Kymmenen syytä elää (K-11, 11/11, VALMIS!)

[pikkuinen]

Nimi: Kymmenen syytä elää
Kirjoittaja: pikkuinen
Beta: Arte, kiitos
Genre: drama, angst, slash, (fluffy)
Paritukset: Ron/Harry
Warnings: itsetuhoisuus
Ikäraja: K-11
Summary: Harryn oletettiin olevan pohjattoman onnellinen, sillä hänellä oli kuuluisuutta, rahaa ja ystäviä. Ihmiset näkivät hänen elämänsä valoisana ja täydellisenä. Loppujenlopuksi siitä kaikesta ei jäänyt kuitenkaan mitään kaiken sen tuskan jälkeen, mitä hän oli kokenut menneisyydessään. Hänellä oli enemmän syitä kuolla kuin elää.
A/N: Tämä on kolmas ficci, jonka olen saanut ikinä esille. Aikaisemmin olen kirjoittanut lähinnä Harry/Dracoa genrenä huumori ja fluffy, joten tämä on erilainen. Olen umpisokea omien tekstieni suhteen, joten olen erittäin perso kommenteille.
 En osaa kirjoittaa tähän mitään, televisiossa soi Paula Koivuniemi ja aivoni jäätyivät. Tähän tulee siis yksitoista osaa, joten on jatkuva, ei tarvitse kysyä. n__n Kestän myös kritiikkiä, jos se on aiheellista ja auttaa minua tämän kanssa, joten ei tarvitse olla ylivarovainen.

***

Osa 1

Syksyn alun ilta oli kuulas ja tuulinen. Lehdet tanssivat Kotikolon pihalla ja kylmä viima ravisteli puita, mutta sisällä oli lämmintä. Siitä huolimatta yksinäinen hahmo loi varjonsa ikkunasta heijastuvaan valonkajoon. Harry seisoi Kotikolon edessä ja tuijotti harmaata, pilvistä taivasta, jolla aurinko ei ollut paistanut koko päivänä. Sää kuvasti hänen ajatuksiaan ja tunteitaan kuin peili. Hiljaista, kylmää, harmaata.

Harry ei kuulunut tänne. Sisällä kaikki olivat rakastuneita ja onnellisia sodan päättymisestä. Hän ei ollut rakastunut, ja sodan jälkeen hänen elämästään oli tullut tyhjää ja päämäärätöntä. Totta kai hän oli iloinen siitä, että Voldemort oli kuollut, mutta hän oli niin tarpeeton kaiken jälkeen. Hänen oletettiin olevan pohjattoman onnellinen, sillä hänellä oli kuuluisuutta, rahaa ja ystäviä. Ihmiset näkivät hänen elämänsä valoisana ja täydellisenä.

Loppujenlopuksi siitä kaikesta ei jäänyt kuitenkaan mitään kaiken sen tuskan jälkeen, mitä hän oli kokenut menneisyydessään. Hänellä oli enemmän syitä kuolla kuin elää.

Harry astui ovesta sisään Kotikolon lämpöön ja loihti hymyn kasvoilleen.

***

Hermione ja Ron nauroivat vedet silmissä sohvalla, eikä Harry tiennyt, mille. Hän istui nojatuolissa peittoon kääriytyneenä kuin vanha, kärttyinen mummo ja tuijotti ikkunasta ulos. Sää ulkona oli muuttunut, ja aurinko paistoi kirpeässä pakkasilmassa. Harryn sisällä oli yhä harmaata ja hän tiesi olevansa itsekäs ajatellessaan, miten epäoikeudenmukaista oli, että Hermionella ja Ronilla oli hauskaa. Nykyään Hermionella ja Ronilla oli aina hauskaa, Harry oli huomannut ne katseet ja hymyt, joita he vaihtoivat. Hän tunsi itsensä ulkopuoliseksi.

"Harry, maa kutsuu!" Ron herätti hänet ajatuksistaan. Harry käänsi katseensa ystäväänsä, eikä jaksanut edes hymyillä.

"Mietitkö sinä yhä sotaa?" Hermione kysyi niin kammottavan huolehtivana ja välittävänä, että Harry tunsi itsensä idiootiksi. Hänellä ei ollut mitään syitä valittaa, kun hänellä oli tuollaisia ystäviä, mutta silti hänen ajatuksensa olivat harmaita ja itsetuhoisia.

"En", Harry totesi, nousi ylös kuin mököttävä pikkulapsi ja kulki portaita yläkertaan. Hän nukkui Fredin ja Georgen huoneessa nyt, kun nämä olivat muuttaneet pysyvästi Weasleyn Welhowitsien yläkertaan. He kävivät usein, mutta Harry oli siitä huolimatta huomannut, miten rouva Weasley touhotti nuorimmaistensa ympärillä peläten viimeistenkin lähtevän pesästään.

Huoneen ovi narahti, kun Ron astui sisään. Toinen vaikutti vähän kiusaantuneelta. Harry oli varma, että Hermione oli lähettänyt Ronin hänen peräänsä varmistamaan, että kaikki oli hyvin.

"Harry...", Ron aloitti epävarmasti ja sulki oven perässään. Ron ei ollut hyvä puhumaan tällaisista asioista, ja Harry tiesi sen. Hän arvosti sitä, miten toinen yritti, ja tunsi itsensä entistä huonommaksi ihmiseksi. "Olemme huomanneet, minä ja Hermione, että olet ollut... jotenkin omissa oloissasi. Tai siis... haluaisin vain tietää, mikä sinua painaa. Ettet vain syytä itseäsi kaikesta sodassa tapahtuneesta pahasta, etkä mitään. Otat joskus vähän turhan rankasti koko maailman murheet omaan niskaasi, tiedäthän."

"Kyse on minusta", Harry sanoi ja käänsi katseensa Roniin, jonka silmistä paistoi ihan oikea huolestuneisuus. Miksi hän teki tämän ystävilleen?

Ron istui alas hänen vierelleen sängylle. Toisen punaiset hiukset olivat vähän ylikasvaneet ja peittivät toista silmää, ellei niitä pyyhkäissyt pois. Siniset silmät olivat samanlaiset kuin joskus silloin, kun he tutustuivat. Täynnä iloa jopa huolestuneina.

"Kerro. Minä lupaan korjata kaiken", Ron lupasi uskollisesti ja värisevä hymy täynnä varmuutta. Harry avasi suunsa, eikä paluuta enää ollut.

"Mitään ei ole sinun korjattavissasi, tai kenenkään. Tiedän, että minulla on teidät, sinut, Hermione ja perheesi, mutta silti minulla ei ole ketään, jota rakastaa enemmän kuin muita maailmassa. Ketään, jonka vuoksi elää. En tiedä, ymmärrätkö, olet kasvanut koko elämäsi rakastettuna. Tämä on niin vaikeaa, ihmiset luulevat että minulla on kaikkea, rahaa, kuuluisuutta ja ihmisiä ympärilläni, ja silti kaikki se, mitä olen joskus kokenut, painaa yhä." Harry keräsi rohkeutta jatkaakseen. "Minulla on enemmän syitä kuolla kuin elää."

Hän katsoi, miten Ronin silmien varmuus rikkoutui pieniksi pirstaleiksi, miten tämä tuijotti häntä. Hetken huoneessa oli hiljaista, sitten Harry nousi ylös.

"Ron, sinun ei tarvitse tehdä mitään. Sinulle jää yhä Hermione ja perheesi."

Hän sulki huoneen oven perässään.

***

Ron makasi sängyssään, yhä hereillä. Miksei hän ollut huomannut mitään? Hän oli iloinnut sodan päättymistä ja sitä, että kaikki oli hyvin, ja jättänyt Harryn tuskan kokonaan huomioimatta. Hän oli ollut yhtä sinisilmäinen kuin kaikki muutkin ajatellessaan, että Harry oli unohtanut kaiken entisen tuskansa ja oli nyt onnellinen rikkaana ja kuuluisana. Ehkä Ron oli ollut myös hiukan kateellinen, hän oli aina jäänyt parhaan ystävänsä varjoon, mutta nyt hän tajusi, ettei kadehtimiseen ollut syytä. Harryn elämä oli rikkinäistä ja kamalaa, eikä hän ollut koskaan ymmärtänyt sitä, miten syviä ja kivuliaita arpia kaiken oli ollut pakko tähän jättää.

Ronin piti tehdä jotain. Harry oli hänen paras ystävänsä, eikä ollut koskaan jättänyt häntä pulaan. Hän ei antaisi Harryn kuolla.

***

Harry heräsi taas yhteen tyhjään aamuun. Hän makasi pitkään sängyssään ja tuijotti ulos ikkunasta. Aurinko ei paistanut, mutta ilma oli silti kirkas ja pirteä. Puut olivat entistä lehdettömämpiä.
Harry oli huomannut kiinnittävänsä yhä enemmän huomiota säätilaan. Toisinaan hän yritti arvata, millainen sää seuraavana päivänä olisi. Hän mietti, mahtoivatkohan yksinäiset, vanhat ihmisetkin ajatella sellaisia asioita odotellessaan kuolemaa kodeissaan.

Hän nousi ylös hitaasti ja veti paidan ylleen. Se oli punainen. Hän ei ollutkaan pitkään aikaan käyttänyt punaista, eikä se tuntunut nytkään sopivalta. Harry etsi vaatekaapista valkoisen paidan ennen kuin laskeutui portaita alakertaan. Hän ei ollut nähnyt Ronia koko edellisenä päivänä sen jälkeen, kun oli purkanut sydäntään, muttei jaksanut edes jännittää tämän reaktiota. Ehkä toinen välttelisi häntä tästä eteenpäin. Mitä sillä oli väliä. Hän kuolisi kohta kuitenkin.

Rouva Weasley, Ron, Hermione ja Ginny istuivat jo aamiaispöydässä. Kukaan ei kiinnittänyt Harryyn sen erityisemmin huomiota, joten hän tiesi, ettei Ron ollut kertonut kenellekään. Toinen sekoitteli kaakaotaan ja tuijotti sen suklaanruskeaa pintaa.

"Huomenta Harry, tule istumaan, haluatko puuroa?" rouva Weasley kysyi touhukkaasti ja nousi ylös.

"Kiitos, saan itse", Harry vastasi ja hymyili. Hän ei tajunnut, miten ihmiset jaksoivat olla ystävällisiä ja mukavia hänelle, vaikkei hän antanut mitään takaisin. Hän eli Weasleyden talossa, eikä edes maksanut vuokraa. Pian heidän ei kuitenkaan tarvitsisi enää elättää häntä.

Harry otti kauhallisen puuroa ja istui ruokapöytään. Ron kohotti katseensa häneen. Toisen silmät näyttivät väsyneiltä, ja tämä hymyili hermostuneena.

"Haluan jutella kanssasi aamiaisen jälkeen", Ron sanoi ja Harry nyökkäsi. Kukaan ei voisi auttaa häntä, mutta hänen olisi pitänyt arvata, että Ron tahtoi yrittää.

He söivät, Hermione kertoi menevänsä taas vanhempiensa luo, ja että hänellä oli ollut hauskaa Kotikolossa. Ginny suunnitteli käyvänsä Viistokujalla Lunan kanssa. Luna ja Neville seurustelivat nykyään, hetken kaikki päivittelivät sitä onnellisina ja miettivät, milloin häät pidettäisiin. Harry sekoitteli puuroaan. Joku oli taas löytänyt jonkun, jota rakastaa, ja hän oli yhä yksin. Ron tavoitti hänen katseensa, kai arvaten ystävänsä mietteet.

***

Harry istui Ronin sängyllä odottaen tätä, kun toinen pelmahti sisään. Ronin hiukset olivat taas hieman sotkuiset ja karkailivat kasvoille. Harry mietti, miltä toinen näyttäisi hääsmokissaan alttarilla Hermionen kanssa.

"Harry", Ron sanoi hengästyneenä ja silmät palaen. "Kuinka monta syytä sinä tarvitset elääksesi?"

Harry tuijotti ystäväänsä hetken ja pudisti sitten päätään. "Ron, sinä et..."

"Riittääkö kymmenen?" Ron kysyi itsepäisesti ja kieltäytyi kuuntelemasta Harrya.

"Ihan totta, Ron..."

"Etsin sinulle kymmenen syytä elää. Minä lupaan, Harry. Sinä et saa kuolla."

"Ron..."

"Ole hiljaa! Sinun pitää antaa minun yrittää, ennen kuin heität koko elämäsi hukkaan!"

Harry näki Ronin silmäkulmassa kiiltelevän kyyneleen ja laski katseensa lattiaan.

"Selvä. Kymmenen syytä."

//Codename muokkasi ikärajan oikeelliseksi

[Dwagon]

Oiii <3 nättiä. Pikkusen surullista, enkä oikeestaan tykkää siitä että harry on angst, kun joskus se tuntuu turhalta, ettei sitä ole kunnolla perusteltu. Mutt tässä tykkäsin. Ja se miten lutunen ron on, aww    Tykkään siitä miten kirjotat. Laitathan jatkoa pian?  
(Luin kiireessä, koulussa, kuvanksittelyn tunnilla ^^' olen aktiivinenkoululainen..)

[pikkuinen]

Merriadoc , aah, ihanaa, kiitos piristävästä kommentista. n__n Jännäsin vähän, miten tämä otetaan vastaan, kun olen tottunut kirjoittamaan lähinnä genrenä humour, mutta hyvä jos tämäkin kelpaa. Ja angst!Harry on jotain parasta. Ihana nimimerkki sinulla, btw.

Dwagon, olen jotenkin kamalan otettu aina siitä, jos joku sanoo ettei pidä jostain, mutta minun kirjoituksessani pitää, joten kiitos. *puneh* (Teet täsmälleen sitä mitä koulussa kuuluukin. 8'D)

A/N: Ensinnäkin kiitos taas ihanalle betalleni Artelle, joka joutuu betaamaan meikäläistä vaikka typotan kuin esikoululainen. Toiseksi... en tiedä, odotitteko jotain yksinkertaisia, aineellisia syitä, mutta ne eivät ole tarkoitukseni. Keskittykää ja ajatelkaa, ja ainakin yrittäkää ymmärtää.
 Toinen osa... *vetää syvään henkeä*

***

Osa 2

Sinä yönä Harry ei saanut unta. Hän mietti, miksi Ron viitsi vaivautua hänen vuokseen, ja pohti myös kuolemaa. Mitä sen jälkeen tulisi? Tapaisiko hän vanhempansa, oliko olemassa mitään taivasta, vai... katoaisiko kaikki? Olisiko vain hänen ruumiinsa, eikä hän enää koskaan, milloinkaan, ajattelisi tai tuntisi mitään? Ehkä niin olisi hyvä - kenenkään ei tarvitsisi enää kestää Harry Potteria, eikä Harry Potterin mitään. Kaikki olisivat lopulta onnellisia.

Kun Harry viimein nukahti, hän näki unta Ronista.

***

"Harry, herää!"

Ronin ääni vetäisi Harryn julmasti ulos unestaan, ja hän avasi silmänsä. Hetken oli aivan sumeaa, mutta sitten toinen työnsi silmälasit hänen silmilleen ja avasi ikkunan. Ulkona paistoi aurinko. Harryn silmiä alkoi särkeä.

"Miten sinä pääsit sisään? Lukitsin oven illalla", hän kysyi ja nousi istumaan. Häntä väsytti yhä, mutta se oli vain tunne muiden joukossa. Vähän kuin harmaa piste harmaassa. Huomaamaton, mutta silti siellä.

"Haloo, Harry, alohomora!" Ron huomautti päätään pudistellen ja heilautti taikasauvaansa kädessään. Harry nyökkäsi. Hän ei ollut pitkään aikaan taikonut, ja oli jo lähes unohtanut sen kaiken. Taikomisesta ei ollut hänelle mitään hyötyä. Ron näytti hetken vähän eksyneeltä, mutta hymyili sitten reippaasti.

"Pue päällesi. Jotain lämmintä, koska siellä on aika kylmä, vaikka aurinko paistaakin", hän käski ja sormeili oman Weasleyn jumpperinsa paidanhelmaa, ja oli jo lähdössä odottamaan oven ulkopuolelle, kun muisti vielä jotain. "Eikä sitten mitään valkoista, harmaata ja mustaa. Pistä vaikka se oma vihreä jumpperisi."

Harry huokaisi syvään noustessaan ylös. Hän käveli vaatekaapilleen ja sai viskata kasan paitoja lattialle, ennen kuin löysi taaimmaisena olevan jumpperinsa. Se oli lähes käyttämätön, vaikka edellisjoululta. Viime jouluisen jumpperinsa hän oli kadottanut. Se saattoi olla Dobbylla.
 Hän vetäisi jumpperin ylleen ja kuluneet farkut jalkaansa, ennen kuin seurasi Ronia. Oli hassua, ettei häntä edes jännittänyt, mitä toinen oli keksinyt. Se tuntui yhdentekevältä. Hän kuolisi kuitenkin, pian.

He kulkivat pihan poikki nummille. Harry seurasi Ronia ja luotti tähän sokeana, eikä hänellä ollut mitään syytä olla luottamatta. Hän oli luottanut Roniin aina, ja nyt hänellä ei edes ollut mitään menetettävää. Oli helppoa laskea henkensä kenen tahansa käsiin kun sillä ei ollut enää väliä.

Ron hidasti tahtiaan niin, että he kävelivät vierekkäin. Aurinko paistoi ja kaikkialla oli vihreää ja vehreää. Yhden kukkulan takaa paljastui järvi, jota kohti he kulkivat. Se kimmelsi auringon valossa sinisenä ja kirkkaana. Ilma oli viileä ja hengitys huurusi, mutta Harryn oli lämmin. Tai sitten hän ei vain tuntenut kylmyyttä.

He kulkivat hetken järven rantaviivaa, ja sitten Ron pysähtyi soutuveneen kohdalle. Hän työnsi sen veteen sanomatta vieläkään sanaakaan ja piti siitä kiinni Harryn astuessa siihen. Pian Ron tuli perässä, ja heilautti taikasauvaana. Vene lipui järvenselälle.

Kumpikaan ei sanonut vieläkään mitään. Harry katseli, miten rantaviiva loittoni ja tuuli pörrötti Ronin punaisia hiuksia. Laineet liplattivat veneen kylkiä vasten kun se liikkui itsestään. Vesi heidän ympärillään kimmelsi kuin siihen olisi upotettu timantteja ja näytti kaukaa kirkkaansiniseltä. Harry kumartui hieman laidan yli, ja näki pohjan puhtaan, vaalean hiekan. Järvi ei ollut syvä.
 Aurinko heijastui vedestä ja kaikkialla oli niin kirkasta, että Ronin silmät näyttivät Harryn katsoessa entistä sinisemmiltä. Toisen kasvoilla karehti rauhallinen hymy, eikä vieläkään kuulunut kuin laineiden liplatusta veneen laitoja vasten.

Hetken Harry mietti, mikä tarkoitus sillä kaikella oli, vain pienen hetken, ja sitten hän vajosi ajatuksiinsa, hänen koko vartalonsa rentoutui, ja hän tuijotti silmät puoliummessa sinistä vettä. Se oli puhdasta ja kirkasta, ja tuntui ainoalta tärkeältä asialta, joka merkitsi. Hän halusi uida, kesällä hän tulisi tänne uimaan. Hän saattoi jo tuntea pehmeän hiekan jalkapohjissaan, ja miten vesi viilentäisi auringonpaisteessa. Ehkä Ron tulisi hänen kanssaan.

Kun vene palasi pehmeästi takaisin rantaan, Harrysta tuntui kuin hän olisi istunut sen kyydissä tuntikausia ja silti liian vähän aikaa. Aamu oli kai muuttunut päiväksi, sillä ilma oli lämpimämpi kuin silloin, kun he lähtivät. Ronin silmät kiilsivät rauhallisina.

"No?" tämä lopulta sanoi, ja kaiken hiljaisuuden jälkeen Ronin ääni ja heidän askeleidensa pehmeät kumahdukset nurmikolla tuntuivat kovilta ja teräviltä. Harry tiesi, että oli pitkästä aikaa ajatellut tulevaisuutta, kuin sellainen olisi vielä tulossa. Hetken kaikki oli ollut kirkasta.

"Kiitos", Harry sanoi ääni karheana puhumattomuudesta. Hän näki, miten Ronin silmiin syttyi lämpö.

***

Pikkuhiljaa kaikki palasi takaisin harmaaksi ja arkiseksi, mutta jotain oli silti muuttunut Harryn sisällä. Hän oli saanut yhden syyn lisää elää - sille syylle ei ollut sanaa, ei mitään mikä olisi voinut kuvata sitä, mutta siellä se silti oli. Ron oli tehnyt hänet onnelliseksi, vain pienen hetken ajaksi, mutta onnelliseksi silti.

Hän ei voinut kuitenkaan olla huomaamatta, että hän ei ollut se, joka teki Ronin onnelliseksi. Leveiten toinen hymyili ollessaan Hermionen seurassa, nähdessään tämän kasvot. Ja Hermionekin oli onnellinen Ronin seurassa. Harry ei tiennyt, miksi se suututti häntä, miksi se teki hänen elämäänsä taas erilaisia harmaan sävyjä. Hän sulkeutui huoneeseensa aina kun Hermione tuli Kotikoloon, ja vietti aikaansa miettien säätä ja kuolemaa. Ulkona ei paistanut aurinko enää niin usein. Harry istui sisällä ja näki sään vain ikkunasta.

Toisinaan hän olisi halunnut kuolla heti. Yksinkertaisesti jättää taakseen tuskan, kivun ja turhat ajatukset, mutta hän oli luvannut Ronille. Kuoleman jälkeen lupauksella ei olisi enää väliä, mutta se oli silti Harrylle tärkeä. Vähän tummemman harmaa pilkku kaikessa harmaassa. Ja hänellä oli jo yksi syy elää.

***

"Harry?" Hermione kysyi hieman hermostuneella, hiljaisella äänellä, ja herätti Harryn ajatuksistaan. Hän nosti katseensa ja huomasi istuvansa ruokapöydässä kahdestaan Hermionen kanssa. Muut olivat kai jo lopettaneet syömisen ja lähteneet hänen huomaamattaan.

"Mitä?" Harry kysyi ja vilkaisi ulos. Satoi vettä.

"Oletko sinä..." Hermione selvitti kurkkuaan. "Ron varmaan kertoo sinulle tälläiset asiat, ainakin arvelisin niin, joten... Pitääkö Ron minusta?"

Harryn harmaa maailma muuttui hieman tummemmaksi ja synkemmäksi.

"Sinä pidät Ronista?" hän kysyi ja yritti näyttää iloiselta ja kannustavalta.

"No... Niin", Hermione punastui. "Huomaako sen? No, kuitenkin, niin. Tiedätkö sinä?"

"En. Ron ei kerro minulle sellaisia asioita."

Harry nousi pöydästä jättäen ruokansa lähes koskemattomaksi, ja katosi omaan huoneeseensa. Hermione oletti, että Ron kertoisi hänelle sellaiset asiat. Hermione piti Ronista. Ron ei ollut kertonut hänelle mitään. He eivät olleet edes puhuneet pitkään aikaan, lukuunottamatta toisen rohkaisevia hymyjä. Harry tunsi liukuvansa kauemmas ystävistään, ja pahinta oli, ettei se oikeastaan tuntunut miltään. Ihan kuin sellaista olisi sattunut joka päivä.
 Rankkasade rummutti kattoa, ja Harry laskeutui makuulleen sulkien silmänsä. Yksi syy elää alkoi haalistua, eikä hän edes odottanut Ronin keksivän lisää.

[narcoleptic]

Aivan äärettömän ihanaa.
Luin ensimmäisen luvun, ja tallensin sen suosikkeihini. Kun toinen luku tuli, olin vähän aikaa sillain että 'en tiiä jaksanko lukea'.
Mutta onneksi luin. Ron on todella suloinen tässä.
Hieman häiritsee että niin useassa ficissä Harry on se angstaava osapuoli, mutta ei se tarinaa huonommaksi tehnyt. Onhan se tavallaan yksi näistä Harryn perus luonteenpiirteistä.
Ihanasti kuvailtua, toivottavasti jatkoa tulee pian.

-narcoleptic

[pikkuinen]

Merriadoc, ahaha, äidit ovat ihania. :'D Minäkin huokaisin aika ihastuneesti tätä kommenttia lukiessani, joten kiitos. n__n Olen todella, todella otettu, jos olen saanut kirjoitettua jotain, mikä sinun mielestäsi on kaunista.

narcoleptic, kiitos ihanasta kommentista ja myös siitä, että luit toisenkin osan ja kommentoit. Elän kommenteista. Ja minuakin tietyllä tapaa ärsyttää Harryn angstaavaisuus, mutta se nyt vaan on IC!Harrya, vaikkei mikään muu tässä ficissäni olekaan.

A/N: Ensimmäiseksi kiitos edelleenkin Artelle, joka yhä jaksaa betata tätä ja kestää tyhmiä kirjoitusvirheitäni, plus tietysti kiitos kaikille lukeneille ja kommentoineille. Ei ole kovin vaikeaa jättää muutamaa sanaa jälkeensä, jos on tämän jaksanut avata ja lukeakin, ja jo ne pari sanaakin tekevät minut onnelliseksi.
 Olen jo kirjoittanut kuusi ensimmäistä osaa valmiiksi tästä ficistä, lähettelen niitä betan kautta finiin sitä mukaan, kun saan niitä vähän tarkisteltua ensin - eli tolkuttoman hitaasti. Lisäksi päässäni kasvaa taas neljä uutta ideaa, joten katsotaan kuinka monta rautaa saan tungettua tuleen.

***

3. osa

Harry istui huoneessaan ja tunsi olonsa tylsäksi ja harmaaksi. Hän ei ikinä tehnyt mitään - vain eli ajatustensa kanssa ja antoi päivien valua sormiensa läpi kuin hiekan. Eikä sillä ollut väliä, koska se oli elämää, eikä kestäisi enää kauan. Hän oli luopunut toivosta, eikä enää muistanut sitä koskaan olleenkaan.

Ron tuli juuri oikeaan aikaan.

"Harry, tule!" hän lähes huusi ja hymy paistoi hänen kasvoiltaan. "Minä löysin sinulle toisen syyn, se on meille kaikille yksi syy, tule, meidän täytyy mennä!"

Harry seurasi Ronia kuin uskollinen koira, kun he pakkautuivat kaikki olohuoneeseen ilmiintyäkseen. Hän ei kuunnellut, mitä muut puhuivat, hän ei tiennyt, minne he olivat menossa, se oli vain harmaata ja merkityksetöntä massaa hänen ympärillään. Hän näki innostuneen hymyn Ronin kasvoilla ja palan samaa iloa kaikissa.

Kun Harry avasi silmänsä, he seisoivat Billin ja Fleurin pihalla. Hän oli ollut siellä ennenkin. Heidän talonsa oli kaunis ja valkoinen, pihalla oli suuri puutarha. Talo oli yksi niistä, joista huokui onnellisuus. Kaikki kiirehtivät sisälle, herra ja rouva Weasley etunenässä, Harry seurasi Ronin mukana.

Kaikkialta saattoi suorastaan haistaa ilon ja jännityksen. Rouva Weasley huokaisi syvään ja nosti käden suunsa eteen, kun Fleur tuli huoneeseen nyytti sylissään. Fleurin hiukset olivat vapaina ja selvästä väsymyksestä huolimatta tämä oli onnellinen ja kaunis, kuten aina. Nyytti hänen sylissään tuhisi ja liikkui, ja Harry katsoi, miten rouva Weasleyn silmistä valui onnenkyyneleitä, kun hän sai vauvan syliinsä. Ron niiskaisi ja ryki kuin selvittääkseen kurkkuaan.

"Harry, tule", hän kehotti ja tarttui Harryn käteen vetääkseen hänet lähemmäs.

Harry vilkaisi ensin rouva Weasleyta ja sitten valkoista kapaloa tämän sylissä, kohdaten suuret, siniset silmät. Hetken hän saattoi vain katsoa - tämä oli kaunein lapsi, jonka hän oli ikinä nähnyt - vauvalla oli isänsä punaiset hiukset ja äitinsä sirot, viehättävät kasvonpiirteet. Hän oli tiennyt, että Fleur oli raskaana, muttei koskaan ajatellut syntyvää lasta. Nyt, kun tämä oli hänen edessään niin elävänä ja hengitti, Harryn oli pakko räpytellä silmiään. Se oli ihme. Toki hän oli ennenkin nähnyt pieniä lapsia, mutta nyt se tuntui niin tärkeältä, kuin tämä olisi ollut omaa sukua. Pieni tyttö.

Kaikki naiset niiskuttivat ja myös herra Weasleyn silmäkulmassa kimalsi kyynel. Bill vaikutti ylpeältä ja onnelliselta isältä. Harry kohtasi Ronin katseen ja hymyili tälle niin lämpimästi kuin osasi. Toinen syy elää oli elämä. Se, että jokin tällainen oli mahdollista.

***

Rouva Weasley vieraili nyt paljon Billin ja Fleurin luona, ja Ron piti huolen siitä, että Harrykin kävi mahdollisimman usein katsomassa vauvaa. Harry huomasi viettävänsä nykyään muutenkin yhä enemmän aikaansa muiden seurassa. Hän ei vain istunut Kotikolossa huoneessaan ja tuijottanut ulos ikkunasta. Kuoleman ajatteleminen tuntui väärältä jonkin pienen, elävän ja hengittävän lähellä.

"Tytön nimeksi tulee Violette", Ron kertoi, kun he istuivat kahdestaan olohuoneen sohvalla. Muut olivat ulkona pihatöissä. Harry epäili, että Ron vilkuili taikasauvallaan lehtiä siivoavaa Hermionea liian usein. Hermionen hiukset olivat pörrössä ja posket punaiset, ja Harry tiesi, että Hermione oli kaunis.

"Ai. Se sopii", Harry totesi ja nosti jalkansa sohvalle nojatakseen päätään polviinsa.

"Se tarkoittaa orvokkia", Ron täydensi ja hiljeni sitten hetkeksi, miettiäkseen seuraavia sanojaan. "Vieläkö sinä, tuota, ajattelet kuolemaa? Järven ja Violetten jälkeenkin?"

Harry katsoi Ronin pelokkaita silmiä ja olisi halunnut sanoa, ettei ajatellut. Hän ajatteli kyllä. Hän ei saanut enää öisin nukuttua, koska ajatteli liikaa. Hän nyökkäsi, ja Ronin kasvot värähtivät.

"Kahdeksan syytä vielä", toinen totesi ja hymyili surullisesti. Harry nyökkäsi taas, ja Ron nousi ylös.

"Menen auttamaan muita lehtien kanssa. Voin sanoa, että sinulla on flunssa", Ron lupasi ja katosi ulos. Harry katsoi ikkunasta, miten Ron sanoi Hermionelle jotain ja sai tämän nauramaan.

***

Harryn elämä heittelehti kuin vuoristoradassa. Toisinaan hänen sisällään oli melkein valkoista, useimmiten silloin, kun hän jutteli Ronin kanssa. Nauranut hän ei vieläkään, vaikka näki, miten surulliseksi se teki Ronin. Hän ei osannut. Hän ei halunnut.

Sitten tuli taas hetkiä, jolloin tumma harmaus palasi. Niihin hetkiin liittyi usein Hermione. Harry muisti, miten oli joskus pitänyt Hermionesta. He olivat olleet ystäviä. Nyt toinen tuntui lähinnä inhottavalta ihmiseltä, joka tunkeutui hänen paratiisiinsa, vaikkei mitään paratiisia enää ollutkaan.

Kirkkainta Harryn elämä oli silloin, kun hän näki Violetten, ja kun hän kävi järvellä. He menivät toisenkin kerran veneilemään, hän ja Ron, ja ensimmäinen syy elää kirkastui entisestään. Sen kerran jälkeen Harry tunsi itsensä taas rauhalliseksi, eikä hänen päätään särkenyt, vaikka sitä usein koski kaikkien harmaiden ajatusten keskellä.

Hän näki, että Ron etsi hänelle kolmatta syytään elää. Toisinaan hän yllätti Ronin tuijottamasta itseään miettivänä, ja silloin oli taas hetken valkoista. Harry menetti toivoaan sen suhteen, että toinen todella keksisi hänelle kymmenen syytä. Hän odotti kaiken aikaa, että Ron luovuttaisi, koska maailmassa ei ollut Harrylle enää kahdeksaa syytä elää. Ei voinut olla.

Violette kasvoi aivan silmissä sitä mukaa, kun rouva Weasley neuloi tälle villapaitoja ja sukkia. Talvi oli tulossa, ja toisinaan loska peitti maan. Veneily ei ollut enää mahdollista, mutta sen muisto oli yhä Harrylla.

Hän huomasi, miten surullinen Hermione oli siitä, etteivät he enää puhuneet. Toinen oli huomannut hänen välttelynsä ja yritti olla ystävällinen hänelle. Hän oli ystävällinen takaisin, mutta pakeni silti tilanteita, joissa he olivat kahdestaan. Harrysta tuntui, että hänellä oli enää vain Ron, ja hän tiesi aiheuttaneensa sen itse.

Eräänä päivänä Ron tuli puhumaan hänelle Hermionesta. He puhuivat nykyään usein erilaisista asioista. Eivät toki sillä tavalla kuin joskus nuorena, Ron ei enää valittanut, eikä edes yrittänyt sanoa mitään hauskaa, mutta he puhuivat silti. Kuin hyvänpäiväntutut, Harry ajatteli, muttei se niinkään ollut. Heidän välilleen ei koskaan syntynyt vaivautuneita hiljaisuuksia, ja ystävyyden saattoi aistia jo katseista.

"Oletko sinä Hermionelle vihainen jostain?" Ron kysyi varovasti. "Hänestä tuntuu, että olet."

Kouluaikoina Harry oli saanut olla se, joka selvitti ystäviensä tulehtuneita välejä. Nyt kaikki oli toisin. Joskus hänestä tuntui, ettei hän enää edes ollut Harry Potter. Hän oli joku muu. Varjo itsestään.

"En", Harry valehteli. Tai ei tiennyt, valehteliko. Hänen tunteensa olivat puristuneet sen harmaan massan sisässä niin pieniksi ja huomaamattomiksi, etteivät ne oikeastaan ollut vihaa. Oli vain jotain, mikä poikkesi hieman hänen normaalista olotilastaan negatiivisempaan suuntaan.

"Sinä välttelet häntä", Ron totesi ja vaikutti surulliselta. Ron oli surullinen Hermionen puolesta.

"En", Harry kiisti taas kuin viisivuotias. Toisinaan hän tunsi olonsa viisivuotiaaksi, ja sitten taas vanhaksi ja yksinäiseksi. Hän ei ikinä ajatellut olevansa jo, tai vasta, kahdeksantoista.

"Harry...", Ron aloitti ja pudisti sitten päätään. "Olet jo menettänyt toivosi niin, että kanssasi on vaikea puhua."

Ja niin Ron meni menojaan. Harry jäi yksin ja ajatteli säätä.

[lurkki]

Tämä fikki on aivan loistava. On jotenkin koskettavaa, että vaikka kaikki näyttää ulkopuolisen silmin olevan aivan hyvin, ei Harrylla silti ole oikein syytä elää. Tuo tilanne tuntuu niin todelliselta, ja Ronilta ei voisi mitään muuta odottaakaan kuin tuollaista uhrautuvuutta ystävänä puolesta. Jatkoa odotetaan.

[size=85]PS. rekisteröidyin tätä kommenttia varten :roll: [/size]

[crookshanks]

Samaa mieltä olen Merriadocin kanssa tästä Hermystä etääntymisestä, sittenpähän saadaan Ron ja Harry vähän läheisimmiksi... Kyllä vähän surettaa tämä Harryn halut kuolla ja muuta, mutta kai kaikki kääntyy sitten lopussa hyvän puolelle, eiks jee? Jatkoa tulemaan.  

[pikkuinen]

lurkki, vau, nyt olen otettu, jos joku rekisteröityi kommentoidakseen minun ficciini. o__o Kiitoskiitoskiitos. Ja jos joku käyttää sanaa loistava minun ficistäni... Apua. En osaa oikein sanoa tähän mitään, mutta kiitos. n__n

Merriadoc, pakko ihan ensimmäiseksi sanoa, että kiitos kun jaksat kommentoida jokaisen osan jälkeen. n__n Kommentit auttavat paljon tämän kirjoittamisessa~ Ja kappas, tuonne on jäänyt tuollainen se-sana - ei ole betan syy, hän kyllä huomautti niistä, meikäläinen on vaan tälläinen puusilmä. Kiitos kommentistasi. ^^

crookshanks, täytyy katsoa, miten tuo Harryn ja Hermionen etääntyminen etenee... Ja tässä sitä toivomaasi jatkoa, kiitos kommentista. n__n

A/N: Kiitos taas maailman parhaalle betalle, Artelle. n__n Tällä hetkellä on kahdeksan osaa kirjoitettuna, vielä pitäisi rustata ne loput neljä, niin koko ficci olisi valmis. Nämä osat ovat ihan hirmuisen lyhyitä, tiedän sen itsekin, mutta en voi mitään sille, että saan kaiken tiivistettyä noin lyhyisiin pätkiin. ó__ò Tähän mennessä kirjoittamani kahdeksan osaa ovat kaikki ihan yhtä pätkiä, joten turha varmaan toivoakaan mitään pidempää. Minnekkäs se kärpässieni pilkuistaan pääsisi.
 Edelleen arvostaisin sitä, jos jaksaisitte tämän luettuanne kommentoida, se auttaa minua eteen päin.

***

Osa 4

Ron ei osannut elää tällä tavalla. Ei osannut eikä halunnut. Harry oli hänen paras ystävänsä, mutta tuntui liusuvan kaiken aikaa kauemmas. Hän kaipasi kouluaikoja, kaipasi paljon niitä aikoja, jolloin he olivat onnellisia kolmestaan. Hän halusi palata takaisin menneisyyteen ja vain elää.

Harry oli muuttunut hänen silmissään. Hän kaipasi takaisin sitä vahvaa, hauskaa Harrya, jonka kanssa saattoi viettää tuntikausia vain... ollen. Nykyään ilmapiiri toisen seurassa tuntui niin omituiselta ja ahdistavalta, eikä Ron silti halunnut päästää irti. Hän halusi pitää parhaan ystävänsä, joten hänen olisi etsittävä kymmenen syytä elää. Se oli vaikeampaa kuin hän oli uskonut. Tuntui hassulta, että joskus Harryn käsissä oli ollut kaikkien henki, ja nyt hänen käsissään oli Harryn henki.

***

Rouva ja herra Weasley olivat menossa hoitamaan Violettea. Hermione ja Ginny lähtivät Viistokujalle. Harry ja Ron olisivat illan kahdestaan, ja Harry tiesi toisen keksineen hänelle jotain. Ehkä kolmannen syyn elää. Ehkä he vain viettäisivat aikaa. Hän ei tiennyt, eikä sillä ollut niin väliäkään. Jotain kuitenkin.

Harryn mieliala oli korkeammalla kuin pitkiin aikoihin. Siihen saattoi liittyä jotenkin se, että Hermionen ja Ronin välit olivat ehkä hieman viilentyneet hänen silmissään, tai sitten vain se, että hänellä oli jo kaksi kirkasta syytä elää. Harmaus oli hyvin vaaleaa niinä aikoina. Harmaata yhä, mutta vaaleaa.

Kun kaikki olivat lähteneet, Ron istui Harryn viereen sohvalle ja hymyili. Hetken he vain istuivat, kunnes toinen aukaisi suunsa.

"Harry, muistatko sinä, miten me tutustuttiin?" Ron kysyi, ja Harry mietti. Totta kai hän muisti. Muisti melkein kaiken. Miten Ronilla oli ollut jotain mustaa nenänpäässä, ja miten Ron oli tiennyt paljon velhomaailmasta. Hän nyökkäsi, ja Ronin hymy leveni.

"Et tajua, miltä tuntui, kun ymmärsin istuvani samassa vaunussa sinun kanssasi. Sen ajan kuuluisimman velhon. Mutta en minä sen takia sinusta ikinä pitänyt", tämä lisäsi nopeasti. "Ihmettelin, miten tiesit niin vähän velhomaailmasta, kun otti huomioon, miten paljon koko velhomaailma tiesi sinusta."

"Olit luultavasti yhtä ihmeellinen minulle kuin minä sinulle", Harry totesi ja tuijotti hetken kattoa miettiessään niitä kaikkia tunteita, joita hän oli silloin kokenut. Nyt ne tuntuivat oudon värikkäiltä ja liioitelluilta. "Tiesit niin paljon kaikesta."

Ron virnisti, ja siinä ilmeessä oli jotain niin entistä, että Harryn sydän jätti pari lyöntiä välistä.

"Kadehdin joskus sinulta sitä kaikkea huomiota ja suosiota", toinen totesi ja näytti anteeksipyytävältä. "Olin varmaan täysi idiootti, koska ethän sinä sitä valinnut. Et koskaan halunnut olla se, johon kaikki kiinnittivät huomionsa."

"En niin. En", Harry totesi ja katsoi Ronia. Tämä oli muuttunut niin paljon kouluajoista mutta tuntui silti näyttävän samalta. Pitkä nenä, hoikka vartalo, eivätkä edes pisamat olleet kadonneet mihinkään. Useimmilta pisamat katosivat vanhetessa, mutta Ronilla oli niitä yhä. Harry piti siitä.

"Meillä oli hauskaa. Meillä oli usein niin hauskaa kolmestaan. Ja me koimme kaikkea. Kukaan ei varmasti ole kokenut niin paljon kouluaikoinaan", toinen totesi ja nojautui taaksepäin hymyillen. Hymyssä oli jotain surullista. "Harry... Jos sinä kuolet, sinulla ei ole enää muistojasi. Ne kaikki katoavat. Ymmärrätkö sinä sen?"

Harry painoi päänsä. Hän ymmärsi.

"Kolmas syy?" hän kysyi, ja Ron nyökkäsi. Harry hymyili.

Se ilta kului jutellessa, ja kun Weasleyt palasivat kotiin, kaksi nuorta miestä nukkui sohvalla. Rouva Weasley kävi levittämässä peiton heidän päälleen ja hymyili miehelleen.

***

Seuraavana päivänä Ron vei Harryn lentämään luudalla. Hän ei ollut huispannut pitkään aikaan, se oli tuntunut tyhjältä ja tarpeettomalta, eikä hän nytkään ollut kovin innostunut. Hän ei ollut aikoihin käyttänyt taikuutta tai ajatellut elävänsä taikamaailmassa, koska siihen liittyi niin suuri osa hänen tuskastaan.

Lentäminen oli kuitenkin helppoa alusta alkaen. Hänen uusi Tulisalamansa lennähti hänen käteensä sen enempiä empimättä ja tuntui tutulta ja jännittävältä, kun hän nousi sen selkään ja ponkaisi ylös maasta. Hän muisti hetkessä kaikki ottelut muita tupia vastaan ja miten onnellinen oli ollut heidän voitettuaan ne. Nyt se tuntui omituiselta. Hän oli ollut niin tavattoman iloinen. Iloisempi kuin hän voisi enää ikinä olla.

He eivät oikeastaan huispanneet, mutta heittelivät noiduttuja pikkukiviä ja järven rannalta löytynyttä vanhaa jalkapalloa. Harry ei olisi halunnut lopettaa ollenkaan, mutta pimeä laskeutui aikaisin ja heidän oli pakko palata Kotikoloon. Harrya lähes hymyilytti, hän oli hengästynyt eikä ollut edes ehtinyt ajatella mitään. Ei kuolemaa, ei säätä. Ei Ronia ja Hermionea. Jos edes oli enää Ronia ja Hermionea. Hän ei ollut varma.

Rouva Weasley ihaili melkein liikuttavan iloisena heidän punaisia poskiaan ja kantoi sitten pöytään ties mitä syötävää. Hermione ei ollut kylässä, mutta Fred ja George olivat tulleet iltapalalle. He olivat yhtä hauskoja kuin aina, niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan aikuistuneet. Mutta Harry ei siltikään nauranut. Hän näki, että Ron huomasi sen ja että se teki Ronin surulliseksi. Harry laski katseensa ruokaansa. Hänen ei ollut enää nälkä.

***

Harrylla oli jo kolme syytä elää, joten hän oli odottanut nukkuvansa yön hyvin, mutta hän ei saanut vieläkään unta. Hän pyöriskeli sängyssään tuntikausia ja mietti asioita. Sitä, ettei hän enää nauranut. Ja Ronia. Joskus hänestä tuntui, että hän eli tässä maailmassa vain Ronin kanssa, he olivat ainoat ajattelevat olennot, muu Weasleyn perhe oli vain robotteja, jotka liikahtelivat paikoillaan ja tekivät mitä niiden kuului. Tietysti Ron ei ajatellut niin. Ron rakasti perhettään. Ronilla oli vielä tallella kyky rakastaa. Harry kadehti sitä.

Hän yritti keskittää ajatuksensa taas säähän, yritti oikein kovasti, mutta lopulta ne harhailivat kuolemaan. Hän halusi kuolla ja jättää taakseen turhat ajatukset, ja silti hän tahtoi olla Ronin kanssa. Se oli jotenkin ristiriitaista. Molempia ei voinut saada.

Harry sulki silmänsä, mutta uni ei tullut vieläkään.

***

Harry oli päättänyt kysyä sen. Hän ei ollut puhunut pitkään aikaan Hermionen kanssa, ja nyt kun he olivat kahdestaan olohuoneessa, toinen vaikutti hermostuneelta. Niin kuin hän olisi joku murhasta tuomittu rangaistusvanki tai jotain.

"Hermione?" hän kysyi, ja toinen säpsähti. Harry oli näkevinään Hermionen kasvoilla jotain ilahtunutta. Aivan kuin tämä olisi odottanut hänen puhuvan.

"No?" Hermione kysyi ja hymyili. Hiukan teennäisesti, mutta ilahtuneisuus ei kadonnut siltikään.

"Pidätkö sinä vielä Ronista?"

Harry näki hetken hämmennyksen toisen kasvoilla, tämä ei ollut odottanut mitään sellaista. Hän katseli Hermionen ruskeita silmiä ja kuuli, miten toinen huokaisi istuen sohvalle hänen viereensä.

"Ei se ole niin yksinkertaista", tämä totesi ja tuijotti hetken lattiaa. "En... ole varma. Minä pidin Ronista paljon, mutta se on jotenkin hiipunut. Hän ei enää aiheuta sitä tunnetta. Tai siis, totta kai minä hänestä pidän, ystävänä."

Harry hymyili. Vähän.

"Harry, minäkin haluaisin kysyä sinulta jotain... Miksi olet niin etäinen? Olen yrittänyt kysyä Ronilta, mutta hän ei kerro, ja minä todella haluaisin tietää. Harry, olet paras ystäväni, ja haluan tietää, jos sinun elämässäsi on jotain vialla!" Hermionen kasvoilla häilähti huoli. Harry pudisti päätään.

"Ei ole mitään, älä huoli. Olen vain ollut vähän väsynyt", hän sanoi nopeasti ja nousi ylös. "Jutellaan taas joskus."

***

Harry valvoi koko seuraavan yön. Hänen ajatuksensa eivät pysyneet kurissa, ne olivat yhä harmaita, mutta nyt ne liikehtivät ja niitä tuntui olevan miljoonittain. Hänen silmiään ja raajojaan painoi väsymys, mutta uni ei tullut. Kaikkea tuntui olevan liikaa, jotkut ajatukset olivat sysimustia ja surullisia, mutta sitten oli niitä iloisia ja onnellisia, eikä Harry tiennyt, mitä ajatella.

Useimmat ajatuksista liittyivät Roniin. Hän ei tiennyt miksi, se oli kummallista, että hän ajatteli niin paljon Ronia. Harry yritti sulkea pois kaikki ne ajatukset jostain taka-alalta, ne, jotka yrittivät kertoa hänelle jotain, mitä hän ei halunnut kuulla. Hän ei halunnut...

Vasta kun auringonsäteet kurkistivat verhojen raosta, Harry myönsi sen itselleen. Hän piti parhaasta ystävästään liikaa.

[pikkuinen]

Merriadoc, ehkä tarvitsisi joskus kirjoittaa vähän mielenkiintoisia lukuja, niin saisit kunnolla luettua. :'D Olen ehkä väsynyt tai jotain, en osaa eritellä erikseen, mistä kaikesta kiitän, mutta näin yleisesti kiitos taas kommentistasi. n_n Kommenttisi piristävät meikäläistä aina.

A/N: Jättisuuri kiitos edelleenkin betalleni Artelle. n_n Kiitos myös kommentoijille, joita en voi väittää ruhtinaallisesti tässä ramppaavan. :'D Eli kommentoikaa jooko, jos luette, ei tarvitse mitään himokommentteja, kunhan kommentoitte, jotta tiedän että joku edes lukee tätä.
 Tällä hetkellä yritän epätoivoisesti kirjoitella kahdeksatta osaa, sitten vielä ne loput kolme ja ficci on ihan kokonaan valmis. Olen onnistunut tietysti järkkäämään itselleni myös muutaman sivuprojektin (= toinen ficci + one-shot), mutta täytyy keskittyä tähän. 8D Viides osa, nauttikaa/kauhistukaa.

***

Osa 5

Elämä oli vaikeaa. Harry tiesi, että hän oli pitänyt jo kauan Ronista väärällä tavalla, mutta nyt, kun hän oli tunnustanut sen itselleen, siitä oli tullut mutkikkaampaa ja pelottavampaa. Hän ei ollut varma, pärjäisikö Ronin kanssa, kun he olisivat kahdestaan. Mitä jos hän möläyttäisi jotain, toinen arvaisi kaiken ja se olisi siinä? Heidän ystävyytensä, Harryn unelmat, kaikki. Toisaalta hänen ihastumisensa ja pelkonsa olisi turhaa, kun hän kuolisi. Ja menettäisi Ronin. Luopuisi ajatuksistaan, mutta menettäisi Ronin. Ron oli tehnyt hänen elämästään vaikeampaa edes tietämättään, ja silti elämisen arvoista. Ja kuitenkin Harry aikoi vielä kuolla.

Hermione oli jäänyt yöksi ja istui nyt keittiössä pirteänä, hymyillen kaikille kuin aamuaurinko. Harry ei oikeastaan tiennyt, miksi toinen vietti Kotikolossa niin paljon aikaa, ehkä ystäviensä takia. Tai ystävän, Harry soimasi itseään. Hänestä ei ollut ollut ystäväksi pitkään aikaan. Hän oli kuin haamu. Haamuja ei oikeastaan kohdeltu ikävästi, niitä ei jätetty täysin huomiotta, mutta silti kukaan ei todella pitänyt niistä. Ne olivat huomaamattomia ja helppoja unohtaa.

"Minä tein puuron!" Hermione totesi vähän lapsellisen ylpeänä ja vahti haukkana, että Harry otti sitä. Hän epäili suunsa turtuneen kaikesta harmaudesta, sillä jopa toisen tekemä puuro maistui hyvältä, vaikka Hermione ei ollut koskaan osannut kokata.

Hermione tarjosi puuroaan myös Ronille, joka otti sitä vähän epäileväisen näköisenä. Harry ei halunnut vahdata heitä, mutta hän ei silti voinut olla tuijottamatta ja huomaamatta, että heidän välillään ei näkynyt mitään ystävyyttä syvempää. Ronin hiukset olivat aamupörrössä ja näyttivät punaisilta kuin nuotio, ja Harryn mahaa kouraisi joku etäisesti tuttu tunne. Ehkä hellyys.

"Hei, tämähän on hyvää!" Ron totesi lusikoidessaan puuroa, ja Hermione punastui tyytyväisyydestä.

Loputkin Weasleyt virtasivat keittiöön ja rouva Weasley alkoi kysellä muiden päiväsuunnitelmia. Hermione ja Ginny olivat menossa hoitamaan Violettea, ja herra Weasleylla oli töitä. Ron vastasi menevänsä huispaamaan.

"Harryn kanssa", toinen lisäsi ja katsoi häntä hymyillen. Harry kohotti kulmakarvojaan ja nyökkäsi. Kun he olivat viimeksi olleet huispaamassa, hän oli muistanut pitävänsä siitä. Ehkä se saisi hänen ajatuksensa taas pois niistä asioista, joista hän ei tuntunut pääsevän eroon.

***

"Sain tämän Charlielta, tämä on hänen vanha sieppinsä", Ron totesi heitellessään käsissään kultaista sieppiä. Harry seurasi katseellaan sen välkehdintää ilmassa ja puristi vanhaa Tulisalamaansa. Hänen päässään virtasi taas muistoja.

"Pelataan toisiamme vastaan, päästän siepin irti ja molemmat yrittävät etsiä sen. Muuta tällä kokoonpanolla ei oikein voi tehdäkään. Käykö?" toinen kysyi ja kohosi sitten ilmaan Puhtolakaisullaan edes odottamatta vastausta. Harry kiisi Tulisalamalla hänen peräänsä ja katsoi, kuinka Ronin päästämä sieppi karkasi yhdessä välähdyksessä.

"ALOITETAAN!" Ron huusi tuulen ulinan yli, ja he molemmat singahtivat siihen suuntaan, johon sieppi oli kadonnut. Harryn Tulisalama oli paljon nopeampi, vaikka se oli jo vanha luuta, ja hän poukkoili ilmassa etsien katseellaan kultaista pistettä. Muistojen virta vahvistui ja kelasi hänen päässään kuin filmi, kun hän väisteli puita ja vilkaisi Ronia, joka oli jäänyt kauas taakse. Toisen luuta ei ollut yhtä nopea.

Tuuli tuntui puskevan silmälasienkin läpi ja sai Harryn silmät vuotamaan, mikä valoi häneen lisää uskoa. Uskoa ja muistoja. Felix felicis, Meidän kunkku on Ron, hurrausta, veren makua suussa.

Sitten hän näki sen. Kultainen välähdys, joka oli tuttu niin monien pelien jälkeen, ja hän kiisi sen perään, kiersi pari vastaan hypännyttä puuta ja kurotti. Kyyneleet valuivat hänen poskillaan kylmän tuulen tunkeutuessa silmiin, mutta hän ei luovuttanut ennen kuin tunsi kädessään siepin kovan pinnan ja sen, miten räpisteli päästäkseen taas vapaaksi.

Harry laskeutui alas hengästyneenä, yhä sieppiä kädessään puristaen.

"Vau, Harry!" Ron huudahti laskeutuessaan hänen vierelleen syksyiseen loskaan. "Olet yhtä hyvä kuin joskus silloin."

Harry kohtasi siniset, loistavat silmät ja ojensi siepin Ronille.

"Olin varma, että sinusta tulee isona huispaaja", toinen huomautti ottaessaan siepin vastaan, puhaltaen hiukset kasvoiltaan. "Olit loistava etsijä, mutta halusit auroriksi. En ikinä unohda ilmettäsi, kun keksit,  että sinusta tulee aurori."

"Ajattelin huispauksen vain harrastuksena", Harry vastasi ja katseli Ronin kädellä lepäävää sieppiä.

"Minä olisin halunnut pitäjäksi", toinen sanoi yhtäkkiä kiihkeästi, ja hetken he katsoivat toisiaan ennen kuin Ron käänsi katseensa pois. "Pelataanko toinen?"

He pelasivat vielä monta ottelua, ja loppujen lopuksi Harry voitti jokaisen. Aina pidellessään räpiköivää sieppiä kädessään hän tajusi sen yhä selvemmin; mitä hänellä voisi olla edessään ilman kuolemaa. Mitä hän oli haaveillut voivansa tehdä tulevaisuudessa.

He kävelivät sateessa takaisin kohti Kotikoloa. Ronin hiukset olivat muuttuneet kastuessaan tummemman punaisiksi ja kaapu näytti painavalta hänen yllään.

"Tulevaisuus", Harry sanoi hiljaa ja hänen paras ystävänsä nyökkäsi.

***

Ronin silmät pyörivät Harryn mielessä. Hänestä tuntui hassulta, miten kaikki saattoi olla harmaata, mutta silti jossain keskellä oli niin paljon tunnetta. Ja kaiken sen aiheutti Ron. Ronin hymy, Ronin kirkkaansiniset silmät, Ronin ääni... Harry ei ollut varma siitä, oliko Ron vain hyvä asia. Tuntui pahalta, että toinen oli hänelle vain ystävä - mitään erilaista ei koskaan voisi syntyäkään, sellaista ei tapahtunut. Vähän aikaa sitten Ron oli pitänyt Hermionesta, Hermione oli tyttö, ja Harry tajusi kyllä, ettei hän voisi koskaan kertoa tunteistaan kellekään. Ne eivät olleet samanlaisia kuin normaalien ihmisten tunteet.

Harry mietti myös tulevaisuutta. Tulevaisuutta, jota hän ei koskaan tulisi saamaan - vaikka kyllä hänellä oli yhdenlainen tulevaisuus, ja se tulevaisuus oli kuolema. Harry ei ollut vieläkään päättänyt, milloin tekisi sen, hänen pitäisi vain odottaa, kunnes Ron luovuttaisi syiden keksimisen ja jättäisi hänen elämänsä oman onnensa nojaan.

Jouluun oli vielä melkein kuukausi, mutta rouva Weasley oli silti aloittanut jo sen suunnittelemisen - kuka tulisi kylään, mistä kuusi haettaisiin, kuinka paljon pitäisi tehdä ruokaa. Harry mietti, pitäisikö hänen ostaa lahjoja, ja kenelle. Ronille ainakin, ja Hermionekin varmasti odotti jotain. Rouva Weasley oli pitänyt hänestä huolta. Hagridiin hän ei ollut pitänyt yhteyttä, mutta olisi kohteliasta lähettää lahja.

Harry otti Hagridin puheeksi myös Ronin kanssa, ja tämän kasvoillä häilähti surua.

"Niin, Hagridiakin pitäisi käydä tapaamassa", toinen totesi ja huokaisi. "Tuntuu, etten tee mitään, mutta on silti niin paljon tekemistä."

"Sinä oletkin patalaiska", Hermione huomautti toiselta sohvalta ja sai Ronilta osakseen mulkaisun. "Minä kävin juuri tapaamassa Hagridia, hän on huolissaan Harrysta. Ei ole kuulemma nähnyt sinua sodan jälkeen."

"Mm. Voi olla", Harry kohautti olkapäitään ja yritti olla mahdollisimman huomaamaton, jottei saisi Hermioneta taas aloittamaan siitä aiheesta, jota hän yritti parhaansa mukaan vältellä - Harry Potter ja hänen ongelmansa.

"Tiedätkö, minäkin olen alkanut vähän huoles -"

"Vau, ulkona sataa lunta!" Ron keskeytti Hermionen puheen eikä Harry tiennyt, oliko se tahallista vai ei. Molemmat hänen ystävänsä ryntäsivät kuitenkin ulos, ja hän meni heidän perässään. Enemmänkin muodon vuoksi kuin innosta. Hän ei ollut edes odottanut tai toivonut valkoista joulua.

Hän katsoi ovelta, miten he kaksi tanssivat lumisateessa. Hermione tuntui menettäneen kaikki Harryn kylmyyden mukanaan tuomat estonsa kiepsahtaessaan hänen kaulaansa.

"Lunta!" toinen huusi ja heilahti sitten Harryn luota halaamaan Ronia. Ronin hiuksilla ja kaavussa oli valkoisia lumihiutaleita, ja pisamaisilla kasvoilla paistoi hymy. Harryn vatsa kiepsahti ympäri. Jonain päivänä hänkin saisi parhaan ystävänsä hymyilemään juuri tuolla tavoin.

[Kahvilarotta]

Yhyy, taidan olla herkässä tilassa, kun meinasi tulla tippa linssiin jo ihan ihan alussa. Siitä se meinasikin tulla sen jälkeen useasti, snif. Onkohan miussa joku vaiva.
''Ron virnisti, ja siinä ilmeessä oli jotain niin entistä, että Harryn sydän jätti pari lyöntiä välistä.''
Tämä kohta muutenkin, oli tähän mennessä parasta, oikeastaan koko tuo keskustelu.

Nyt kun tämän lukeen näin viisi osaa putkeen(I did it<3), niin myönnän, että ainoa asia tosissaan mikä häiritsee, on se, että Harryn angstaamista toistellaan koko ajan. Tosin en kyllä vähentäisikään sitä, sillä nyt kun alan lukea osan kerrallaan, niin luulen, että angstauksen määrä neutralisoituu. (Kuulostaapa viisaalta, haha)
Harmaata~ harmaata~ lisää harmaata~

[!YAY!]

Niin, minä olen tälläinen, joka ei voi olla kommentoimatta jos sitä pyydetään. Ihana ficci, kerrassaan loistava! Yksi parhaista joita olen lukenut. Ron on niiin ihana kun huolehtii Harrysta, ja Harryn angstaaminen on koskettavaa. No, ehkä välillä häiritsi harmaan toistelu, mutta ei se mitään. Odottelen innolla jatkoa ja lupaan kommentoida jos pyydät!

[Jolandina]

Oih, pidän.
Paljon, oikeastaan, jään innolla odottamaan lisää.
Tämä on mielenkiintoinen aihe, ja vaikka pidänkin usein Angst!Harrystä, niin tässä fikissä alkaa sitä olla jo ehkä hieman liikaa minun makuuni.
Tosin se on varmaan koko hommalle aika oleellista 

Parituksestakaan en kyllä oikeastaan pidä ollenkaan...
Luen ennemmin hoodeetä.
Kuitenkin tässä en voisi kuvitellakaan parempaa paritusta, tämä on yksi parhaista tätä lajia, jota olen lukenut..

Jatkoa siis

[eniale]

Aloitan asiapitoisesti: ihana! *syränsyrän* Maailma tarttee lisää Harry/Ronia... (Painuisin heti kirjoittamaan sitä ellen teeskentelisi tekeväni läksyjä.)

Mutta sitä olikin vasta tuon verran... Olisin voinut lukea koko tarinan putkeen. Edes harmaus ei alkanut häiritä ennen kuin Daniel listasi sen. Mitä menikään tekemään...  Listasta tuli kyllä aika hauska. Harmautta esiintyi näissä luvuissa sen verran, että siihen kiinnitti kertalukemallakin erityistä huomiota (tyyliin ahaa, tämänpä kirjoittaja on tosi kovasti halunnut toistuvaksi aiheeksi), mutta ei niin paljon, että se olisi ruvennut pistämään silmään. Tosin kyllähän sitä jotain muunkinlaisia tapoja tyhjää tunnetta kuvaamaan voisi laittaa. Siinä sulle tehtävää seuraaviin lukuihin! Niin kuin niissä ei muuten haastetta olisi. 

Tykkään angsti!Harrystä ja ymmärtävästä Ronistasi. Minustakin ihanne-Ron on ajattelutavaltaan enemmän aikuinen, maalaisjärkinen ja elämästä pitävä, kuten tässä, ja kuitenkin harrastaa ahkerasti arkihuumoria. Usein hänet kuvataan aika hölmöksi, ja minusta siinä jätetään alkuperäinen hahmo pahasti huomiotta. Vaikka tietysti ficcejä ei "todeksi" väitetäkään.

Tämä on mukavan ajatteleva ja rauhallinen. Angstikaan ei lähde menemään yli, luojan kiitos. Joskus ficcejä lukiessa alkaa oikein nolottamaan kirjoittajan puolesta, kun tekstistä näkee että tunteita on ollut, ja isoja sellaisia, mutta silti lukijan tekee mieli enimmäkseen nauraa tai poistua paikalta. Tässä synkkyys on varsin vakuuttavaa. Se pysyy tarpeeksi eleettömänä, että sen jaksaa ottaa vastaan.

Jaksa vaan kirjoittaa lisää! On ihana lukea tekstiä, jossa kieliasiat eivät töki, dialogit ovat luontevia, hahmot omia itsejään ja juonikin kulkee. Ja tietysti sun pitää jaksaa myös postata sitä tänne, koska muuten me järjestäydytään ja tullaan ahdistelemaan sua yön pimeimpinä hetkinä.  Eli hyvä ficci on. Eikä nää osat mitenkään erityisen lyhyitä mielestäni ole. Toki pitempiäkin näkee, mutta nämä ovat aivan riittävän mittaisia.

[pikkuinen]

Daniel, räkäisin näytölle aika komeasti (kyllä, olen erittäin herttainen ja tyttömäinen), kun luin tuon harmaata, lisää harmaata, vielä vähän harmaata -kokoelmasi. XDDDDDDDDDD Voi härregyyd. Toivottavasti kaikki nyt ymmärtävät, että Harryn sisällä on todella harmaata? Ei mitään vaaleanpunaista, vaan _harmaata_? Kiitos kommentistasi. :'D

Merriadoc, hyvä jos syy oli hyvä, stressasin vähän sen kanssa, että miten onnistuin esittämään asiani. Ja ihan hyvä arvaus tuo Hagrid. -.^ Ja sivuprojekteista toinen on moniosainen Harry/Ron-ficci ja toinen huumori -one-shotti. Kiitos kommentista, piristät minua aivan valtavasti kun jaksat kommentoida joka osan jälkeen.

Kahvilarotta, oww, olen saanut jonkun melkein itkemään, vau. n_n (Kuulostipa tunteettomalta. :''D) Toivottavasti ei johtunut tekstin huonoudesta. Ja pakko myöntää, sorrun toisinaan tähän hauki on kala hauki on kala -tyyppiseen toisteluun, varsinkin tuon iki-ihanan harmaan kanssa. :--D Kiitos kommentista.

!YAY!, hyvä että kommenttien ruinaamisestani oli edes jotain hyötyä, taidankin siinä tapauksessa jatkaa sitä. :'D Harmaan toistelua yritän vähän vähentää, kiitos kommentista.

Jolandina, aww, hyvä jos tykkäät tästä siitä huolimatta, ettei se ollut H/D:tä. n_n Ja Harryn angstauksen voisi tietty nyt jättää vähemmälle, kun kaikki lukijat tuntuvat tajunneen että Harry nyt _todella on angst_. 8D Kiitän kommentista.

eniale, maailma toden totta tarvitsee lisää Harry/Ronia! Ja harmaasta on tainnut tulla minun (ja Harryn) tavaramerkki tässä ficissä, pitää varmaan kirjoittaa seuraava ficcini käyttämättä kertaakaan sanaa harmaa. :'D Ja minuakin ärsyttää se ikuisuushölmö Ron - tietysti Ron on vähän höpsö, mutta sitä ylikorostetaan ficeissä. Ja hyvä jos mielestäsi angsti ei mene yli, vaikka Harryn elämä onkin niin ylettömän HARMAA. Kiitos kommentistasi, piristi~ n_n

A/N: Ihan ensin suuri kiitos edelleenkin betalleni Artelle, jonka ansiosta ette joudu katselemaan hilpeitä typotyksiani ja outoja sanavalintojani.
 Mutta siis joo, katsoin ensin että apua, missä ficissä oikein olen, kun näitä kommentteja on tullut näin tulvimalla. :'D Joten kiitos älyttömästi kaikille kommentoijille, teitte päivästäni vähän vähemmän harmaan (:----D)! Kommentteja ruinaan edelleen tämänkin osan jälkeen, joten olkaa kilttejä ja kommentoikaa. n__n (Tai en kirjota enää ikinä mitään!111oneoneeleven)
 Onkohan tästä osasta jotain sanottavaa... Juu! Oikolukiessani tätä katsoin, ettei siellä ollut kauheasti sitä harmaataharmaata, enkä löytänyt yhtään, joten voitte huokaista helpotuksesta. :'D Olkaat hyvät, pikkuinen ylpeänä (...) esittää; kuudes osa!
// Kiitos Kahvilarotalle tuosta welhowitsit huomautuksesta, olen lukenut liikaa Pimean Feenixin ficcejä. >_< *ruoskii itseään* Ja vieläpä lempihahmojeni kauppa!


***


Osa 6

Lumi ulkona säihkyi ja kimmelsi, kun Harry avasi silmänsä taas uuteen aamuun. Hän tuijotti hetken utuista maisemaa ennen kuin kalasti silmälasinsa käsiinsä yöpöydältään. Hän oli saanut ne Hermionelta syntymäpäivälahjaksi joskus aikaa sitten - silloin kun hän vielä välitti syntymäpäivistä, lahjoista ja ystävistä. Nyt se tuntui kaukaiselta menneisyydeltä, joka oli karannut häneltä.

Bill ja Fleur olivat kylässä. Violette oli kasvanut taas, Harrysta tuntui, että tyttökin karkasi hänen käsistään. Tuntui melkein surulliselta, miten aika juoksi. Hetki sitten Violette oli ollut vain henkäys, ja nyt hän jo hymyili. Punaisiin untuvahiuksiin oli kiinnitetty rusetti, ja rouva Weasley nauroi ja jutteli lapsenlapselleen. Bill ja Fleur olivat onnellisia, ja Harry ei voinut olla miettimättä, miten täydellistä heidän elämänsä oli. Joskus hän oli uskonut, että jokainen ihminen oli yhtä täydellinen, omalla tavallaan, mutta hitaasti hänen uskonsa oli alkanut rapistua elämänhalun myötä.

"Koska aiotte hankkia lisää lapsia?" Ron kysyi - rouva Weasleyn mulkaisusta päätellen hyvinkin tahdittomasti - heilutellen pehmolelua Violetten kasvojen yllä, saaden tämän nauramaan. Bill virnuili huvittuneesti.

"En usko, että meillä on vielä kiire", Weasleyn vanhimmainen totesi ja vilkaisi vaimoaan, joka näytti rasittuneelta.

"Rakastan Violettea, mutta 'aluaisin silti nukkua edes joskus!" Fleur totesi kiivaasti ja haukotteli. Rouva Weasley tarjoutui heti ottamaan Violetten hoitoonsa. Ron nousi ylös veljentyttärensä viereltä ja viittoi Harryn luokseen.

"Minulla on sinulle viides syy", toinen totesi, ja Harry nyökkäsi. "En ole vielä valmistellut sitä, mutta uskon... olen varma siitä, että se toimii. Meidän pitää vain ajatella sitä."

Ron istui sohvalle, ja Harry istui hänen viereensä, vetäen jalkansa alleen.

"Näethän... Fleur on kaunis. Hän näyttää hirvittävän väsyneeltä, ja on silti... upea", toinen aloitti ja pysähtyi hetkeksi miettimään, ennen kuin jatkoi. "Ja minun äitini... No, äiti on vähän pyöreä, hänen hiuksensa hapsottavat, hän on vanha, mutta minun mielestäni hän on silti kaunis. Minä rakastan häntä, ja se tekee äidistä kauniin minun silmissäni. Tai... tämä kuulostaa hassulta, mutta ajattele Hagridia. Meidän mielestämme Hämäkäk on hirveä", Ron värähti, "mutta Hagridin silmissä se on varmasti suloinen."

Harry katsoi Ronin sinisiin silmiin ja näki, että tämä mietti yhä.

"Ja", hänen paras ystävänsä sanoi yhtäkkiä nopeasti, "minusta sinäkin olet kaunis. Koska minä pidän sinusta."

Harryn sydän jätti muutaman lyönnin välistä ja alkoi sitten hakata melkein yli-innokkaasti.

"Tai Hermione - hänkin on kaunis silmissäni, koska minä pidän hänestäkin. Ja minä tiedän, että äidin mielestä me kaikki olemme kauneinta maailmassa, koska hän rakastaa meitä jokaista niin paljon. Ja voivathan vaikka... vaikka kukat olla kauniita, mutta ne eivät ole sitä sellaisella tavalla, joka tuntuu vahvana sydämessä asti, tiedäthän."

Harry tiesi. Hän tiesi täsmälleen, mitä Ron tarkoitti - ymmärsi jokaisen sanan, sillä siinä hänen edessään istui jotain tavattoman kaunista, ja kaikkialla hänen ympärillään oli kauniita ihmisiä. Ihmisiä, joita hän rakasti.

"Kiitos", Harry henkäisi ja hänen parhaan ystävänsä kasvoille syttyi helpotus.

***

Weasleyt lähtivät kaikki saattamaan Billiä ja Fleuria kotiin, joten Harry jäi kaksin Hermionen kanssa. Toinen vaikutti edelleen hieman hermostuneelta hänen seurastaan, ja hän ymmärsi sen täysin - hän oli ollut töykeä ja vältellyt toista parhaista ystävistään, eikä hän vieläkään aivan tarkkaan ymmärtänyt, miksi. Hermione oli aina pysynyt hänen vierellään, kaikissa tilanteissa, eikä ollut aivan täysin luovuttanut nytkään.

"Harry, voitko sinä hyvin?" toinen kysyi varovasti eikä uskaltanut nostaa katsettaan tiskaamistaan astioista Harryyn. Harry puri huultaan ja päätti, ettei tällä kertaa pakenisi koko tilannetta. Hän ei voisi vältellä tätä kaikkea ikuisesti.

"Miten niin?" hän kysyi eikä voinut mitään hitusen hyökkäävälle äänensävylleen. Hermione hätkähti.

"No", toinen aloitti empien ja keräsi rohkeutta ääneensä. "Et ole ollut oma itsesi. Olet vältellyt minua, olet hakeutunut omiin oloihisi. Ainoa, jolle puhut kunnolla, on Ron, vaikka täällä on ympärilläsi niin paljon muitakin ihmisiä, jotka välittävät sinusta."

Harry katsoi Hermionea silmiin; hän ei aikaisemmin ollut nähnyt niiden tummanruskeissa syövereissä sitä rasittuneisuutta, jonka hän nyt huomasi. Toinen näytti surulliselta ja vähän epätoivoiselta.

"Anteeksi", Harry sanoi katse lattiassa eikä saattanut muistaa, milloin oli viimeksi pyytänyt anteeksi keneltäkään. Hän oli kamala ihminen. "Minä... selitän sinulle joskus. En ole vielä valmis puhumaan tästä kaikesta. Mutta pian... joskus... minä kyllä kerron."

Ainakin ennen kuolemaani, hän ajatteli ja laski katseensa pois Hermionen silmistä, joissa välkähti toivonkipinä.

"Muuten", Harry lisäsi äkkiä hetken mielijohteesta ennen kuin ehti estää itseään. "Sinä olet kaunis."

Hermionen kasvoille syttyvä hymy teki hänen päivästään vähän kirkkaamman.

***

Joulun lähestyessä Harry huomasi entisestään, kuinka väsynyt Hermione oli. Toinen puuhasi jouluvalmisteluita rouva Weasleyn kanssa pirteänä ja vaikutti onnelliselta, mutta jos katsoi oikein tarkasti, näki, ettei Hermionen silmissä ollut enää sitä samaa kiihkeää paloa, ja että toisen ryhti oli painunut vähän kumaraksi. Harry mietti, näyttikö hän ehkä samalta - hetken hän jopa ajatteli, suunnitteliko Hermionekin itsemurhaa, mutta tajusi sitten, että se oli hyvin kaukana hänen toisen parhaan ystävänsä luonteesta.

Lisäksi Harry huomasi pudottelevansa tavaroita aina Ronin astuessa huoneeseen. Hän saattoi olla aivan normaali toisen seurassa, kuten aina, mutta silti hänen sisällään paloi vahvana liekki, joka roihahti aina kun hän näki parhaan ystävänsä. Onneksi Ron ei huomannut mitään. Harry ei halunnut menettää ystävyyttä ennen kuolemaansa.

Kun jouluun oli enää muutama päivä, Harry lähti ostoksille Ronin, Hermionen ja Ginnyn kanssa. Viistokuja oli täynnä jouluostoksiaan tekeviä ihmisiä.

"Mitä jos hajaannutaan, niin saamme ostettua toisillemmekin lahjat?" Hermione ehdotti reippaasti ja työnsi rahapussinsa kaapunsa taskuun.

"Hyvä idea", Ginny vastasi hymyillen energisesti ja ilmoitti käyvänsä Weasleyn Welhowitseissä. Hermione lähti Säilään ja imupaperiin, mutta Ron seisoi paikoillaan tuijottaen Harrya huolestunut ilme kasvoillaan.

"Tämä kuulostaa typerältä", toinen naurahti lopulta, "mutta en uskalla päästää sinua minnekään yksin. Mitä jos kierrellään yhdessä?"

Harry kohautti olkapäitään ja tunsi itsensä pikkulapseksi toisen sanojen myötä - samalla hänen sisällään värähti kuitenkin pieni toivon kipinä - ehkä Ron halusi viettää aikaansa hänen kanssaan. Ehkä Ron halusi huolehtia hänestä.

"Käydään jäätelöllä Qaino Vahvaqolla ja mennään sitten ostamaan lahjoja", toinen ehdotti ja kiskoi Harryn perässään.

***

Kun he neljä palasivat Viistokujalta, Harrylla oli mukanaan viisi pussillista joululahjoja. Yhden hän oli joutunut kutistamaan väliaikaiseksi saadakseen sen mahtumaan pussiin ilman, että lahjan saaja näki sitä. Weasleyn äiti pudisteli päätään heidän ostosmäärälleen, päivitteli heidän punaisia poskiaan ja lopulta patisti heidät juomaan kuumaa kaakaota, jotta heidän kohmeiset sormensa lämpenisivät.

"Saitteko kaikki lahjat ostettua?" Ginny kysyi leveästi hymyillen ja puhalteli kaakaoonsa.

"Sain, löysin Hagridillekin kirjan, Kauheimmat taikaeläimet ja niiden puolustautumiskeinot", Hermione vastasi, hörpäten varovasti omasta kaakaostaan. Ron pyöräytti silmiään.

"Ostit taas kaikille kirjat, etkö vain?"

Hermione punehtui hieman ja veti sitten kasvoilleen ylhäisen ilmeen, jättäen vastaamatta.

"Ostin Hagridille vain toffeeta", Ron totesi hetken hiljaisuuden jälkeen ja rykäisi. "En löytänyt mitään muuta sopivan hintaista."

Yhtäkkiä Ginny purskahti nauruun.

"Arvatkaa, mitä minä löysin Lunalle? Hän tulee rakastamaan näitä!"

Weasleyn nuorimmainen kaivoi kassistaan lanttukorvakorut, jotka alkoivat samantien loilottaa kovaan ääneen joululauluja. Kotikolon keittiössä kaikui iloinen nauru.

He istuivat lämpimässä ja kotoisassa huoneessa vielä pitkään, ja Harryn maailma oli levollinen, kun hän lopulta meni nukkumaan.

[Kahvilarotta]

haha, heti ku mailiin tuli ilmoitus niin eikun vaan lukemaan!

Jee, ei yhtään harmaata, haha, hienoa. Mutta pakko sitä on vielä jossain välissä olla tai masennun. >: D
Mjees, kyllä tykkäsin ja pakko jatkaa vaan seuraamista. Osaat kirjoittaa mahtavasti ja Harry vain on niin... Parka. Tekisi mieli vähän tökkiä Ronia silmään, mutta jätän sen homman sinulle. He.

Hm, niin, eikös sen pitäisi olla Weasleyn Welhowitsit, eikä wehkeet? o.o (vai olenko taas lukenut itse jotain pimpomia)

[!YAY!]

Ihanaa, jatkoa!^^
Harry ei tässä tuntunut yhtä masentuneelta kuin aiemmin, mutta masentuneelta kuitenkin. Kiva kun harmaata on vähemmän.
Tykkään Hermionen osasta tässä luvussa.
Harry on ihana kun tykkää Ronista!
Vähän katkoinainen viesti, toivottavasti ei ihan turha...

[Dinella]

Istun tässä paikoillani, "tippa linssissä". Tämä on jotenkin ollut niin.. pysäyttävä.. En tiedä.. Kiitos.

-Dina

[pikkuinen]

Kahvilarotta, SYÖNAVASI. o___o Tuijotin sitä varmaan vartin. NAMSK. ...eem ja sitten vastaamaan kommenttiin. :'D En tiedä onko tässä osassa harmaata, en huomannut tarkistaa, mutta toivottavasti kelpaa silti. :--D Kiitos hirmusti kommentista, olen täällä ihan hymy korvissa. ^^

!YAY!, ei todellakaan ollut turha kommentti, kaikista kommenteista on apua tämän ficin kanssa. n_n En osaa oikein sanoa muuta tähän kommenttiin, kuin että kiitos kiitos.

Daniel, Harrylla on kyllä nyt kamalan orpo olo, kun ei ole harmaata enää seurana. D': Miten se raukka nyt angstaa? Kiitos kommentistasi, piwisti älyttömästi.

Dina, vau... no... kiitos! Olen otettu, jos olen saanut tunteita aikaan lukijoissa.

A/N: Ensin pakollinen kommenttiruinaus: Kommentoikaa jos luette! Se piristää minua huomattavasti ja auttaa myös tulevien osien kirjoittamisessa huimasti. Ilmoittakaa edes, että luitte.
 Ja Artelle kiitos betauksesta, olet iso apu. Jassu toimi orjapiiskurina, että sain tämän osan joskus lähetettyä. :'D
//Korjasin enialen ilmoittaman virheen, kiitos!

***

Osa 7

Jouluaattoaamuna Harry heräsi Ronin, Ginnyn, Hermionen ja Weasleyn kaksosten kovaan ääneen. Hän kalasti silmälasinsa yöpöydältään ja ehti juuri työntää ne päähänsä, kun hänen huoneensa ovi melkein räjähti auki ja mekastava joukko hyökkäsi sisään.

"Huomenta, Harry!" Ginny sanoi pirteästi ja laski sylillisen lahjoja lattialle.

"Päätimme tulla tänne avaamaan nämä, koska sinä nukuit vielä", Hermione ilmoitti ja laski oman sylillisensä lattialle.

"Nuku ihan rauhassa, me availemme näitä tässä hiljakseen", Fred virnisti puolittaisesti ja kumartui omien lahjojensa puoleen. Harry nousi istumaan ja vilkaisi jalkopäässään makaavaa lahjakasaa. Hänen sisällään läikähti pala vanhaa intoa, kun hän sieppasi ensimmäisen lahjan käsiinsä. Joskus joululahjojen avaaminen oli ollut parasta, mitä hän saattoi kuvitella.

"Vau, kiitos, Ginny!" Ron huudahti revittyään ensimmäisen lahjansa irti papereistaan sellaisella innolla, jonka ei olisi uskonut olevan peräisin 18-vuotiaasta. Toinen piteli käsissään välkehtivää, oranssia kaulaliinaa, jossa oli Kadlein Kanuunojen logo.

"Ole hyvä", Ginny vastasi iloisesti hymyillen ja sukelsi omaan lahjakasaansa. Harry alkoi kääriä Hermionelta saamaansa pakettia - kovaa ja neliskanttista - auki. Sen sisältä paljastui kirja (kukaan ei vaikuttanut yllättyneeltä), jonka viininpunaisessa kannessa luki Aurorit kautta aikojen.

"Kiitos", Harry sanoi Hermionelle, joka punastui mielihyvästä.

Huoneessa kuului iloista kiljahtelua, kun muut avasivat lahjojaan. Harry ei olisi uskonut saavansa sellaista pakettikasaa kaiken jälkeen - hän oli kokonaan unohtanut, kuinka paljon ystäviä hänellä oli. Tai oli ollut.

Hagridilta hampaat yhteen liimaavaa, kotitekoista toffeeta, kuten yleensä, Frediltä ja Georgelta kasa Weasleyn Welhowitsien parhaimmistoa, Ginnyltä Tulisalaman huolto-opas, Weasleyn äidiltä jumpperi, Nevilleltä yrttejä ja Luna Lovekivalta jotain sipulimaista ja oksennuksenvihreää, joka hengitti. Harry oli juuri tarttumassa Ronin lahjaan, kun juuri hänen parhaan ystävänsä huudahdus sai kaikki hätkähtämään.

"Harry", toinen totesi ääni täristen, käsissään juuri lahjapapereista paljastunut Nimbus 2007. Fred ja George päästivät hyväksyvän vihellyksen, ja Ginny konttasi lähemmäs nähdäkseen luudan paremmin.

"Hyvää joulua", Harry totesi varovaisesti, koska ei ollut varma, millaisen reaktion joutuisi kohtaamaan oikulliselta ystävältään.

"Minä en ansaitse tätä", Ron sanoi hiljaa, silmät yhä järkytyksestä suurina ja kasvoilla innostunut ilme. "Harry... Et sinä saisi kuluttaa minuun rahojasi, ihan totta, tämä on ihan liikaa."

"Kiitokseksi", Harry sanoi merkitsevästi ja vakaasti ja kohtasi Ronin katseen, jonka toinen käänsi nopeasti ja hieman epävarmana poispäin. Harryn sisällä kieppui jonkinlainen onnentunne, jota hän ei tiennyt enää olleen olemassakaan.

"Vau.. no... kiitos. Mutta minä en ostanut sinulle mitään näin hyvää!"

"Olet jo antanut joululahjasi minulle", Harry sanoi ihmetellen itsekin taitoaan pitää äänensä niin vakaana, kun otti huomioon, että hänen sydämensä oli pakahtua siitä hellyydestä, mitä hän tunsi parasta ystäväänsä kohtaan.

Hetken päästä muut jatkoivat lahjojensa availemista, mutta Ron silitteli yhä sylissään makaavaa luutaa hellästi ja vilkuili välillä Harrya kiitollinen ja epäuskoinen ilme kasvoillaan.

Harry ei ollut ollut yhtä onnellinen pitkiin aikoihin.

***

Remus, Tonks, Vauhkomieli, Kahlesalpa, Hermionen vanhemmat ja koko Weasleyn perhe olivat kokoontuneet yhden taialla venytetyn pöydän ääreen joulupäivälliselle. Harrysta tuntui hämmentävältä nähdä niin paljon tuttuja kasvoja yhtä aikaa; katsella, miten Tonks muutti nenäänsä hyppyristä töpseliksi ja hätkähtää tuntiessaan Vauhkomielen katseen porautuvan selkäänsä. Hän tunsi itsensä taas pikkulapseksi huomatessaan, että Ron seurasi häntä kaiken aikaa sivusilmällä ja vaihtoi nopeasti puheenaihetta, jos häntä ahdisteltiin liikaa kysymyksillä.

Harry pani merkille, että Ron jäi odottamaan häntä saatuaan itse syötyä, mistä hän arvasi toisen keksineen kuudennen syyn. Hän tunsi jonkinlaista jännityksen tapaista vatsanpohjassaan ajatellessaan asiaa.

"Me käymme toivottamassa hyvää joulua Hagridille", Ron ilmoitti hieman kärsimättömästi, kun Harry sai vihdoin lautasensa tyhjäksi. "Nähdään myöhemmin."

He talsivat Kotikolon pihalle ilmiintyäkseen, ja Ron sieppasi matkan varrelta Posityyhtysen kaapunsa taskuun. Hetken inhottava tunne, kuin olisi kulkenut kumiputken läpi, ja sitten he seisoivat lumihangessa Tylypahkan koulun porttien edessä.

"Hagrid lupasi päästää meidät sisään, lähetän Possun hakemaan häntä", toinen ilmoitti ja heitti iloisesti sirkuttavan pöllön ilmaan. Hetken kuluttua portti avautui ja, ennen kuin Harry ehti edes tervehtiä, hän huomasi olevansa tiukasti puristettuna myyrännahkatakkiin verhottuun halaukseen.

"Mulla on ollu sua ikävä, tiiätkö. Saisit vähän enempi ilmotella ittestäs", möreä ääni totesi, ja Harry kohtasi koppakuoriaisen mustat silmät, jotka tuikkivat. Hän hymyili ja vilkaisi Roniin, joka virnuili tyytyväisenä.

"Mennäänkö?" Ron kysyi, ja Hagrid lähti johdattamaan heitä kohti mökkiään.

Hagrid ei ollut muuttunut tippaakaan sen reilun vuoden aikana, jona Harry ei ollut tätä tavannut. Tylypahkan riistanvartijan tee oli ihan yhtä kitkerää ja leivokset yhtä kovia kuin aina, ja Harry huomasi kaivanneensa molempia.

***

Kun Harry ilmaantui Ronin kanssa Kotikolon pihalle, toinen tarttui hänen käsiinsä ja katsoi häntä tiukasti silmiin.

"Harry, älä unohda ystäviäsi. Sinulla on ympärilläsi niin paljon läheisiä, jotka todella rakastavat sinua, etkä sinä tunnu tajuavan sitä. Et ole ottanut Hagridiinkaan yhteyttä pitkään aikaan ennen tätä, ja silti näin, miten hyvää sinulle teki tavata häntä. Ihmiset ympärilläsi ovat kuudes syy, ja tiedätkö, mitä sinun pitää nyt tehdä?"

"No?"

"Mennä Hermionen luokse ja purkaa hänelle sydäntäsi. Te molemmat ansaitsette sen. Hänellä on ollut kova ikävä sinua."

Harry vaihtoi pikaisen, epävarman katseen Ronin kanssa ja kiipesi sitten rappusia sisään Kotikolon eteiseen. Vieraat olivat jo lähteneet, ja Hermione istui väsyneenä sohvalla.

"Puhutaanko?" Harry kysyi, ja Hermione hyppäsi äkkiä ylös sohvalta.

***

Harryn olisi pitänyt ymmärtää jo aiemmin puhua kaikesta Hermionelle. Toinen kuunteli häntä, katseli häntä ruskeat silmät täynnä myötätuntoa, kun hän purki tuskansa ja kuolemanhalunsa ja kertoi kuudesta syystään elää, sekä siitä harmaudesta, jonka tunsi sisällään. Jossain vaiheessa toinen purskahti itkuun, ja kyyneleet valuivat tämän poskille valtoimenaan, mutta Hermione ei keskeyttänyt Harrya kertaakaan.

"Voi H-harry", toinen niiskaisi lopulta, kun hän oli saanut puhuttua suunsa puhtaaksi, ja syöksyi halaamaan häntä kasvot laikukkaina kyynelistä. Hetken he vain olivat niin - Hermione hänen sylissään yrittäen kerätä itseään.

"Sinä et saa tehdä sitä", toinen sanoi lopulta ja nousi istumaan kädet täristen. "Etkö tajua, kuinka monta ihmistä jää kaipaamaan, jos tapat itsesi?"

"Tajuan, mutta..."

"Tajuatko, minkä aukon sinä teet minun elämääni, Ronin elämään, rouva Weasleyn elämään, jopa Ginnyn elämään, jos tapat itsesi? Ja sinä - sinä et saa elää täyttä elämää ja kokea kaikkea, mitä sillä on annettavanaan!"

"Minä tajuan sen, mutta kaikki ei ole niin yksinkertaista."

"Kaikki on juuri niin yksinkertaista! Sinä et saa kuolla!"

Hermionen silmissä paloi epätoivoinen liekki, kun hän tarttui Harryn käteen.

"Minä... Minun pitää auttaa Ronia syiden keksimisessä - niin ettet enää edes halua kuolla!"

"Ei", Harry sanoi kiivaasti, ennen kuin ehti edes estää itseään, "älä. Anna Ronin tehdä se."

Hermionen epätoivon tilalle tuli jotain ymmärryksen tapaista.

"Amor vincit omnia", hän totesi ja lähti, jättäen Harryn yksin ja ymmälleen.

[Kahvilarotta]

Tiiätkö, tää ficci pistää mut rakastamaan Ronia kertakerralta enemmän. Ja kiitän tuhannesti aina siitä, että lisäät sopivasti näitä, kun olen koneella, niin pääsen heti lukemaan.
Mutta niin, ah, Ron<3 En ees tykkää ko. hahmosta niin hirmusti, mutta nyt tykkään jo enempi. Se oli niin hirmu sulonen paketin avattuaan.
Humhum, harmaa~ Mut elämä on, ja hyvä et ainakii kerran tässä pätkässä oli edes se sana. Heho. En mä osaa sanoo mitään järkevää, haluun jatkoa tähän ja sit ko on complete ni tää löytyy kyllä varmaan sitte mun tulostetusta ficciläjästä. :-D

Ja mun avaa et kyllä syö ilman taistelua. >: D

[eniale]

Rakkaus voittaa... minkä? Hetko, google käytössä... Ah, rakkaus voittaa kaiken! No niinpä, Hermy...

Bongasin yhden ajatusvirheen:

Harry vaihtoi pikaisen, epävarman katseen Ronin kanssa ja kiipesi sitten rappusia sisään Kotitalon eteiseen. Vieraat olivat jo lähteneet, ja Hermione istui väsyneenä sohvalla.

Oli kyllä ihana palata taas Finiin kun oli kokonaista kaksi osaa tullut tämänhetkistä suosikkitarinaani! Vau. Olet näemmä nopea :]

Harry alkaa vähän nousta murheensa alhosta, hyvä se. Odotan innolla sitä viimeistä syytä elää Harry-Hermione-suhde oli tehty hyvin tässä, tämä selventää sen mitä olen itsekseni heistä ajatellut. Hermionelle avaudutaan, hän selvittää ihmisten ongelmia ja tunteilee.

"Minä en ansaitse tätä", Ron sanoi hiljaa, silmät yhä järkytyksestä suurina ja kasvoilla innostunut ilme. "Harry... Et sinä saisi kuluttaa minuun rahojasi, ihan totta, tämä on ihan liikaa."

"Kiitokseksi", Harry sanoi merkitsevästi ja vakaasti ja kohtasi Ronin katseen, jonka toinen käänsi nopeasti ja hieman epävarmana poispäin. Harryn sisällä kieppui jonkinlainen onnentunne, jota hän ei tiennyt enää olleen olemassakaan.

Aivan ihana kohta! Yksi monesta, jotka jäivät mieleeni pyörimään. Kiitos!