Nimi: Elämää ilman minua
Kirjoittaja: Silsqu
Ikäraja:11 (saa muuttaa en oo varma)
Beta:FlowerLadies
Yhteenveto: Olen kai kuollut kun en tunne mitään, mutta näen kaiken, ihan kaiken mitä minun ympärilläni tapahtuu. Näen ystävät, sisarukset, mutta kukaan ei kai kuule tai näe minua. Olen siis kuollut mutten ole siitä edelleenkään varma. Pitäisi varmaan selvittää
Varoitukset:Kiroilua
A/N Sit ekaan lukuun. Saa sanoa jos mut puuttuu alku tiedoist jotain
Elämää ilman minua
Olen kai kuollut kun en tunne mitään, mutta näen kaiken, ihan kaiken mitä minun ympärilläni tapahtuu. Näen ystävät, sisarukset, mutta kukaan ei kai kuule tai näe minua. Olen siis kuollut mutten ole siitä edelleenkään varma. Pitäisi varmaan selvittää.
1.luku: Ilta kuoleman jälkeen perheen luona
En tiedä mitä äsken tapahtui, mutta tuota... Taidan olla oikeasti kuollut, sillä minun nimeäni huudetaan ihan koko ajan eikä kukaan kuule minua. Silti edelleen näen kaiken mitä ympärilläni tapahtuu. Minä en saa olla kuollut, minulla on vielä elämä edessä! Eihän kukaan voi kuolla ennen kuin on rakastunut oikein kunnolla, ennen kuin on saanut lapsia tai ennen kuin omat vanhemmat on kuolleet. Ei näin vaan voi tapahtua, eihän? Minun viimeinen muistikuvani on se, kun juoksin tien yli ja näin valot.
”Voisitko herätä kiltti rakas, sä et saa kuolla mä tarviin sua!” mun pikkusisko Elsa huusi.
Välittikö Elisa minusta oikeasti, vaikka sen mukaan olin vaan tyhmä isosisko, joka olisi saanut kuolla monta kertaa ihan milloin vaan?
”Elsa lopeta toi siskos riuhtominen, ei se auta mitään!” Arttu huusi.
”Onko joku soittanut jo hätänumeroon?” autonkuljettaja kysyi.
”Mä soitin kyl jo, mut missä vitus ne viipyy!?” joku mun kavereista sanoi. En tiedä kuka.
Arttu on minun poikaystävä, se on jo 18. Se on mua vuoden vanhempi, mutta ei se haitannut meitä. Se rakasti mua oikeasti, välitti ja kuunteli, ja nyt olen poissa sen elämästä lopullisesti.
Nyt kuuluu ambulanssin ääniä. Mietin voiko ne tehdä minulle mitään, tai siis olenko mä siinä kunnossa, että minut voisi vielä pelastaa. Olen kuollut, sen tiedän jo itsekin, koska näen kaiken haamuna. Toivon koko sydämestäni, että minut voidaan pelastaa, vaikka niin monta kertaa oon halunnut tappaa itseni tai kuolla, niin en oo koskaan halunnut tätä oikeasti.
”Voiko mitään tehdä?” Elsa kysyi.
”Valitettavasti hän on saanut törmäyksessä liian suuria vammoja eikä mitään ole enää tehtävissä.”
” Ei, ei, ei, ei, senkin tyhmä tee jotain! Ei mun sisko saa olla kuollut, ei, ei, ei, mä en voi elää ilman isosiskoa, kenelle mä nyt juttelen?!”
On hirveää katsoa vierestä, kun ei voi tehdä mitään mun kullannupun kärsiessä, koska oikeasti mä en halunnut kenenkään kärsivän vaikka minä kuolisin. Elsa oikeasti välitti, se rakasti minua. Nyt vasta tajuan sen. Kuka kertoo tästä muulle perheelle, mutsille ja faijalle, ja entä miten ymmärtää Tomppa, minun kaksivuotias pikkuveljeni?
Seurasin siskoani ja poliiseja meille kotiin Elsan itkiessä koko matkan.
”Mitä on tapahtunut?” äiti kysyi.
”Sisko jäi auton alle!” Elsa huusi.
”Älä kulta laske leikkiä tällaisesta asiasta!”
”Valitettavasti, rouva Tiirakka, se on totta. Vanhin tyttärenne törmäsi autoon kun juoksi tien yli.” poliisi sanoi.
”Ei, ei! Ei lapsi saa kuolla, tämän täytyy olla erehdys?”
Jos siskon seuraamineen oli kamalaa, niin äidin seuraaminen oli vielä kamalampaa. Olihan hän minun äitini ja rakasti minua, vaikkei aina siltä tuntunut. Onneksi voin seurata hänen suruaan ainakin toistaiseksi, vaikka tämä onkin niin sydäntä raastavaa katsoa läheisten kärsivän ja syy on yksin minun, koska minä juoksin sen tien yli katsomatta autoja, ja olin kyllä vähän humalassakin. Silti tiedän, että syyn tästä ottaa aivan varmasti minun siskoni, kaverit ja erityisesti äiti.
Huomasin pian voivani liikkua vain aika rajallisella alueella enkä todellakaan koko kaupungissa. Minä asun vaan siellä missä on minulle tärkeä ihminen, eli pääasiassa kotona ja parhaiden kavereiden luona sekä siellä missä ne liikkuu. Toivoisin voivani seurata heitä ikuisesti, mutta luulen, että heidän päästyään pahimmasta surusta, niin minäkin pääsen eteenpäin.
