Kirjoittaja: Westy
Ikäraja: K-11
Genre: Drama, lievä tulkinnanvarainen angst
Varoitukset: Raskasta tekstiä
Beta: Amalia
Tiivistelmä: Vihasin sen sanan kaikua. Se yökötti minua.A/N: Äidinkielen vapaan kirjoittamisen kurssi on kaveri.
Syöpäläistalo
Nousin sulkemaan koinsyömiä pitsiverhoja lasi-ikkunan edestä, koska kuulin ukkosen lähestyvän. Sen kumina lävisti tuulensyömän Syöpäläistalomme ja aiheutti minulle kylmiä väreitä, koska samaan aikaan sateen sähinä koveni ja koveni – ropisi peltikattoon ja syövytti siihen reikää kuin rikkihappo; antoi luvan katsella ikkunasta ulos antiikkisenharmaata kivikatua johon oli maalattu värikkäitä graffitikuvia. Työnsin vaalean verhokankaan syrjään ja jäin tuijottamaan ulkona juoksevia resuisia lapsia, joiden polvet olivat asfaltti-ihottumalla ja joiden hiukset oli sidottu huolimattomille poninhännille. He kiljuivat ja nauroivat rikkihapposateen putoillessa heidän päälleen ja ukkosen murahtaessa jossain tummanpuhuvien pilvien yläpuolella.
Raottaessani ikkunaa – ja tehdessäni viimaisesta huoneestani yhä kylmemmän – kuulin, kun lapsien äidit huusivat heitä sisälle. Hymähdin pienesti ja avasin lasiruudun kokonaan; kumarruin ulos ja huomasin kerrostalon pihan kuihtuneen, rusehtavan ruohon seassa pienen nuken, jonka toinen silmä oli lähtenyt omille teilleen ja jonka mekko oli vielä repaleisempi kuin verhoni. Säälin mielessäni sitä pientä lasta, joka joutui asumaan Syöpäläistalossa. Valkoisessa kerrostalossa, jonka asukkaat olivat vihollisia toisilleen mutta joihin oli pakko luottaa; jonka ovet suljettiin öisin kymmenin lukoin ettei kukaan olisi tullut ja varastanut Syöpäläisen koko omaisuutta. Jonka etuovi oli lahonnut ja melkein murtunut vuosien kuluessa.
Me Syöpäläiset katselimme kaupungin muita taloja kateellisina – niiden asukkaat eivät olleet Syöpäläisiä, koska he olivat parempia kuin me – ja mietimme, millaista olisi ollut omistaa muutakin kuin sänky, kaappi, korkeintaan viisi vaatekappaletta ja kirpputorilta ostettu kannettava tietokone. Havahduin ajatuksistani huomatessani, että hamppuhiukseni olivat läpimärät ja haisivat uitetulta koiralta. Vetäydyin ikkunan äärestä ja suljin sen nopeasti. Hyppäsin sängylle ja nappasin kahdeksallakymmenellä dollarilla ostetun tietokoneeni vatsani päälle.
Tuijotin tietokoneen näyttöä lasittunein silmin. Työskentelin hampurilaisenpaistajana läheisessä roskaruokapaikassa. Sain maksettua palkallani laskut ja ruoan, mutta rahaa ei jäänyt juuri mihinkään muuhun. Kännykkää en omistanut, kotipuhelin riitti minulle; vaatteita löytyi peräti seitsemän, joka taisi olla Syöpäläistalon ennätys. Olin onnellinen löytäessäni työn pikaruokalasta – useat tämän kaupunginosan asukkaat asuivat kadulla työpaikan puutteen takia.
”Kuinka voit tänään?”
Puraisin kuivunutta alahuultani tuijottaessani keskusteluikkunan yläreunassa näkynyttä ensimmäistä viestiä. Ukkonen jyrähti taas paperinohuiden seinien läpi pelästyttäen Syöpäläiset puolikuolleiksi. Se herätti minut ajatuksistani – minua alkoi pyörryttää, jolloin huomasin pidättäneeni hengitystäni jo miltei minuutin ajan.
”Ihan hyvin. Entä sinä?”
Tiesin valehdelleeni. Halusin muuttaa pois,
pois pois, kauas Syöpäläistalosta ja sitä vastapäätä olleesta rumasta kerrostalosta, jossa asui vain kulkukissoja ja -koiria; pois pitsiverhoisen ikkunan edestä ja pihalta, jonka kuivuneelle nurmikolle oli pudonnut yksisilmäinen kyklooppinukke –
”Hienoa, että voit paremmin kuin eilen. Samoin!”
Osasin valehdella. Äitini sanoi aina, että kerran olin ollut syönyt pikkuveljeni karkkikätkön tyhjäksi ja sanonut sitten, kuinka olin napannut siitä vain pari karamellia. Minä taas muistin, kuinka teini-ikäisenä olin lintsannut koulusta mitä monipuolisimmin tekosyin. Kun olin ollut liikaa pois tunneilta, minut potkaistiin ulos, hus vain. Yhteiskunnan hylkiö.
Jo syvimmiltään Syöpäläinen.
”Olen hieman väsynyt.”
Vihasin sen sanan kaikua. Se yökötti minua. Syöpäläinen. Aivan kuin olisimme olleet täitä katukoiran turkissa. Meitä ei vain voinut pestä pois, vaikka jotkut kovasti sitä yrittivätkin. Emme olleet heille mitään kirppuja, olimme pahempia. Heidän mielestään olimme verenimijöitä, hiiriä, rottia, vesikauhuisia rakkeja. Jokaisen unelmaäidin pikku unelmalapsen pahin painajainen. Syöpäläistalo ei pitänyt ulkomaailmasta eikä ulkomaailma Syöpäläistalosta.
Ja siinä samassa ukkonen loppui. Happosateen rytmikäs sähinäropinanaputus hälveni pois kuin rytmikäs musiikki. Ukkonen juoksi pois kuin peläten jotain. Pian oli aivan hiljaista ja ilta levitti punaansa slummimme ylle. Kello oli vasta noin kello seitsemän illalla, huomenna olisi ollut vapaapäivä.
Työnsin koneen syrjään ja hyppäsin ylös pieneltä puusängyltäni. Tunsin sydämen sykkeen korvissani samalla, kun kurkistin ulos ikkunasta. Kyklooppinukke oli poissa.
