusta irti”, George sanoi kääntäen katseen lattiaan.
”Sinä?” Adara sanoi ja katsoi nyökäyttävää Georgea tarkemmin. Tämä oli tosiaan sen näköinen kuin ei olisi kammannut hiuksiaan yhtäkkisen uintireissun jälkeen. Hiukset olivat kuivuneet pötkylöille ja kouluvaatteista päälimmäiset olivat Georgen takana kuivumassa, muut roikkuivat ryttyisinä tämän päällä. Georgen tuolin selkänojalla roikkui paksu huopa.

”Sinä autoit minut laiturille?” Adara lisäsi. George nyökkäsi taas.
”Minä ja Malfoy. Hän hyppäsi veteen hiukan jälkeeni”, George sanoi. Hän siis oli se toinen... Adara ajatteli.
”Sinut tuotiin heti tänne. Matami Pomfrey sanoi että suurin osa vedestä keuhkoissasi saatiin pois. Ja jos sitä jäisi, joisit tuota”, George sanoi ja osoitti lasia Adaran kädessä. Hän otti lasin Adaralta ja laski sen pöydälle.
”Sinä siis odotit koko ajan että minä heräisin että voisit antaa tuota?” Adara kysyi, hiukan mielenliikuttuneena.
”Niin, no... taisin torkahtaa, joten minusta ei ilmeisesti ollutkaan niin hyötyä...” George mutisi. Adara vaikeni hetkeksi. Muistikuvat alkoivat palailla, hän muisti kuinka kylmältä vesi oli tuntunut, kuinka hän vajosi syvemmälle pimeään veteen...
Kyynel vierähti Adaran poskelle, hän nyyhkäisi. George kohotti kysyvästi katseensa tähän.
”H-hei, miksi sinä -?” George sanoi varovasti, ilmeisesti tietämättä saisiko hän kysyä vai ei.
”Minä pelkäsin.. pelkäsin että kuolen..” Adara sanoi hiukan täristen, nousi ylös ja käänsi päätään nolostuneena pois Georgesta päin ja pyyhki silmiään. Adara tunsi kuinka George istuutui hänen vuoteensa reunalle ja kietoi kätensä Adaran ympärille.
”Ei hätää enää, sinä selvisit... Ihan kuin sinä noin helposta häviäisit”, George kuiskasi ja Adara purskahti itkuun ja nojasi päätään Georgen olkapäähän.
”Kiitos, George... Sinä pelastit minut”, Adara kuiskasi ääni väristen. George vain hymähti.
Adara olisi halunnut sen hetken kestävän ikuisesti. Hän Georgen käsivarsien ympäröimänä, tähän nojaten.

”A-ai niin, entä Harry ja -?” Adara sanoi havahtuessaan ajatuksistaan ja pyyhki silmänsä kuiviksi. Georgen ilme oli melko tulkitsematon.
”Harry tuli viimeisenä pinnalle, Fleur ei selvinnyt kirskuristajista joten Harry halusi pelastaa Fleurin pikkusiskonkin Ronin lisäksi. Cedric tuli ensimmäisenä pinnalle ja sai ensimmäisen sijan. Harry sai luonteenlujuutensa ansiota toisen sijan.”
”I-ihanko totta?” Adara sanoi hämmentyneenä.
”Joo, Krum tuli kolmanneksi ja Fleur viimeiseksi. Kaikki jotka onnistuivat tehtävässään, ylittivät aikarajan... Seuraava ja viimeinen koetus on kesäkuun kahdentenakymmenentenäneljäntenä päivänä”, George sanoi. Syntyi hetken hiljaisuus. Adara ei tohtinut kysyä missä Draco oli, että voisi kiittää häntä. Georgen ja Adaran mykkäkoulu oli ilmeisesti kuollut siihen, Adara oli Georgelle henkensä velkaa, eikä voisi olla kuin sitä ei olisi tapahtunut.

Nyyhkäisy. Mutta se ei kuulunut Adarasta. Adara katsahti hölmistyneenä Georgeen.
George pyyhkäisi kasvojaan hihaansa ja katseli muualle kuin Adaraan.
”George? Mikä sinulle -?” Adara aloitti, mutta tajusi että George itki. Adara hätkähti. George käänsi päänsä muualle täristen.
”Ge- sattuuko sinuun? Mikä sinua -” Adara aloitti kun kuuli Georgen sanovan: ”H-hölmö.”
”Häh?” Adara sanoi, epäillessään kuuliko oikein.
”Hölmö”, George toisti ja kääntyi Adaraan ja kietoi tämän käsillään jälleen itseään vasten.
”Geor-”
”Luulin... Luulin että menetän sinut iäksi!” George sanoi ääni itkusta täristen. Adara jähmettyi niille sijoilleen. George ei ollut koskaan käyttäytynyt näin.
”Minä pelkäsin, että sinä tosiaan - kuolisit ilman, että tiedät... että tiedät, että rakastan sinua! Se veela oli typerä erehdys, en koskaan tarkoittanut mennä niin pitkälle...Olen pahoillani... Tajusin sen vasta kun menetin sinut... Pelkäsin että kuolet tietämättä...” George sanoi ja ääni murtui kyyneliin.
”M-mitä sinä horiset? sinähän sanoit, etten minä niin helposta häviäisi”, Adara sanoi hiukan tekopirteästi, piristääkseen Georgea. George hellitti otettaan ja katsoi Adaraa kyyneleisillä vihreillä silmillään. Adara tunsi omien silmiensäkin kostuvan. George sulki omansa ja painoi huulensa Adaran huulia vasten. Adarakin sulki silmänsä ja koki suolaisen suudelman Georgen kanssa, tartuttuaan tätä hellästi kädestä.
Ollaan mekin aikamoisia itkupillejä, vai mitä? Adara ajatteli hetken päästä, nojatessaan Georgen rintakehää vasten. Hetken päästä hän toisti ajatuksensa ääneen ja George hymähti huvittuneena.

George lähti vasta illalla pois sairaalasiivestä, Adaran täytyi (matami Pomfreyn sanojen mukaan) jäädä vielä yöksi sairaalasiipeen, joka tarkoitti sitä että Adara jäi paitsi Harrylle osoitetuista juhlista.
Käytävästä kuului hitaita askelia. Adara nousi istumaan ja näki kuinka Draco asteli sairaalasiipeen. Hän käväisi matami Pomfreyn huoneen luona, palasi sieltä jokin pullo kädessään ja tuli sitten katsomaan Adaraa.
”Hei”, hän sanoi vaimeasti. Adara tervehti hiljaa takaisin.
”..Oliko sinulla jotain asiaa?” Adara kysyi varovaisesti, hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Ei sinänsä, tulin vain katsomaan miten voit”, Draco mutisi.
”Voin hyvin... pääsen huomenna pois”, Adara vastasi vaivaantuneena. Miksi Dracon täytyi tehdä tästäkin niin vaikeaa? Adara jätti hänelle jo hyvästit, hän ei voisi koskaan tulla ystäväksi Malfoyn kanssa. Draco ojensi kätensä varovasti kättelyyn. Adara katsoi tätä kysyvästi.
”Voi hyvin. Tule onnelliseksi”, Draco sanoi ja hymyili heikosti. Hän oli siis kuullut...
Adara tarttui Dracon käteen hetkeksi ja nyökkäsi. Draco kääntyi ja lähti sinne mistä oli tullutkin.
Adara painoi päänsä hitaasti tyynyyn. Näin on parempi, Draco... hän ajatteli ja tiesi nyt mitä halusi, kaipasi ja rakasti. Kuten George sanoi, ’Tajusin sen vasta kun menetin’, hänkin tajusi sen kun sai sen takaisin. Hän rakasti Georgea. Uusi sivu elämässä alkaisi jälleen hänen kanssaan.

[Cirilla]

Odottelen tässä että pääset sinne lukuun (oisko ollu) 57/58, nii sitte kommaan iha oikiasti.
Mut tämmöne väliaika tieto tässä välissä

Cir*Katwi

[Lokitar]

Ihanaa ^^ pidän nyt hetken tauon, pitää pakata pari muuttolaatikkoa

[Lokitar]

Luku 50. Mietteitä luolissa

Seuraavana päivänä Adara pääsi pois sairaalasiivestä – vasta kun kaikki oppitunnit olivat loppu. Hän saapui oleskeluhuoneeseen ja kohtasi monta helpottunutta katsetta, sekä yhden päivänsädettä muistuttavan, joka oli George. Poika oli saapunut juuri makuusalista ja seisoi nyt portaiden suulla tien tukkeena. Oppilaat hiljenivät hetkeksi helpotuksen huokaisuistaan, kun huomasivat että jotain merkittävää oli tekeillä. George tuijotti Adaraa hymyillen ja tyttö tuijotti takaisin. Lopulta George kiiruhti halaamaan tätä tiukasti ja painoi nopean suudelman tämän huulille. Syntyi kauhea hihitysten ja hölmistyneiden äänien sorina. Parvati Patil ja Lavender Brown suorastaan syöksyivät ulos Rohkelikkotornista – kertomaan kaikille päivän juorut, Fred katsoi Adaraa ja Georgea hetken aikaa kuin halosta päähän saaneena mutta teki lopulta ’no, jaa’-ilmeen ja Hermione näytti tyytyväiseltä virnistäessään.

Harry ilmoitti kertoneensa Adarasta Siriukselle ja lievennelleen hiukan tarinaa, ettei Sirius syöksähtäisi Tylypahkaan. Adara kiitti Harrya lämpimästi ja vetäytyi tämän, Hermionen ja Ronin kanssa sohvalle takan ääreen, huomatessaan samalla koppakuoriaisen lentävän pois ikkunalaudalta.
He istuskelivat ja juttelivat Harryn toisesta koetuksesta kunnes Adara tunsi olonsa väsyneeksi ja vetäytyi nukkumaan.

Tuli maaliskuu, ja sitä myötä Tylyaho-viikonloppu. Adara ei tietenkään ollut unohtanut menevänsä Siriuksen luokse, joten hän kieltäytyi hienovaraisesti Georgen treffiehdotuksesta. Tullessaan illalliselle, Tylyaho-viikonloppua edeltävänä päivänä, syntyi suuri kuiskausten meri, muiden kuin Rohkelikkojen kesken. Harry ja Hermione viittoivat Adaran istumaan heidän seurakseen.
”Hei, mistä täällä supistaan?” Adara kysyi. Harry viskaisi uusimman Me Noidat-lehden hänelle.

HARRY POTTERIN SUURI SYDÄNSURU

Ainutlaatuinen poika kenties – mutta samoja tuskia hän kärsii kuin muutkin nuoret. Vanhempiensa traagisen kuoleman jälkeen rakkaudetta kasvanut neljätoistavuotias Harry Potter luuli löytäneensä Tylypahkassa lohdun vakituisesta tyttöystävästään, Adara Finniganista, mutta toisin kävi, kun kyseinen kaunotar loikkasi erään Weasleyn suvun pojan käsivarsille kolmivelhoturnajaisten toisen koetuksen jälkeisenä päivänä, jolloin tyttö pääsi pois sairaalasiivestä kun Tylypahkan Kalmari hyökkäsi hänen kimppuunsa (mielipidekysely Kalmarin poistamisesta sivulla 7). Kuinka ollakaan, tytön pelasti juuri tämä Fred tai George Weasley (pojat ovat identtiset kaksoset) ja siitä lähtien tyttö on ollut kuin sulaa vahaa hänelle. Menetettyään toivonsa, Potter-rukka alkoi tulla taas läheisemmäksi hehkeän kauniin jästi-syntyisen Hermione Grangerin kanssa, mutta joutui taas kokemaan suuren takaiskun elämässään. Harry yksin ei riittänyt tyydyttämään kunnianhimoisen neiti Grangerin mieltymystä kuuluisiin velhoihin. Sillä neiti Granger on nähty nyt pyörivän usein kuuluisan komistuspojan, Viktor Krumin, kuuluisan huispaajan ja kolmivelhoturnaajan kanssa.

”Jaa siksi kaikki Harryn fanit katsoivat minua ilkeästi tänään?” Adara tokaisi. Harry punehtui poskiltaan.
”Asiasta toiseen...” Harry mutisi. ”Näin jotain omituista tänään.”
Adara katsoi Harrya kysyvästi. Harry kertoi nähneensä Irkoroffin ja Kalkaroksen juttelevan, Irkoroff oli nostanut vasemman käden hihaansa ylös ja näyttänyt Kalkarokselle jotain, joka oli saanut Kalkaroksen raivostumaan.
Adara myönsi, ettei hänellä ollut aavistustakaan asiasta, ja lähti sitten nukkumaan. Hän halusi lähteä aikaisin Siriuksen luo. Mutta ennen nukahtamistaan hän muisti Kalkaroksen ja Vauhkomielen välisen keskustelun, jonka aikana Kalkaros oli puristanut vasenta käsivarttaan.

Herättyään aikaisin ja pakattuaan ruokaa mukaansa, Adara lähti tällipajun alta lähtevää salakäytävää pitkin Tylyahoon. Hän saapui Rääkyvään röttelöön, ja jatkoi sieltä matkaansa kohti sitä jyrkkää mäkeä jonne Sirius hänet viimeksi johti. Hän löysi luolan hetkessä ja hiipi sisään. Sirius istui luolan lattialla nojaten Hiinokan kylkeen. Hän oli ummistanut silmänsä, mutta hengityksestä päätellen ei nukkunut.
”Huomenta!” Adara totesi ja Sirius säpsähti, ehkä hiukan pelästyen. Pelästys kaikkosi kasvoilta nopeasti ja muuttui hymyksi. Sirius nousi ylös ja halasi Adaraa yhtä lämpimästi kuin aina.
”Huomenta”, hän vastasi ja hänen äänensäkin heijasti päivänsädemäistä onnea. Adara antoi tuomansa ruuat Siriukselle ja tämä istuutui vilkuilemaan uusinta Päivän profeettaa jonka oli saanut napattua joltakin Tylyaholaiselta velholta.
”Harry kertoi siitä kalmarista, ja pystyin rivien välistä lukemaan ettei se vain takertunut sinuun ja kaatanut sinua järveen”, Sirius totesi ehkä hiukan synkästi. ”Mitä tapahtui?”
Adara nielaisi, mutta ei ollut järkeä piilotella totuutta, jos Harrykin oli kerta surkea valehtelija – jopa kirjeissä. Joten Adara kertoi, kuinka kalmari oli napannut häntä jalasta ja kädestä, kiskonut syvälle veteen kohti pohjaa ja kuinka Adara oli lähellä hukkua – Sirius oli valahtanut kalpeaksi - ja kuinka Adara oli pelastettu ja toimitettu sairaalasiipeen.

”...Kuka sinut pelasti?” Sirius lopulta kysyi.
”George Weasley, ja se toinen joka auttoi minut laiturille oli – Draco Malfoy”, Adara tunnusti hiukan takeltaen. Sirius rapsutti hetken kädellä niskaansa.
”Vieläkö te olette kavereita? Malfoy ja sinä”, hän kysyi hiukan epävarmana miten sanansa muodostaisi. Adara pudisti päätään.
”Hän vain auttoi minua, ei me edes puhuta toisillemme enää”, Adara sanoi mahdollisimman piittaamattomasti. Sirius hymyili ylpeyden vivahdus kasvoillaan.
”Onneksi olet kunnossa...” hän sanoi. ”Harryn olisi pitänyt kertoa minulle koko juttu.”
”Hän pelkäsi että teet jotain harkitsematonta – ryntäät Tylypahkaan suinpäin tai muuta”, Adara sanoi ja osoitti äänensävyllään olevansa täysin samaa mieltä Harryn kanssa. Sirius tuhahti.
”Varsinkin kun Vauhkomieli on opettajana, hänen taikasilmänsä näkee kaikenlaisia asioita. Näki minut ja Harrynkin taikaviitan läpi”, Adara lisäsi.
”Tiedän kyllä Vauhkomielen, tunsinkin hänet silloin kun velhoja ja noitia kokoontui taistelemaan Voldemortin kannattajia vastaan”, Sirius totesi synkkänä. ”No, ei hän koskaan ystäväni sinänsä ollut, mutta tunsi minut melko hyvin.” Adaralla muistuikin samassa jotain mieleen.
”A-ai niin... Tuota noin... Vauhkomieli tietää”, Sirius katsoi Adaraa kysyvästi.
”Että olen sinun tyttäresi”, Adara mutisi. Sirius näytti hölmistyneeltä.
”Miten hän sen sai tietää?” hän kysy oitis.
”Öh.. Hän sai Kelmien kartan käsiinsä ja huomasi minun täplässä oikean nimeni... Sinä iltana kun Harry ja minä juututtiin sinne portaaseen. Hän sanoi, ettei tuomitse muita perheen perusteella”, Adara selitti. Sirius haroi hetken hiuksiaan.

”Tuo ei kuulosta Vauhkomieleltä. Oletin osittain hänen tietävänkin, hän oli ministeriössä niihin aikoihin. Ja mitä epäilyksiin tulee, yleensä hän odottaa pahinta kaikista joiden suvussa on jonkinlaista mustaa magiaa, ja usko pois, meidän suvulla niitä riittää, minun veljestäni lähtien”, Sirius sanoi.
”Veljestä?” Adara toisti hölmistyneenä.
”Niin, minulla oli veli. Oikea pelle, liittyi kuolonsyöjiin, mutta heti kun sai ikävän tehtävän, hän ei suostunut sitä tekemään ja Voldemort tapatti hänet.”
”Minä en tiennyt..” Adara sanoi. Sirius hymyili ja asteli Adaran eteen.
”Mustan suvussa ei ole mitään kehumisen aihetta – en ainakaan ole sellaista löytänyt. Jos näkisit joskus millainen isoäitisi – minun äitini - oli niin ymmärtäisit. Mutta nyt riittää tästä aiheesta. Sanoiko Vauhkomieli jotain muuta?” Adara mietti hetken ja pudisti päätään.
”Se minua vain vaivaa... että mitä hän tarkoitti vapaalle jääneellä kuolonsyöjällä?” Adara kysyi. Sirius kohautti olkiaan ja näytti mietteliäältä.

”Kaiken logiikan mukaan sen vihjauksen olisi pitänyt viitata Kalkarokseen -” sanottuaan tuon nimen, Sirius irvisti ”- mutta ei kai Dumbledore palkkaisi entistä kuolonsyöjää liemien opettajaksi. Ja mitä Kyyry teki Kalkaroksen työhuoneessa?”
Adara pudisti päätään.
”Ei aavistustakaan... Vauhkomieli sanoi, ettei häntä näkynyt kartalla enää silloin kun hän katsoi.”
”Kyyry on tunnettu halustaan pidättää kuolonsyöjiä, pisti oman poikansakin siitä syystä Azkabaniin, poika kuoli sinne ja äiti kuoli suruun”, Sirius totesi. Adara ei ehtinyt kuin värähtää. ”Ja tosiaan, Vauhkomieli... Hän ei sinun kertomasi mukaan tunnu nyt ihan itseltään. Onko hän tehnyt jotain tavallisuudesta poikkeavaa?” Adara mietti taas hetken aikaa.
”Jos ei lasketa sitä että hän muutti oppilaan hilleriksi ja opetti heti ensimmäisillä tunneilla kolme anteeksiantamatonta kirousta...” Adara mutisi. Siriuksesta se ei ollut mikään yllätys.
”Hän tosin neuvoi minua menemään sille laiturille, josta kalmari sieppasi minut”, Adara tokaisi kuin se ei olisi mitään, mutta Sirius näytti yhtäkkiä epäilevältä. Hän nousi ylös ja alkoi kävellä ympyrää pitkin luolaa.

”Onko mitään muuta? Edes pientä yksityiskohtaa?” Sirius jatkoi.
”Öh.. hän testasi niitä kirouksia oppilaisiin, mutta hänen mielestään -”
”Hän teki mitä?” Sirius sanoi ja näytti yhtäkkiä raivostuneelta.
”Hän testasi komennuskirousta oppilaisiin tunneilla”, Adara sanoi ja tunsi kuinka Siriuksella kiehahti jokin yli.
”Testasiko hän sitä sinuun?”
”J-joo, kerran tai pari, mutta -”
”Pari?” Sirius toisti ja Adarasta tuntui, ettei hänen pitäisi kertoa enää sanallakaan mitään.
”Siihen on syy, miksi ne ovat anteeksiantamattomia! Niistä voi jäädä ikuiset - Dumbledore ei taatusti sallisi, että niitä -”
”Ministeriökin oli kieltänyt Vauhkomieltä, mutta hänen mielestään meidän on hyvä tietää mitä meillä on vastassa.”
”Vastassa? Ihan kuin te kaikki opiskelisitte jo auroreiks-”
”Rauhoitu nyt, ei minulle sattunut mitään”, Adara totesi lopulta. Sirius oli hetken vaiti, ja henkäisi syvään.
”Olet oikeassa, anteeksi... Ylireagoin. Minua vain huolestuttaa tämä kaikki. Turnajaisten tapahtumat, Vauhkomieli, kalmari, Kyyry, Irkoroff ja Kalkaros... Jokin tuntuu uhkaavan sinua ja Harrya ja minua pelottaa teidän puolesta”, Sirius sanoi ja huokaisi. Adara kurottautui Siriukseen päin ja tarttui tätä kädestä.

”Kyllä minä pärjään. Olen varovaisempi tästä lähin.”
Sirius hymyili ja polvistui Adaran eteen, silitti tämän hiuksia vapaalla kädellä hetken ja kuiskasi sitten: ”Voisinpa vain lukita sinut jonnekin turvaan, missä tietäisin sinun pysyvän myös onnellisena”, Adara hymähti.
”Tylypahka on luultavasti paras siihen”, hän totesi ja Siriuksen hymy hiukan synkkeni.
”Tylypahkakaan ei tunnu enää turvalliselta paikalta. Siksi onkin paras että pidät silmäsi auki kaikkien vähemmän tuntemiesi suhteen, Irkoroff, Vauhkomieli, muut kolmivelhoturnajaisiin osallistuvat”, Sirius suositteli. ”Mutta nyt riitti. Sinun on paras lähteä, ettet tuhlaa koko päivääsi täällä.”
”Mutta sinä jäät sitten yksin...” Adara totesi synkästi.
”Onhan minulla Hiinokka, sitä paitsi, Harry ja hänen ystävänsä tulevat käymään iltapäivällä”, Sirius totesi hymyssä suin. Adara nyökkäsi ja lähti koiramuodossaan olevan Siriuksen saattamana kohti Tylyahoa.

[Lokitar]

Luku 51. Kyyry








Seuraavana päivänä Adara sai ikävää postia, kuten Hermionekin.
Tiedot Ritan keksimistä draamakuvioista olivat levinneet ympäri velhomaailmaa. Hermione sai postissa laimentamatonta pollomuhkun mätää, joka sai hänen kätensä paiseille. Adara onnekseen säästyi sellaisilta, mutta sai sen sijaan Päivän profeetasta leikatuilla kirjaimilla tehtyjä kirjeitä joissa luki esimerkiksi:

JäTä viAtTomat vElhOrauKat rAUhaaN, ei SiNuA kaivAta. Mene PoIs.

Dumbledore tosin tarjosi Vauhkomieltä heidän avukseen sellaisten kirjeiden tunnistamisessa. Vauhkomieli pystyi tunnistamaan missä kirjeissä oli ylimääräisiä liemiä ja kirouksia – muttei näkemään viestien sisältöjä. Adara oli tiedosta melko kiitollinen, sillä hän ei tiennyt millä selittäisi sen että hän saa kirjeitä joiden lopuissa lukee Sirius.

Adaran viimeinen tunti oli ennustusta. Hän kapusi vastahakoisen, tuskallisen hitaasti tikapuita pitkin professori Punurmion luokkaan, jossa haisi taas kymmenen eri suitsuketuoksua yhtä aikaa. Hirveimmältä ja pökerryttävämmältä yhdistelmältä tuntui vahva ruusun ja kanelin tuoksu.
Adara istuutui tuijottamaan kristallipalloaan. Ei kulunut kauaa kun Punurmio säntäsi hänen luokseen ja näytti kauhistuneelta.
”Voi rakas lapsi...” hän aloitti utuisella äänellään. Adara muljautti silmiään.
”Mitä tänään? Kalmakoira? Kalkaros huitomassa kirveen kanssa, vai kenties jopa Me Noidat-lehti, tai George ja Harry taistelemassa?” Adara kysyi, Punurmio yskäisi ja jatkoi matkaansa kohti muita pöytiä. Adara tyrskähti ja jatkoi pallossa näkyvän sumun tuijotusta. Hän tosin huomasi sivusilmällä kun Punurmio heitti uusimman Me Noidat-lehden roskiin.

Pääsiäisloma koitti, ja Adara kulutti sen suuremmaksi osaksi Georgen kanssa kirjastossa tai oleskeluhuoneessa. Päivän profeetan ja Me Noidat-lehden lukijat alkoivat pikkuhiljaa rauhoittua postin lähettelyltään ja rauhaa oli saanut Siriuksenkin mieli sen verran, että tämä oli pyytänyt pitämään silmällä Harryn ympäristöä. Kolmas koetus lähestyi uhkaavaa vauhtia, ja pian koittikin toukokuun viimeinen viikko, ja Harry kutsuttiin huispauskentälle kuulemaan viimeisestä koetuksestaan.
Adara joko liioitteli Siriuksen pyyntöä, tai tunsi olonsa uteliaaksi, lähtiessään seuraamaan Harrya.
Hän pysytteli kuuloetäisyydellä, kun Bagman kertoi ottelijoille viimeisen koetuksen olevan labyrintti, mutta kadotti sitten sen etäisyyden, kun huomasi että Harry lähti Krumin kanssa kohti metsää. Adara seurasi heitä varovaisen matkan päästä

”Minä näin sinut huispauksen maailmanmestaruuskisoissa. Wronskin harhautus, sinä tosiaan -” Adara kuuli Harryn sanovan, kun jokin kuului liikkuvan Krumin takana metsässä. Adara asteli Harryn takaa esiin, tämän säpsähtäessä.
”Sinäkö se vain olit, minä tosissani -” Harry aloitti, mutta huomasi mihin Adara tuijotti.
Kyyry, herra Kyyry, hoippui suuren tammen takaa esille. Hänen aina siistit hiukset olivat hapsollaan, parransänkeä oli päässyt kasvamaan ja hänen puhtaat hienot vaatteensa olivat nyt kaikkea muuta kuin mitä aiemmin mainittu. Ne olivat hajallaan ja rosoiset, kuin Kyyry olisi kierinyt pitkin teräväkivistä kalliota alas.

”Eiko han ollut tuomari? Eiko han ollut teidan ministeriossa?” Krum kysyi. Harry nyökkäsi ja asteli Kyyryä kohti. Kyyry ei katsonut heihin vaan jutteli puulle johon hän nojasi kaksin käsin.
”Ja kun olet sen tehnyt, Weatherby, lähetä Dumbledorelle pöllö, jossa vahvistat turnajaisiin tulevien Durmstrangin oppilaiden luku-”
Adara tarttui Harrya kädestä merkiksi, ettei astelisi lähemmäs. Kyyry oli selvästi tullut hulluksi. Harry katsahti päätään pudistavaan Adaraan ja katsoi taas Kyyryyn.

”Herra Kyyry?” Harry sanoi varovaisesti. Kyyry jatkoi puhettaan kuin ei kuulisi mitään, sitten hän hoippui hetken sivuttain kuin rapu, ja lysähti polvilleen.
”Herra Kyyry, mikä hätänä?” Harry jatkoi ja asteli Adaran kanssa puolentoista metrin päähän Kyyrystä. Kyyryn silmät pyörivät päässä ja suupielestä valui sylkeä. Hän tosiaan oli kuin mielensä menettänyt. Yhtäkkiä hän henkäisi: ”Dumbledore!” ja kurotti kädellään kohti Harrya ja Adaraa. Harry uskaltautui lähemmäksi ja Kyyry tarttui oitis tätä kaavun helmasta.
”Minun täytyy.. tavata... Dumbledore...”
”Hyvä on, jos nouset ylös voidaan mennä -” Harry sanoi rauhoittelevasti, mutta Kyyry jatkoi:
”Olen tehnyt... typerän... tempun... Täytyy... kertoa.. Dumbledorelle.”
”Nouse ylös, niin vien sinut Dumbledoren luo!” Harry sanoi, hänen äänestään erottui hiukan varovaisuutta, ehkä jopa pelkoa. Yhtäkkiä Kyyryn silmät rauhoittuivat ja pysähtyivät Harryyn.
”Kuka sinä...?” hän kuiskasi Harrylle. Krum seisoi yhä hermostuneena paikallaan kauempana.
”Olen koulun oppilas”, Harry vastasi.

”Ethän ole... hänen?” Kyyry sanoi. Harry vastasi ”en” ja katsoi Adaraa kuin apua pyytäen. Harrylla ei selvästi ollut hajuakaan kenestä Kyyry puhui.
”Vaan Dumbledoren?” Kyyry jatkoi.
”Niin”, Harry sanoi ja Kyyry vetäisi häntä lähemmäs kaavusta tiukasti pitäen.
”Varoita... Dumbledorea...”
”Minä haen Dumbledoren jos päästät irti”, Harry sanoi rauhallisesti. Kyyryn silmät alkoivat taas pyöriä.
”Kiitos Weatherby, ja kun olet tehnyt sen, ottaisin kupposen teetä. Vaimoni ja poikani saapuvat tuota pikaa, menemme tänä iltana konserttiin herra Toffeen kanssa”, Kyyry jatkoi taas hullun lailla puhumista. Adara astui lähemmäksi, irrotti Kyyryn otteen Harryn kaavusta ja piteli tätä rauhallisesti kädestä.
”Sinun poikasi on kuollut, herra Kyyry. Hän kuoli Azkabanissa, ja vaimosi kuoli suruun sen jälkeen”, Adara sanoi rauhallisesti. Harry perääntyi ja sanoi: ”Pysykää te hänen luonaan! Minä haen Dumbledoren.”

”Han on hullu”, Krum sanoi tuijottaen Kyyryä varuillaan.
”Minä... pakenin...” Kyyry aloitti silmät taas tuijottaen visusti Adaraan. ”Täytyy varoittaa.. täytyy kertoa... nähdä Dumbledore... minun syytäni... minun syytäni... Bertha kuollut... kokonaan minun syytäni... kerro Dumbledorelle... Pimeyden lordi...” Kyyry sanoi ja silmät alkoivat taas pyöriä päässä.
”Kerro mitä, mitä Voldemortista?” Adara kysyi ja ilmeisesti vain sen nimen kuulemisen säikähdyksestä Kyyry palasi järkiinsä hetkeksi.
”Vahvistunut”, Kyyry sanoi kun menetti taas järkeään. Krum asteli nyt lähemmäksi ja katsoi Kyyryä hämmentyneenä.
”Mika hanta vaivaa? Han on kuin järkensä sulattanut”, hän kysyi. Adara kohautti olkiaan ja tajusi Kyyryn otteen hänen käsistään heikentyneen. Yhtäkkiä Adaran ja Krumin takaa kuului jotain.
Shhhvui
Ja samassa jokin hyökkäsi heidän edestään. Jokin joka sai Adaran menettämään heti tajuntansa.

”Herpaannu”, Adara kuuli ja heräsi oitis. Hän oli yhä metsässä, siinä samassa paikkaa mihin oli kaatunutkin. Krum oli myös tajuton. Adara katsoi yläpuolelleen ja näki Dumbledoren ja Harryn tuijottamassa häntä.
”Mitä tapahtui?” Dumbledore kysyi rauhallisesti.
”M-minä en tiedä, ensin minä ja Krum kuulimme takaamme äänen, ja kun olimme kääntyneet katsomaan, Kyyry tai joku hänen takaansa hyökkäsi kimppuumme!” Adara sanoi ja tajusi nyt ettei Kyyryä ole missään. Sen sijaan Hagrid seisoi hölmistyneenä heidän luonaan.
”Hagrid, hakisitko Irkoroffin? Hänen oppilaansa kimppuun on hyökätty. Kun olet tehnyt sen, hälyttäisitkö ystävällisesti professori Vauhkomiel-”
”Ei tarvitse, olen täällä jo”, kuului möreä ääni.
”Meidän täytyy löytää Kyyry, Hagrid kiltti, hae nyt Irkoroff”, Dumbledore sanoi ja Hagrid lähti etsimään Irkoroffia. Vauhkomieli lähti metsään sauva ojossa etsimään Kyyryä. Harry auttoi Adaran istumaan ja Dumbledore herätti Krumin loitsullaan. Vauhkomieli tuli pian takaisin ja Dumbledore pyysi tätä saattamaan Harryn ja Adaran takaisin Rohkelikkotorniin. He ehtivät nähdä kuinka Irkoroff tuli hysteerisenä metsälle Hagridin kanssa.
Saavuttuaan Rohkelikkotorniin he riensivät kertomaan Hermionelle ja Ronille kaiken.

[Lokitar]

Luku 52. Porttiavain









Adara sopi Harryn kanssa, että Adara kirjottaisi tällä kertaa kirjeen, sillä hän oli Kyyryn kanssa loppuajan ja tiesi tarkkaan mitä Kyyry oli sanonut. Hermione oli ehdottanut että he menevät Vauhkomielen puheille heti päivällisen aikaan kysymään löytyikö Kyyry. Adaraa ei huvittanut tulla mukaan, sillä hän tiesi mikä häntä vielä odottaa...

Juuri kun Hermione oli seuraavan päivän oppituntien jälkeen kertonut Adaralle että Kyyryä ei oltu löydetty, kirje saapui. Adara oli jo kuvitellut sen räyhääjäksi kun tajusi että se olikin vain tavallinen kirje.

Adara – mitä hittoa sinä luulet tekeväsi?! Hiivit yksin metsään Harryn ja Krumin perässä? Minun teoriani mukaan teidän kimppuunne hyökkäsi joku, joka ei missään nimessä halunnut Kyyryn pääsevän Dumbledoren puheille, ja sinä olit selvästi hänen tiellään eilen. Vanno että oli viimeinen kerta kun hiivit metsään yöllä!
Ja pysyttele poissa pihamaalta kouluajan jälkeen, pysy aina jonkun seurassa. Ja unohda se mitä sanoin Harryn vahtimisesta, nyt pidät itsesi hengissä ja turvassa, tuliko selväksi?

Adara huokaisi. Hän arvasi että Sirius suuttuisi. Hän kuitenkin lähetti paluuviestin ja lupasi pysyä linnan seinien sisäpuolella vapaa-aikanaan.
Samassa Harry säntäsi paikalle ja hänellä oli selvästi paljon asiaa. Ensinnäkin hän kertoi nukahtaneensa ennustuksen tunnilla ja nähneensä unta Voldemortista kiduttamassa Peter Piskuilania (Adara tunsi pienoista mielihyvää siinä vaiheessa tarinaa) sekä että Harry oli käynyt Dumbledoren luona kertomassa asiasta, ja osuneensa ajatusseulaan, jossa hän näki kuinka Kyyry tuomitsi oman poikansa vankeuteen, ja Irkoroff ilmiantoi kuolonsyöjiä – muun muassa Kalkaroksen. Ja että Ludo Bagman oli (Adaran yllätykseksi) syytetty kuolonsyöjänä olosta.
Kokonaisuudessaan tuo tarina ei tuonut paljoa uutta tietoa, paitsi että Voldemort oli sanonut jonkun kuolleen. Vaihtoehtoina olivat Bertha Jorkins, Kyyry tai jästi jonka Dumbledore oli maininnut Harrylle.
Hermione ja Adara kiipesivät makuusaliin eivätkä puhuneet aiheesta sen enempää vaan menivät nukkumaan.

Kolmannen koetuksen päivä koetti, ja etenkin Rohkelikon ja Puuskupuhin pöydät valtasi kauhea puheen solina. Rita oli tehnyt taas järjettömän lehtijutun Harrysta, mutta se ei lannistanut Harrya lainkaan. Ottelijoiden perheet olivat kuulemma saapuneet kannustamaan ottelijoita, Harry oli lähtenyt uteliaana katsomaan keitä olivat tulleet häntä katsomaan.
Lounastauolla Adarakin sai vastauksen, kun näki Bill ja Molly Weasleyn istumassa Harryn kanssa ruokailussa. Adara sai kolean tervehdyksen rouva Weasleylta ja istuutui Georgen viereen. Rouva Weasley katsoi heitä tuimasti.
”Et kai sinä tosissaan usko, että Adara pelleilisi kaikkien poikien kanssa?” Fred kysyi äidiltään lopulta lähes halveksivaan sävyyn. ”Adara on ollut vain ja ainoastaan Georgen kanssa”, Fred vielä lisäsi hyvin sinisilmäisesti. Adara toivoi mielessään, että se olisi totta. Rouva Weasley näytti paremman tuuliselta sen jälkeen, ja kohteli Adaraa kauniimmin.

Saavuttuaan koulun pääovelle, Adara jäi odottelemaan muita. He lähtisivät pian katsomoon, ja kolmas koetus alkaisi.
Klank, klank, klank.
Kuului käytävästä, Vauhkomieli asteli paikalle ja tervehti kättään heilauttaen Adaraa.
”Terve, neiti Finnigan. Voisinko pyytää teiltä jotain?” hän sanoi.
”Tietty”, Adara sanoi huolettomasti.
”Hyvä. Seuraa minua”, Vauhkomieli sanoi ja lähti melko ripein askelin pihamaalle. Adara ei empinyt linnan sisätilojen jättämistä, hänhän olisi Vauhkomielen seurassa, ja kaiken lisäksi näytti siltä että Vauhkomieli oli matkalla kolmannen koetuksen pitopaikalle.
Adara seurasi häntä ja päätyi – kuten oli epäillytkin - kolmannen koetuksen pitämispaikalle, labyrintin viereen. Matalalla alustalla labyrintin juurella, lepäsi kolmivelhopokaali. Vauhkomieli ojensi sen Adaralle.
”Viitsisitkö kiillottaa tämän, sillä välin kun minä etsin paikan johon se kuuluu?” hän kysyi. Adara nyökkäsi ja tarttui kolmivelhopokaalin kahvaan. Samassa Vauhkomieli vilkaisi kelloaan, tarttui Adaraa tiukasti kädestä ja laski ääneen hiljaa mutisten: ”Neljä... kolme... kaksi... yksi.”
Yhtäkkiä Adara tunsi kuin koukku olisi kiskaissut häntä navan takaa, jalat ponnahtivat ilmaan ja värien sekoitus pyöri heidän ympärillään. Lopulta Adara tömähti maahan, jalat pettivät ja Adara kaatui polvilleen. Vauhkomieli oli pysynyt pystyssä, ja laski kolmivelhopokaalin maahan.

”Pr-professori, mitä ihmettä äsken-?” Adara aloitti kunnes tajusi minne oli joutunut. Hautausmaa, rikkaruohojen täyttämä, täynnä lahoja kivestä ja marmorista tehtyjä hautakiviä. Ympärillä oli synkkää ja sumuista, kaukana kukkulalla erottui mahtavan näköinen suuri talo, kartano.
”Mit- missä me ollaan?” Adara kysyi ja oli nousemassa ylös, kun Vauhkomieli tönäisi hänet tiukasti niskasta pitäen maahan. Adara tajusi, ettei Vauhkomielellä ollut hyvät mielessä. Adara koetti saada sauvan taskustaan, mutta Vauhkomieli astui oikealla jalallaan kaikin voimin Adaran kyynärpään päälle. Adara älähti kivusta ja Vauhkomieli irrotti otteensa Adaran niskasta. Adara kierähti selälleen ja yritti nousta ylös. Syntyi hetken taistelu, kun Vauhkomieli löi tai potkaisi Adaraa takaisin kohti maata ja Adara yritti päästä ylös. Lopulta Vauhkomieli osoitti häntä sauvallaan.
”Kidutu!”

Adarasta tuntui kuin tuhannet kuumat veitsenterät lävistäisivät hänen ihonsa, sentti sentiltä. Pää ei tuntunut osaavan käsitellä sitä järjetöntä kipua. Adara käpertyi polvet syliinsä ja huusi, luultavasti niin lujaa että joku tulisi jostain apuun. Sitä tuntui kestävän iäisyyden, vaikka todellisuudessa se kestikin viisi minuuttia. Lopulta Vauhkomieli laski sauvansa ja tuijotti tärisevää Adaraa. Hän laskeutui Adaran viereen ja pyyhkäisi sauvallaan Adaran poskea. Poskeen syntyi haava, vaikka sauva ei ollut edes terävä.
”Voi miten ikävää kun tässä kävi näin, neiti Musta. Mutta en voi sallia pitkän suunnitelmani kaatua siihen että olet kuullut muutaman sanan liikaa. Kalmari valitettavasti epäonnistui antamassani tehtävässä. Mutta ei hätää, on sinusta täälläkin hyötyä, Pimeyden lordi löytää varmasti sinulle jotain käyttöä, jos ei muuten, niin huvikkeena”, Vauhkomieli kuiskasi ivallisesti ja mutisi jonkun loitsun. Se lisäsi Adaran tuskia. Koko ruumis täyttyi yhtäkkiä syvistä viilloista ja verta lennähti jopa Vauhkomielen leualle. Hän pyyhkäisi veren sormellaan pois ja nuolaisi sen sormestaan.
Sitten hän tarttui kolmivelhopokaaliin ja katosi.

Siinä hän nyt makasi, suussa maistui veri, verta valui hänen ruumiinsa joka haavasta, vasen käsi oli luultavasti murtunut tai kyynärpää oli sijoiltaan sillä siinä tuntui pusertava kipu. Nilkka oli nyrjähtänyt, hengittäminen vaikeaa. Hän oli melkein tajuton, hän sinnitteli ja katsoi ympärilleen liikuttamatta päätään, hän oli täräyttänyt päänsä kiveen.
Miten saatoin olla niin tyhmä... Adara ajatteli samassa kun totesi, ettei pääsisi yksin ylös.

Adara ei tiennyt kuinka kauan hän siinä makasi ja koetti huutaa apua, kun hän kuuli askelia nurmella. Joku lähestyi. Adara puri hampaitaan yhteen ja koetti kääntyä. Samassa hänen kasvojen yläpuolella näkyi tutut kasvot. Miehellä oli hiirenharmaat kaljuuntuvat hiukset, pitkät kellertävät hampaat ja hiirimäiset piirteet. Peter Piskuilan.
”SINÄ!” Adara kiljaisi ja koetti epätoivoisesti päästä ylös. Peter virnuili tyytyväisenä.
”En odottanut sinua paikalle, mutta ei se mitään”, Peter sanoi ääni hiukan piipittäen ja kumartui Adaran viereen ottaen Adaran sauvan tämän taskusta. Hän mumisi jotain ja Adara tunsi kun hänen jalat ja kädet lukkiutuivat yhteen, ja hän lensi Peterin sauvan osoittamana kauemmas hautakivien muodostamasta aukiosta, suuren hautakiven taakse. Adara oli vihainen, raivoissaan, hän halusi kuristaa Peterin siihen paikkaan eikä voinut tehdä mitään.

”Älä häviä minnekään”, Peter sanoi ja naurahti. Adara sylkäisi häntä kasvoille raivon vallassa. Peter näytti ensin hiukan säikähtäneeltä – pelkuri kun oli - ja sitten vihaiselta. Hän puraisi huultaan ja nousi ylös. Hän osoitti Adaraa sauvallaan ja sanoi:
”Kidutu.” Adaran ruumiin valtasi taas sietämätön kipu. Hän huusi jälleen. Äsken saadut haavat ja murtumat eivät olleet mitään siihen verrattuna. Adaran olisi tehnyt mieli käpertyä kokoon mutta hänen jalat ja kädet oli lukittu. Peter tunki sauvansa taskuunsa ja kipu loppui. Peter käveli ripeästi pois Adaran näkyvistä. Adara oli liian hengästynyt kysyäkseen mihin hän lähtee.
Taas hän oli yksin. Pahemmassa jamassa kuin äsken. Hän käänsi päätään vaivoin ja näki vain lisää hautakiviä.
Mitähän muut tekevät nyt? Eikö kukaan huomaa että olen kadonnut? Eikö kukaan kaipaa minua? Edes George... Hänkin varmaan katselee labyrinttikoetusta kun Harry vaeltaa labyrintin läpi kohti pokaalia... Pokaalia! Pokaalihan on porttiavain! Mutta miksi? Pyrkiikö Vauhkomieli  –ja Peter- saamaan Harryn?
Adara rimpuili ja yritti päästä lukituksesta irti, tuloksetta.

[Lokitar]

Luku 53. Hän on noussut








Adara makasi paikallaan iäisyyden, kun vihdoin kuuli jotain. Tömähdys ja pieni kolahdus. Ja sitten... tuttu ääni.
”Missä me ollaan?”
”H-Harry! Sinäkö-?” Adara huusi varovasti. Askeleet lähestyivät ja Adara näki Cedric Diggoryn ja Harryn tulevan luokseen.
”Adara! M-mitä sinulle on tapahtunut?!” Harry huudahti ja polvistui tämän viereen.
”Ei ole aikaa selittää”, Adara sanoi ja nielaisi vertaan kurkusta alas. ”Harry, pokaali on porttiavain, pääset takaisin Tylypahkaan kun tartut siihen. Täällä olet suuressa vaarassa.”
”Vaarassa? Miten niin?” Cedric kysyi. Ja Adara sanoi sen mitä hänen vaistonsa oli koko ajan sanonut.
”Hän on täällä.”
”Hän?” Harry toisti.
”Voldemort.. Ja Peter Piskuilan”, Adara sanoi ja Cedric värähti. Jostain kuului askeleita.
”Hän tulee. Harry, juokse! Paetkaa kun pystytte!” Adara huusi ja tunsi yhtäkkiä kun haavat tuntuivat entistä tuskallisemmilta.
”M-mutta entä sinä?” Harry sanoi. Adara kakoi saamatta ääntä aikaiseksi, veri valui pitkin Adaran kasvoja, kylkiä, jalkoja.. Harry ja Cedric vetivät sauvansa esille. Peter asteli paikalle viittaan kääriytyneenä, toisessa kädessään nyytti.

Yhtäkkiä heidän yläpuoleltaan kuului kylmän kimakka ääni: ”Tapa turha.”
Peter osoitti sauvallaan Cedriciä ja sanoi ne sanat joita Adara eniten pelkäsi sillä hetkellä kuulevansa: ”Avada kedavra!” Vihreä valo leimahti ja osui Cedricin rintakehään.
”EI!!” Adara kiljaisi. Cedric kaatui kaarevasti hiukan Adarasta kauemmas. Harry kiemurteli tuskissaan pidellen otsaansa ja lopulta oksensi pahoinvoinnin seurauksena. Lopulta Harry avasi silmänsä ja näki kuolleen Cedricin.
Peter ryntäsi Harryn luo ja tyrkkäsi tämän hautapaatta vasten. Adara ehti nähdä että hautapaadessa luki Tom Valedro.
Peter sitoi Harryn nilkoista kaulaan asti tiukoilla köysillä hautapaateen. Harry rimpuili ja Peter löi tätä kädellään, josta puuttui sormi. Viimein Harry tunnisti Peterin.
”Sinä!” Harry henkäisi. Peter ei puhunut vaan varmisti että köydet ovat tiukalla, tunki kankaanpalan Harryn suuhun ja poistui sitten. Kangasmytty lojui Harryn lähellä maassa, liikkuen välillä. Adara näki tämän kaiken vaivalloisesti, sillä hän ei edelleenkään pystynyt liikkumaan, hän näki hautakiven takaa hädin tuskin suurta pataa Harryn edessä. Adara yritti puhua, muttei pystynyt. Harry kääntyi katsomaan häneen päin. Se oli tulkitsemattomin katse mitä Adara oli koskaan saanut. Toisaalta siitä uhkui vihaa, toisaalta siinä piili pelkoa, ja toisella tavalla taas kärsimystä ja tuskaa.

Kylmän kimakka ääni huudahti nyt: ”Vauhtia!”
Adara kuuli kuinka Peter liikkui jossain padan luona, muttei nähnyt häntä.
”Se on valmis, isäntä”, Peter sanoi.
”Nyt...” sanoi kimakka ääni. Peter palasi näkyviin, Harryn jalkojen juureen ja nosti kangasmytyn paljastaen samalla sen sisällön. Adara erotti vain punertavan mustan, ja suomuisen olion, joka muistutti ällöttävän näköistä ihmislasta. Sen punaiset silmät kiiluivat ja kasvon muodoista erotti että se ei tosiaan ollut lapsi, tai ei ikinä ole ollutkaan.
Peter nosti oliota ylemmäs ja pudotti kattilaan.
”Isän luu, tietämättä annettu, sinä uudistat poikasi!” sanoi Peter yhtäkkiä kohottaen sauvansa, sulkien silmänsä. Maa Harryn jalkojen juuressa alkoi liikkua ja hienoinen tomuvana nousi haudasta ja lensi kattilaan.

”Palvelijan – liha – auliisti annettu – sinä – elvytät – isäntäsi”, Peter sanoi uikuttaen, otti hopeatikarin taskustaan ja teki jotain mitä Adara ei olisi halunnut nähdä. Peter katkaisi kätensä, yhdellä iskulla, tuskasta karjaisten. Se putosi maahan tömähtäen ja Peter huohotti tuskissaan, veren valuessa ranteestaan runsaana. Hän nosti jäljellä olevalla kädellä kätensä ja pudotti sen kattilaan. Sitten Peter asteli silmänsä ummistaneen Harryn eteen.
”Vihollisen... veri... väkisin vuodatettu... sinä... herätät henkiin.. vastustajasi”, hän kuiskasi tuskasta ahdistuneesti hengittäen. Peter lävisti puukolla Harryn vasemman kyynärtaipeen, ja otti Harryn verta lasipulloon. Hän horjui noidankattilan luo ja kaatoi veren sinne. Adara erotti vain kuinka noidankattilasta sinkoili timanttimaisia kipinöitä. Sitten, yhtäkkiä ne sammuivat. Kattilasta nousi sakeaa höyryä, jonka seasta Adara ei erottanut ensin mitään.

Kun höyry alkoi hälvetä, Adara näki luurankomaisen laihan mieshahmon nousemassa kattilasta.
”Anna kaapu”, mies käski, Peter poimi maasta mustan kaavun ja pujotti sen isäntänsä pään yli. Mies kiipesi pois kattilasta, Harrya tiukasti tuijottaen. Harry tuijotti takaisin, silmissä nyt selvästi erottuvan kauhun vallassa. Miehen iho oli valkoinen, punaiset silmät ja litteä käärmemäinen nenä tekivät hänestä vielä pelottavamman.
Voldemort.

Voldemort käänsi katseensa Harrysta ja tutki omaa ruumistaan. Hän koetti käsillään kasvojaan, rintakehäänsä, otti taskusta sauvansa ja siveli sitä hetken. Hän käänsi katseensa taas Harryyn ja nauroi kimeää, kylmää naurua.
Peter, joka vuoti edelleen verta, intti nyt hiljaa: ”Herrani... sinä lupasit.. olet luvannut...”
Voldemort katsoi häntä ja sanoi: ”Ojenna kätesi.”
”Oih, isäntä... kiitos, isäntä”, Peter vikisi.
”Toinen käsi, Matohäntä”, Voldemort sanoi naurahtaen.
”Isäntä, minä pyydän... anelen”, Peter vikisi taas. Voldemort nosti Peterin vasemman hihan ylös ja tutki hänen kädestään jotain, mitä Adara ei nähnyt.
”Se on palannut. He ovat huomanneet sen.. ja nyt, nyt näemme... nyt saamme tietää”, sanoi Voldemort hiljaa, tyytyväisen näköisenä. Hän painoi etusormensa Peterin kättä vasten, Peter ulvahti. Voldemort suoristautui ja heitti päätään taakse.
”Kuinka moni on kyllin rohkea palaamaan kun tuntee sen? Ja moniko on kyllin typerä pysymään poissa?”

Voldemort käveli hetken aikaa edestakaisin ja katseli koko ajan hautausmaata. Lopulta hän kuitenkin pysähtyi ja katsoi Harryyn.
”Sinä Harry Potter seisot minun edesmenneen isäni jäännösten päällä... Jästi ja houkka... muistutti paljon sinun rakasta äitiäsi. Mutta heillä kummallakin oli käyttönsä, eikö vain? Sinun äitisi kuoli puolustaessaan sinua kun olit lapsi... ja minä tapoin isäni, ja näetkö miten hyödylliseksi hän osoittautui minulle kuolleena...” hän kuiskasi ja alkoi nauraa. Peter vinkaisi jotain hiljaa Voldemortille, ja samassa Voldemort käänsi päätään Adaraan.
”No mutta”, hän sanoi ja asteli taioilla lukitun Adaran luo. ”eikös se olekin Regulus Mustan veljen tytär? Houkka oli hänkin, vaikka puhdasverinen olikin. Ja houkkamaisempi on rakas isäsi, missähän hän nyt luuraa? Hänestä oli toki hyötyä kun hän sai syyt niskoilleen Potterien kuolemasta ja päästi Matohännän karkaamaan, mutta nyt olisi aika kiittää häntä, eikö vain?” Voldemort sanoi ja näki Adaran katseesta silkkaa vihaa, aavistuksen pelkoa.
”Et taida pitää ideasta? Ei sen väliä, ei väliä... Huomaat kyllä kuinka vähän iloa hänestä on elossa, kun tajuat että hän ei tule tänne sinua pelastamaan... Mutta katso! Minun oikea perheeni saapuu nyt.”

Hautojen väleihin ja marjakuusten varjoihin ilmestyi yksi toisensa perään velhoja, kaikilla oli huput ja naamio. Kaikki astelivat hitaasti, varuillaan kohti Voldemortia. Yksi kuolonsyöjä lankesi polvilleen, konttasi kohti Voldemortia ja suuteli tämän kaavun helmaa mumisten: ”Isäntä... isäntä...”
Muut tekivät samoin ja perääntyivät yksitellen piiriin, jonka keskelle jäivät Harry, Peter, Valedrojen hauta, Voldemort ja Adara. Piiriin jäi tosin Adaran näkemän mukaan aukkoja.
”Tervetuloa, kuolonsyöjät”, Voldemort lopulta sanoi. ”Kolmetoista vuotta... kolmetoista vuotta viime tapaamisestamme. Kuitenkin vastasitte kutsuuni kuin eilisen jälkeen... pimeän piirto yhdistää meitä yhä! Vai yhdistääkö... Minä haistan syyllisyyden. Ilmassa löyhkää syyllisyys”, Voldemort sanoi ja nuuhkaisi käärmemäisillä sieraimillaan.
”Näen teidät kaikki terveinä ja hyväkuntoisina, yhä voimissanne – saavuittekin täsmällisesti! – ja kysyn itsekseni... miksi tämä velhojoukko ei tullut auttamaan isäntäänsä, jolle se oli vannonut ikuista uskollisuutta?”

Kukaan ei vastannut.
”Ja vastaan itsekseni, että he luulivat että olin murtunut. Että olin mennyttä. He luikahtivat takaisin vihollisteni pariin ja väittivät että olivat viattomia, tietämättömiä, noiduttuja... Ja sitten kysyin itsekseni, miten he saattoivat uskoa, etten nousisi uudestaan? He, jotka tiesivät mihin olin ryhtynyt kauan sitten suojautuakseni kuolevaisen kohtalolta? He, jotka olivat nähneet todisteita voimieni suunnattomuudesta silloin kun olin mahtavampi kuin yksikään elävä velho? Ja vastaan jälleen itsekseni, että kenties he uskoivat että on olemassa vielä suurempi voima, voima joka kukistaa pahan lordi Voldemortin... kenties he nyt vannovat uskollisuutta toiselle... kenties tuolle moukkien, kuraveristen ja jästien valtiaalle, Albus Dumbledorelle? Tämä on minulle pettymys, tunnustan pettyneeni.”
Yksi kuolonsyöjistä yritti anoa anteeksiantoa, mutta Voldemort purskahti nauruun, kohotti sauvansa ja alkoi kiduttaa kuolonsyöjää kirouksella. Lopulta hän laski sauvansa ja käski hiljaa: ”Ylös Avery. Nouse, sinä pyydät anteeksiantoa? Minä en anna anteeksi. Minä en unohda. Kolmetoista pitkää vuotta... Minä haluan kolmentoista vuoden hyvityksen ennen kuin annan anteeksi. Matohäntä on jo maksanut osan velkaa, etkö vain, Matohäntä?” Peter nyyhkytti maassa. ”Sinä palasit luokseni, et uskollisuuttasi vaan koska pelkäsit entisiä ystäviäsi. Muun muassa hänen isäänsä”, Voldemort sanoi ja nyökäytti Adaraan päin. ”Sinä ansaitset tuskasi, Matohäntä, tiedäthän sen?”

”Tiedän, isäntä... auta, isäntä...” Peter uikutti.
”Sinä kuitenkin autoit minut takaisin ruumiiseeni. Niin arvoton ja petollinen kuin oletkin, sinä autoit minua... ja lordi Voldemort palkitsee auttajansa”, Voldemort sanoi tyynesti, kohotti sauvansa, kiepautti sitä ja sauvasta nousi sulalta hopealta näyttävä linja, joka muokkautui ihmisen käden muotoiseksi ja kiinnittyi Peterin vertavaluvaan ranteeseen.
”Herrani... isäntä, se on kaunis... kiitos...” Peter sanoi ihaillen kättään epäuskoisena.
”Älköön uskollisuutesi enää milloinkaan horjahtako”, Voldemort sanoi kylmästi.
”Ei herrani, ei ikinä, herrani”, Peter vakuutteli.

[Lokitar]

Luku 54. Voldemortin historiaa








Voldemort lähestyi yhtä miestä.
”Lucius lipevä ystäväni, minulle on kerrottu, ettet ole luopunut vanhoista tavoistasi, vaikka näytätkin muulle maailmalle sen kunnioittamaa naamaa.”
Adaran vatsassa muljahti, Dracon isä.
”Uskoakseni olet yhä valmis astumaan johtoon, kun tulee tarve kiduttaa jästejä? Mutta kertaakaan et yrittänyt etsiä minua, Lucius... urotekosi huispauksen maailmanmestaruuskisoissa olivat toki hauskoja... mutta eikö sittenkin olisi ollut parempi koko tarmollaan etsiä ja auttaa isäntäänsä?”
”Herrani, minä olin alituisesti varuillani. Jos sinulta olisi tullut pienikin merkki, jos olinpaikastasi olisi edes kuiskattu, olisin rientänyt rinnallesi tuota pikaa, mikään ei olisi voinut minua estää –”
”Ja kuitenkin sinä pakenit minun piirtoani, kun muuan uskollinen kuolonsyöjä leimautti sen viime kesänä taivaalle?”  Voldemort keskeytti. ”Aivan, minä tiedän siitä kaiken, Lucius... minä petyin sinuun... minä odotan vastedes uskollisempaa palvelusta.”
”Totta kai herrani, totta kai... olet armollinen, kiitos...”

Voldemort tuijotti nyt kahden ihmisen kokoista tyhjää tilaa Malfoyn oikealla puolella.
”Lestrangien kuuluisi seistä tuossa. Mutta heidät on haudattu Azkabaniin. He olivat uskollisia. He menivät Azkabaniin ennemmin kuin kielsivät minut... Kun Azkaban murretaan auki, Lestranget saavat kunniaa enemmän kuin ovat osanneet uneksiakaan. Ankeuttajat liittyvät meihin... ne ovat luonnostaan liittolaisiamme... me kutsumme karkotetut jättiläiset takaisin... kaikki minun hartaat palvelijani palaavat luokseni ja armeijallinen olentoja joita kaikki pelkäävät.”
Hän jatkoi eteenpäin. Jotkut palvelijansa hän ohitti, toisia pysähtyi puhuttelemaan.

Pian hänellä oli edessään suurin aukko.
”Ja tästä meiltä puuttuu kuusi kuolonsyöjää... kolme kuoli palveluksessani. Yksi oli liian pelkuri palatakseen... hän saa maksaa. Yksi on käsittääkseni hylännyt minut ikuisiksi ajoiksi... hänet tietysti surmataan... ja yksi on edelleen palvelijoistani uskollisin ja on jo palannut palvelukseeni. Hän on Tylypahkassa, tuo uskollinen palvelija, ja hänen ponnistustensa ansiota nämä nuoret ystävät saapuivat tänne tänään...” Voldemort sanoi ja osoitti sauvallaan Adaraan, joka leijui lähemmäs, sidotun Harryn eteen.
”Kyllä vain, Harry Potter on ystävällisesti tullut uudelleensyntymisjuhliini, seuralaisenaan Adara Musta. Regulus Mustan veljen, Sirius Mustan ja Viola Bonesin tytär. Vaikka puhdas veri virtaa hänen suonissaan, hän ei eroa pettureista millään lailla”, Voldemort sanoi hymyillen huulettomalla suullaan. Lucius astui askeleen lähemmäksi, vilkaisten sekunnin murto-osan ajan Adaraan päin.
”Isäntä, me janoamme tietoa... anelemme sinua kertomaan miten sait tämän aikaan... tämän ihmeen... miten onnistuit palaamaan luoksemme...”

”Ah, siinäpä onkin tarinaa, Lucius. Ja se saa alkunsa – ja loppunsa – tästä nuoresta ystävästäni”. Voldemort sanoi ja asteli Harryn viereen. ”Tehän tietysti tiedätte että yritin tappaa hänet sinä iltana, jolloin menetin voimani ja ruumiini. Hänen äitinsä kuoli tahtoessaan pelastaa pojan – ja tietämättään soi hänelle suojan, jota en ollut ennakoinut, sen myönnän... en voinut koskea poikaan.”
Voldemort sanoi ja kohotti pitkän kalpean sormensa ja työnsi sen liki Harryn poskea. ”Hänen äitinsä jätti häneen uhrauksensa jäljet... se on vanhaa taikuutta, minun olisi pitänyt muistaa se, olin typerä kun en ottanut sitä huomioon... mutta ei se mitään. Nyt voin taas koskea häneen.” Voldemort hipaisi Harryn poskea, Harry näytti kärsivän tuskista.
”Minä laskin väärin, ystäväni, myönnän sen. Tuon naisen typerä uhraus käänsi kiroukseni suunnan ja se kimposi takaisin minuun. Aah... tuskaa kauheampi tuska, ystäväni; mikään ei olisi voinut valmistaa minua siihen. Minä repeydyin irti ruumiistani, olin vähäisempi kuin henki, vähäisempi kuin surkein aave... mutta elossa minä yhtä kaikki olin. Mikä olin, sitä en itsekään tiedä... minä, joka olen kulkenut kuolemattomuuteen johtavaa tietä pitemmälle kuin kukaan. Te tunnette tavoitteeni – aion voittaa kuoleman. Mutta silloin minua koeteltiin ja kävi ilmi että yksi tai useampi kokeiluni oli onnistunut... sillä minä en kuollut, vaikka kirouksen oli määrä tappaa. Olin kuitenkin voimaton kuin heikoin elävä olento ja vailla keinoja auttaa itseäni... sillä minulta puuttui ruumis ja jokainen taika, jolla olisin ehkä saanut apua, vaati taikasauvan käyttöä....”

”Minä muistan miten pakotin itseni, nukkumatta, loputtomasti, sekunnista toiseen olemaan olemassa... asetuin kaukaiseen paikkaan, metsään, ja jäin odottamaan... varmasti joku tulisi ja tekisi taiat joihin en pystynyt ja hankkisi ruumiini takaisin... mutta odotin turhaan... Vain yksi voima jäi minuun. Saatoin ottaa haltuuni jonkun toisen ruumiin. Mutta en uskaltanut mennä sinne, missä muita ihmisiä on runsaasti, sillä tiesin että auroreita oli yhä toimessa ja etsimässä minua. Joskus asetuin eläimiin – mieluiten tietysti käärmeisiin – mutta niiden sisässä minun oli vain vähän parempi olla kuin silkkana henkenä, sillä niiden ruumiit eivät oikein sovellu taikomiseen... ja kun asetuin niihin, niiden elinikä lyheni eikä yksikään kestänyt kauan... Sitten neljä vuotta sitten.. paluuni keinot näyttivät löytyneen. Muuan velho – nuori, typerä ja hyväuskoinen – sattui kohdalleni metsässä, josta olin tehnyt kotini. Oi, hän vaikutti juuri siltä tilaisuudelta, josta olin uneksinut... sillä hän oli opettaja Tylypahkan koulussa... hän taipui helposti tahtooni... hän toi minut takaisin tähän maahan ja vähän ajan kuluttua otin hänen ruumiinsa haltuuni, jotta saatoin valvoa häntä läheltä, kun hän noudatti käskyjäni. Mutta suunnitelmani epäonnistui. En onnistunut varastamaan viisasten kiveä. En saanut taattua kuolemattomuuttani. Minut kukisti... minut kukisti jälleen kerran Harry Potter...”

”Palvelija kuoli kun minä poistuin hänen ruumiistaan, ja minä vajosin taas entiseen heikkouteeni. Palasin kauas piilopaikkaani, enkä viitsi teeskennellä, etten olisi silloin pelännyt, etten enää milloinkaan saa voimiani takaisin... niin, se oli ehkä synkin hetkeni... en voinut toivoa, että eteeni osuisi toinenkin velho riivattavakseni... ja olin jo luopunut toivosta, että kukaan kuolonsyöjistäni välittäisi kohtalostani...” Muutama kuolonsyöjä liikahteli vaivaantuneena. ”Ja sitten, noin vuosi sitten, kun olin jo melkein luopunut toivosta, se lopulta tapahtui... muuan palvelija palasi luokseni: tämä Matohäntä, joka oli lavastanut oman kuolemansa paetakseen oikeutta, kaivettiin esiin piilosta, tämän tytön ja hänen isänsä toimesta”, Voldemort sanoi ja osoitti Adaraa, Adara tunsi kuinka kaikki kuolonsyöjät tuijottivat häntä. ”Kiitän sinua siitä”, Voldemort sanoi katse hänessä. Adaran teki mieli tappaa Voldemort, kaikki kuolonsyöjät siihen paikkaan, mutta hän oli loitsun alaisena, haavoittunut ja tuskissaan, ja ilman sauvaa. Adara oli tuskin koskaan tuntenut oloaan niin avuttomaksi.

”Mutta Matohännän paluu luokseni ei sujunutkaan kitkatta. Sillä nälissään ja typeryyksissään hän eräänä iltana pysähtyi syömään majataloon sen metsän laitaan, josta hän toivoi löytävänsä minut... ja kenet hän siellä tapasikaan, ellei Bertha Jorkinsin, taikaministeriön noidan? Nyt huomaatte miten kohtalo suosii Lordi Voldemortia. Tämä tapaaminen olisi voinut tehdä lopun Matohännästä ja viimeisestä mahdollisuudestani elpyä. Mutta Matohäntä – osoittaen harkintakykyä jota minä en ikinä olisi häneltä odottanut – houkutteli Berthan iltakävelylle. Hän nujersi hänet.. hän toi hänet minulle. Ja Bertha, joka olisi voinut pilata kaiken, osoittautuikin lahjaksi jonka veroista en ollut hurjimmissa unissanikaan toivonut... sillä – pikkuisen suostuteltuna – hänestä kehkeytyi varsinainen tiedonlähde. Hän kertoi että Tylypahkassa järjestetään tänä vuonna kolmivelhoturnajaiset. Hän kertoi tuntevansa erään uskollisen kuolonsyöjän, joka hyvinkin mieluusti auttaisi minua jos minä vain ottaisin häneen yhteyden. Hän kertoi minulle monenmoista... mutta keinot, joilla mursin häneen langetetun muistiloitsun, olivat tehokkaat, ja kun olin pusertanut hänestä kaiken hyödyllisen irti, hänen mielensä ja ruumiinsa olivat vahingoittunet korjauskelvottomiksi. Hän oli tehnyt tehtävänsä. En voinut riivata häntä. Hankkiuduin hänestä eroon”, Voldemort kertoi hymyssä suin, punaiset silmät ilmeettöminä ja säälimättöminä. Adara yritti keksiä keinon paeta, mutta tajusi olevansa täysin loukossa. Harry oli hänen ainoa toivonsa.

”Matohännän ruumishan ei sopinut riivattavaksi, koska hänen luultiin kuolleen ja hänen ruumiinsa olisi kiinnittänyt liiaksi huomiota. Hän kuitenkin oli työkuntoinen palvelija, jota olin kaivannut, ja niin kehno velho kuin Matohäntä onkin, hän kykeni noudattamaan ohjeitani, joiden avulla palasin omaan surkastuneeseen ja heikkoon ruumiiseeni, ruumiiseen jossa saatoin oleilla odotellessani todellisen uudelleensyntymän välttämättömiä ainesosia.. paria itse kehittämääni taikaa... pikkuisen apua rakkaalta Naginiltani, taikalientä joka kehitettiin yksisarvisen verestä ja Naginilta lypsetystä käärmeenmyrkystä. Pian palauduin miltei ihmismuotoon ja jaksoin jo matkustaa. Viisasten kiveä ei voinut enää varastaa, sillä tiesin että Dumbledore oli huolehtinut sen tuhoamisesta. Mutta olin valmis omaksumaan kuolevaisen elämän siihen saakka kunnes saavutan kuolemattomuuden. Madalsin tavoitettani... päätin tyytyä entiseen ruumiiseeni ja entisiin voimiini, jos ne saisin. Tiesin että saisin ne – tämä on vanhaa pimeyden taikuutta, tämä liemi joka virvoitti minut tänä iltana – kolmella väkevällä ainesosalla. No, yksi niistä oli jo hyppysissä, eikö vain, Matohäntä? Palvelijan antama liha...

”Isän luu merkitsi tietysti sitä, että taika oli tehtävä täällä, minne hänet on haudattu. Mutta vihollisen veri... Matohäntä ehdotti että käytän ketä tahansa velhoa, etkö vain? Ketä tahansa joka oli vihannut minua... kuten niin moni heistä yhä vihaa. Mutta minä tiesin, ketä minun oli käytettävä, jos aioin nousta jälleen ja olla voimakkaampi kuin ennen kukistumistani. Minä halusin Harry Potterin verta. Minä halusin sen ihmisen verta, joka oli kolmetoista vuotta sitten riistänyt minulta voimani, sillä kestävä suoja, jonka hänen äitinsä kerran antoi hänelle, piilisi sen jälkeen minunkin suonissani... Mutta miten päästä käsiksi Harry Potteriin? Sillä hänet oli suojattu paremmin kuin hän varmaan itsekään tietää, suojattu keinoin, jotka Dumbledore kehitti kauan sitten, kun tehtäväkseen lankesi järjestää pojan tulevaisuus. Dumbledore turvautui ikivanhaan taikuuteen, jolla varmisti että poika oli turvassa niin kauan kuin oli sukulaistensa hoivissa. Edes minä en voi kajota häneen silloin... sitten olivat tietysti huispauksen maailmanmestaruuskisat... arvelin että pojan suojaus voisi olla heikompi siellä, poissa sukulaisten ja Dumbledoren luota, mutta itse en ollut vielä niin vahva että olisin yrittänyt siepata hänet paikasta, jossa parveili ministeriön velhoja. Sitten poika palasikin Tylypahkaan, missä hän oli yötä päivää sen jästejä rakastavan houkan kyhmyisen nenän alla. Miten siis sain hänet?”

”Hyvänen aika... Bertha Jorkinsin tiedoilla tietenkin. Otin avukseni erään uskollisen kuolonsyöjän, joka toimi Tylypahkassa ja varmisti että pojan nimi tulee liekehtivään pikariin. Sama kuolonsyöjä varmisti myös, että poika voittaa turnajaiset – että hän koskee kolmivelhopokaalia ensimmäisenä – pokaalia jonka tämä uskollinen kuolonsyöjä oli muuttanut porttiavaimeksi ja joka toi pojan tänne Dumbledore avun ja suojan ulottumattomiin ja minun odottavaan syliini. Suunnitelmia muutti se, että tämä Adara tässä tiesi enemmän kuin olisi pitänyt. Hän olisi voinut selvittää totuuden sillä välin kun muut miettisivät missä heidän sankarinsa Harry Potter on. Joten kuolonsyöjäni toimitti hänetkin tänne, varmistaen ettei mikään, mikään mene pieleen”, Voldemort sanoi, nosti sauvansa ja osoitti sillä Harrya.
”Kidutu.”
Harry olisi karjunut, jos hänen suuta ei olisi tukittu. Vain tuskainen tukehtunut huuto pyrski hänen sisältään ulos. Voldemort kidutti Harrya hetken ja lopetti sitten.
”Te varmaan ymmärrätte nyt, miten älytöntä oli kuvitella, että tuo poika voisi olla minua vahvempi. Mutta en halua että kenenkään mieleen jää epäselvyyttä. Harry Potter pakeni minulta vain hyvää tuuriaan. Ja nyt aion todistaa voimani surmaamalla hänet, tässä ja nyt, teidän kaikkien nähden, kun hänellä ei ole Dumbledorea apunaan eikä äitiä kuolemassa puolestaan. Minä annan hänelle tilaisuuden. Hän saa taistella, ettekä te sen jälkeen enää epäile, kumpi meistä oli vahvempi. Malta vielä vähän, Nagini... Avaa köydet, Matohäntä, ja anna pojalle taikasauva takaisin. Siirtäkää tuo muualle”, Voldemort sanoi ja viittaisi viimeisenä Adaraan. Kuolonsyöjät tarttuivat Adaraan ja siirsivät kauemmas, lähelle kolmivelhopokaalia.