Otsikko: Epätodennäköistä
Kirjoittaja: Demeter
Paritus: Hermione/Luna
Sanaäärä: 200
Tyylilaji: söpöily, romantiikka
Ikäraja: Sallittu
Vastuuvapautus: Hahmot ovat J.K. Rowlingin omaisuutta, tämä teksti on kirjoittamaani viihteellistä fiktiota, jonka kirjoittamisesta en saa rahallista hyötyä.
Juoni: Tuplaraapale hiukan epätodennäköisesti suhteesta.
A/N: Femme10-haaste on mun osalta täyttynyt huolestuttavan pitkälti originaaliteksteistä, joten ajattelin ottaa itseäni niskasta kiinni ja kirjoittaa jotain Potteriakin, mikä on harmittavaa kyllä hyvin hyvin harvinaista mulle nykyään. Mutta tässäpä olisi! :>
Epätodennäköistä
No niin, jos nyt ihan rehellisiä oltiin, Hermione oli nuorempana ollut ihan varma lajitteluhatun tehneen emämokan tämän ilmoittaessa Luna Lovekivassa olevan korpinkynsiainesta. Luna oli höpsö ja hajamielinen, ja vaikka Hermione oli oppinut taikamaailman olevan ihmeitä pullollaan, näytti Luna uskovan niistä epätodennäköisimpiin.
Ensin Hermione oli nähnyt vähän vaivaa selventääkseen toiselle noidalle, mikä tässä maailmassa oli totta ja mikä ei, mutta kun tämä ei näyttänyt korvaansa lotkauttavan hänen näkemyksilleen, oli Hermione antanut asian olla ja siirtynyt hiljaiseen protestointiin. Kun Luna kaivoi Saivartelijan laukustaan, Hermione pyöräytti silmiään. Kun tämä alkoi haaveksuvasti puhua tundralla asuvista, saksofonin soiton tahtiin tanssivista napaketuista, hän haukotteli näyttävästi. Kun Luna pääsi alkuun ruttusarvisista niistisikeistä, Hermione muisti yhtäkkiä hänellä olevan kasa numerologian läksyjä tekemättä (vaikkei todellisuudessa tietenkään ollut) ja kiirehti rohkelikkotorniin korvia puuduttavalta haihattelulta pakoon.
Mutta välillä ihmeitä tapahtuu, niitä kaikista epätodennäköisimpiäkin. Yksi sellaisiin lukeutuva on se tapa, jolla Luna vuosia myöhemmin käpertyy Hermionen syliin upottaen sormensa tämän kiharapehkoon. Vielä muutama vuosi sitten he molemmat olisivat pitäneet aivan yhtä epätodennäköisenä sitä, että Hermione laskee paksun kirjansa sivupöydälle käpertääkseen kätensä Lunan ympärille ja jopa lopettaa kesken olevan tutkielmansa ajattelemisen voidakseen kysyä toiselta, kuinka tämän päivä on mennyt.
Niinpä niin. Kyllähän sitä aina voi olla uskomatta tietynlaisiin ihmeisiin, mutta se nyt tuskin estää niitä tapahtumasta.
