Kirjoittaja: Irishe
Ikäraja: S
Genre: proosa
Yhteenveto: Mielen salejen purkamista alkoholismista osana perheenjäsentä
A/N: Heippa! Tahdoin tämän tännekin jakaa omaa oloani keventääkseni ja jaksamistani parantaakseni. Tämä on minun terapiani, minun raamattuni ja minun elämäni. Toivon Teiltä kommentteja tuntemuksista, ajatuksista ja ihan kaikesta. Keskustelu aiheesta on suotavaa ja toivottavaa. Ehkä Teidän kommenteistani löydän vastauksia, voimaa, toivoa ja rohkeutta. Ennen kaikkea uskoa ja ymmärrystä, uskoa siihen että hyvä voittaa.
Runo tuolla lopussa on omaa aiempaa tuotantoani, mutta tähän se sopi hyvin kauniisti mielestäni. Osalle se voikin siis olla jo tuttu.
Kaksikymmentäneljä seitsemästä
Olen nyt vuoden elänyt elämää, jossa alkoholismi on ollut osa läheisen identiteettiä. Olen purjehtinut läpi syyttelyn ja katkeruuden, päätyen vihaan. Vihaan, jota en ole osannut käsitellä, vihaan joka on saanut minut harkitsemaan asioita, joita en koskaan aiemmin ole edes ajatellut. En ole voittanut syytöksilläni itselleni enkä muille yhtään mitään. En ole voittanut katkeruudellani edes helpottunutta oloa. En ole voittanut millään tunteella itselleni ymmärrystä. Ymmärrystä siitä, miksi ihmismieli rappeutuu niin pahasti, että ainoa mahdollisuus elämän viemiselle eteen päin on takertua halpaan humalaan. Humalaan, joka sattuu ja satuttaa.
Olen vuoden ajan koettanut löytää itselleni uskoa, toivoa ja rakkautta sekä ennen kaikkea ymmärrystä ja hyväksyntää. Olen kuitenkin jokaisena päivänä, jokaisena hetkenä, joutunut havaitsemaan, kuinka usko, toivo ja rakkaus hiipuvat, kuinka ymmärrys valuu teko teolta kauemmaksi ja hyväksyntä uppoaa paheksunnan suohon. Olen joutunut huomamaan, kuinka jokainen tiedonripe lisää halveksuntaa, kerryttäen sisälleni vihaa.
Olen kysynyt itseltäni, mikä minä olen häntä arvostelemaan tai syyttämään? Mikä minä olen tuomitsemaan hänen valintansa, hänen tekonsa, hänen olemuksensa? Kuka minä olen sanomaan, mitä hänen pitäisi tehdä tai ajatella? Kuka minä olen määräämään hänen elämästään?
Jokaisella kerralla vastaus on ollut sama: olen hänen siskonsa. Jokin osa minusta katsoo sen velvotteeksi huolehtia hänestä, hänen elämästään, hänen teoistaan. Ja jokaisella kerralla tämän totuuden jälkeen minä kysyn itseltäni, kuinka voisin häntä auttaa kun en voi hyväksyä hänen ideologiaansa, tuskin edes suvaita.
On sama, miltä suunnalta asiaa tarkastelen tai katson, törmään siihen yhteen asiaan, jota en ole koskaan vielä kyennyt löytämään – ymmärrykseen. Ainoa asia, jonka tämän asian kohdalla ymmärrän, on ymmärrys meidän muiden tuskasta – Äidin ja Isän tuskasta. Siitä tuskasta, mikä vanhemmilla on heidän katsoessaan lastaan, joka tuhoaa elämäänsä tehden hidasta ja harkittua itsemurhaa alkoholin suotuisalla avustuksella.
On lähes kiduttavaa katsoa, kuinka toinen rappeutuu silmien edessä, ja kuinka muut hänen teoistaan murtuvat. Itse olen ylittänyt sen ohuen viivan, joka kulkee välittämisen ja välinpitämättömyyden välillä ja liukunut välinpitämättömyyteen tämän asian suhteen. En enää jaksa välittää hänen ongelmistaan tai teoistaan. En jaksa enää taistella taistelua, joka on tuomittu päättymään häviöön, olen luovuttanut. Toivon ainoastaan, että kipu lakkaisi, ja vanhempieni kasvoilla näkyisi edes joskus se kauan sitten kadonnut hymy.
Vanhempani ja osa sisaruksistani eivät kuitenkaan ole vielä luovuttaneet. He jatkavat taistelua, eivät itsensä vaan toistensa puolesta. He taistelevat löytääkseen tasapainon sisällään, he taistelevat pitääkseen järkensä. He taistelevat, koska eivät kykene luovuttamaankaan. He taistelevat rakkaudesta ja toivosta – uskosta parempaan huomiseen. Se on ihailtavaa, mutta se sattuu, sillä pystyn näkemään, kuinka se kaikki kalvaa heitä sisältä päin, tehden ilmasta liian ohutta hengittää.
Tällä hetkellä sitä vain odottaa sitä hetkeä, jolloin joku ilmoittaa tämän loppuneen. Sitä hetkeä, jolloin oveen koputtaja on kuoleman sanansaattaja. Tällä hetkellä, kun sanat eivät enää riitä kuvaamaan sitä tuskaa, joka läheisten silmistä heijastuu minä tyydyn runoilemaan nämä rivit. Nämä rivit, jotka kertovat elämästämme kaiken oleellisen, kaiken sen tuskan, jota kannamme sisällämme.
Koti
Talossamme on liikaa hiljaisuutta.
Kuiskaten kerrottuja juttuja,
piilotettuja ajatuksia
avointa paheksuntaa.
Kotimme on täyttynyt äänettömyydestä.
Sen seinistä kimpoilevat vain vihaiset sanat,
syytökset.
Nauru on kätkeytynyt olemattomiin.
Hymy on piiloutunut kylmyyden alle.
Ja kaiken sen teeskentelyn alla
asuu tyhjyys
hymyn takana
häpeä.
