Nimi: Sinermille
Kirjoittaja: jossujb eli meikä
Fandom: Supernatural
Tyylilaji: Angstaavaa romantiikkaa ficletin muodossa.
Ikäraja: K-11
Paritus: Dean Winchester/Castiel
Varoitukset: Spoilaa kahdeksannen kauden seitsemättä jaksoa (ja muutenkin) niin että heilahtaa.
A/N: Sanotaanko ihan suoraan että season gr8 hajottaa meikäläisen ihan palasiksi. Voi luoja näiden fiilareiden kanssa, oikeasti.
Sinermille
Silmitön halu joka pukkasi ylös Deanin selkäytimestä ei ollut estettävissä. Heti kun Castielin suttuinen karvanaama vilahti peilistä, Dean ei voinut muuta kuin käydä käsiksi ja lyödä itsensä kiinni enkeliin huuliaan myöten, jotta hänen hampaansa raapivat Kiirastulen hiekkaa parrasta.
Suurimmaksi osaksi tunnistamattomaksi kuluneet potilasvaatteet Castielin yllä olivat yltäpäältä ravassa ja tomussa. Hänen ihonsa oli paahteesta että liasta ruskea, mutta Dean ei välttänyt mullan mausta suussaan tai märkivästä löyhkästä, joka tarttui hänenkin vaatteisiinsa. Minä hetkenä hyvänsä voisi tämäkin hetki taas kadota jälkiä jättämättä ja Dean halusi iskostaa edes jotain mieleensä tällä kertaa ennen kuin Castiel häviäisi kuin haamuna moottoritiellä.
Vihoissaan hän halusi myös murskata harhakuvan, satuttaa sitä, purra siihen jälkensä, koska oli mielenvikaisuudeltakin julmaa muistuttaa tekemättömistä teoista näin. Teki mieli lyödä tai potkia, repiä vaikka kappaleiksi koko enkelin kuvajainen, joka ei voinut olla totta, mutta Dean vain suuteli ja itki suudellessaan Castielia lujaa, nyrkit lujasti säänsyömään poplariin kiedottuina.
"Missä sinä olet ollut? Kuka helvetti leikkii minun päässäni", Dean sylki iskien Castielin kovaa vasten kaakelia, vaikka tiesi Samin olevan ihan siinä hollilla ja kohtapuoliin varmasti ihmeissään miksi hän riehui kylpyhuoneessa tyhjänpäiten. Mutta iskusta huolimatta Castiel ei haihtunut, vaan oli siinä lihallisena ja kosketeltavana, mustelman alku alahuulessaan.
"Ei enää harhoja... en jaksa tätä paskaa enää", Dean vaikersi oikein osaamatta olla korottamatta ääntään, mutta painoi kuitenkin päänsä kovaa Castielin hartiaan. Hän hamusi niskaa, suuteli sitä hampaillaan maisten siltä suolaa ja rautaa, Kiirastulen tuhkaa, eikä Dean nähnyt, mutta tunsi kahisevien siipien avautuvan taitteiltaan ja kietoutuvan hänen ympärilleen. Castielin kämmenpuoliltaankin mustiksi likaantuneet kädet silittivät hänen päätään lempeästi kuin enkelin konsanaan.
"Älä itke Dean, älä itke", hän sano ja se oli Castielin tuttu matala ääni, se sama joka painajaisunissa syytti Deania lakkaamatta pettämistä ja hylkäämisestä. Muttei tässä lohdutuksessa ollut mitään pahaa, tai Castielin kasvoissa syytöstä taikka ivaa.
"Olen rakastanut, tulen aina rakastamaan sinua", Castiel kuiskasi omista käsistään likaantuneeseen pystytukkaan, mutta Dean ei kuunnellut kun Sam oli jo rynnimässä huolestuneena sisään. Tuli kiire niellä kyyneleet, kuivata posket ja näyttää vähemmän tärähtäneeltä. Oli yksi vaisto kuinka voimakas tahansa, ei Winchester-kuorta hevin perustuksilleen asti romuteta.
Samin tullessa sisään Dean oli ihan toisella puolella kylppäriä kokonaan Castielin edelleen painaessa itseään suihkusta kosteisiin kaakeleihin. Siltipä enkelin huulilla tanssi vielä pieni hymyn häive kun nuorempi Winchester katsoi vettynyttä suuta ja mustelmaa ihan vähän vain otsaansa epäileväisesti kurtistaen.
FIN
