Title: Show me my way
Author: Stubastian
Fandom: Pahojen Miesten Seura
Pairing: Elias Vitikka / Veeti Poranen
Genre: Drama, slash, romance, angst, comfort
Rating: K11
Warnings: Kiroilua
PoV: Elias
Vastuu: Elias & Veeti ovat molemmat Matti Laineen luomuksia. Omistaisin toki mieluusti pojista (miehistä) vaikka molemmat.
Summary: Eliaksen elämässä aukeaa uusi sivu, kun jääkiekko saa alkaa alusta hänen kohdallaan.
Herätyskello pirahti soimaan ja mä päästin huuliltani epäuskoisen parahduksen. Kuinka helvetissä kello saattoi olla jo yhdeksän, vaikka mä olin nukkunut ehkä kolme tuntia yhteensä viime yönä? Mä huitaisin kännykkääni, asentaen sen torkulle. Viiden minuutin päästä se mokoma kuitenkin yrittäisi saada mua jälleen ylös. Niin yritti joku toinenkin, koska mä havahduin kunnolla ovikelloin sointiin.
Mun yö oli ollut katastrofaalinen. Mä olin nähnyt kolmen tunnin yöunieni aikana varmaan neljä eri painajaista, joissa jokaisessa mä mokasin jotenkin. Mä olin oksennellut jännitystäni pitkin yötä ja mun kädet olivat tärisseet. Mä melkein toivoin, että joku olisi nyt mun oven takana ja sanoisi, ettei mun tarvitsisikaan palata jäälle. Eihän mun tarvitsisi, ei se mikään pakko ollut. Itse mä olin sitä halunnut, ja nyt, kun illalla olisi mun ensimmäinen matsini aikoihin, mä en voisi enää perua. Enkä mä aikoisi.
Ovikello soi uudelleen pari kertaa, vaativammin ja mä nousin ylös sängystäni raskaan huokaisun kera. Kuka kehtasi häiritä mun rauhaa? Mä suin tummanruskeita hiuksiani, vedin harmaata yöpaitaa paremmin ylleni ja lampsin kohti ovea. Vittu, jos siellä olisi joku toimittaja, niin mä ampuisin sen helvettiin, vaikka mä olinkin jättänyt jo alamaailman kuviot taakseni.
Mä nykäisin oven auki ja olin valmiina toivottamaan oven takana olevan tyypin helvettiin. Kuitenkin, kun mä näin Veetin innostuneet kasvot, tuikkivat siniset silmät ja leveän hymyn, sekä sen tietyn lapsekkuuden 19-vuotiaan kasvoilla, en mä raaskinut sanoa, ettei se pääsisi sisään. Kaikki negatiiviset ajatukset oikeastaan kulkeutuivat mun päästä pois – kuin niitä ei olisi siellä ollutkaan.
”Miten sä voit näyttää noin pirteältä tähän aikaan?” Mä murahdin ja väistin ovelta, jotta Veeti voisi kävellä sisälle. Se asteli siroin askelin mun eteiseen ja löi oven kiinni. Sillä oli oma siro tapansa liikkua siviilissä, mutta jäällä se oli järkkymätön. Olihan se ihan jäälle sopivan kokoinen, silti siviilissä se sipsutti menemään.
”Oletko sä valmis?” Veeti vastasi mulle virnistäen ja kohotti hieman kulmiaan. Se virne oli ystävällinen ja utelias, eikä millään tavalla ilkeä. Veeti puhkui tarmoa ja sitä lapsekasta intoa, mihin mä olin ehtinyt jo kiintyä. Veetissä juuri ne puolet oli parhaita puolia, se vaan oli niin aito. Tuo kaljupäinen nuori mies, jonka selässä oli massiivinen tatuointi, oli todellisuudessa vielä aika lapsi. Oliko väärin tuntea vetoa lapseen? Olinko mä, Elias Vitikka, jonkinlainen pedofiili? Sitten mä havahduin Veetin kysymykseen.
”En”, mä huokaisin raskaasti ja astelin kohti keittiötä. Ainakin kahvia mun olisi saatava, muuten mä tulisin hajoamaan tänään. Matsi alkaisi vasta viideltä, mutta me oltiin Veetin kanssa sovittu menevämme hallille etukäteen, ihan vaan treenaamaan ja luomaan tunnelmaa. Onneksi meillä olisi sentään kotiottelu, ei mua todellakaan olisi huvittanut lähteä heti aamusta reissaamaan toiselle puolelle Suomea.
”Sä näytät ihan kamalalta”, Veeti koitti sanoa vakavalla naamalla, mutta sitä nauratti. Just sellainen se oli, se sanoi tommosia lauseita ihan pokkana vaan. Veeti oli aito, Veeti ei säästellyt sen sanoja. Veeti oli jykevä jääkiekkoilija, mutta mun mielestä se oli kaunis. Se oli vähän kun enkeli, mikä nyt oli tosi hämärästi sanottu lihaksikkaasta kaljupäästä.
”Mä tiedän”, mä urahdin vastaukseksi ja astelin kahvinkeittimen luo. Se pelastaisi mun aamun, vaikka mun aamu oli oikeastaan jo Veeti Porasen ilmestymisellä pelastunut. Veeti oli sellainen piristysruiske, että mitä muuta mä olisinkaan enää kaivannut? Ainakin mun jännitys illan matsista alkoi hälvetä pikkuhiljaa.
”Keitätkö silleen että mäkin saan”, Veeti tokaisi hymähtäen, kun mä aloin annostelemaan kahvia. Se ei ollut kysymys, se oli melkein vaatimus, Veetin tapa ilmoittaa, että kyllä, sekin halusi kahvia. Mun kulmat kohosi korkeammalle.
”Musta tuntuu, että sä olet juonut tänään jo pari kuppia liikaa”, mä huomautin. Veeti naurahti vastaukseksi ja kaivoi keittiönkaapista kaksi kahvikuppia jokatapauksessa. Missäköhän vaiheessa se oli oppinut tuntemaan mut niin hyvin, että tiesi jopa, missä mä kahvikuppejani säilytin? Veeti tunti mut parhaiten.
”Musta tuntuu, että sä et ole nukkunut viime yönä yhtään”, Veeti vastasi. Helvetti. Juuri, kun mä sain ajatukset pois siitä lähestyvästä matsista, oli Veeti jälleen muistuttanut mua siitä. Ei se sitä tahallaan tehnyt, kyllä mä nyt sen tiesin. Veeti vaan lipsautteli asioita ja sitten se hymyili nolosti. Niin kävi nytkin.
”Nukahdin joskus ennen kuutta”, mä tokaisin vastaukseksi, enkä päättänyt huolestuttaa nuorta hyökkääjää kertomalla mun painajaisistani. Veeti kosketti mun käsivartta ja mun pasmat menivät sekaisin. Yhtäkkiä mä en tiennytkään, että montako kahvimitallista mä olin jo pannuun laittanut.
”Hei, unohda se kahvi nyt hetkeksi”, Veeti vaati ja mä päästin irti kahvimitasta joka oli puolillaan puruja, ja käännyin katsomaan Veetiä. Se haki kontaktia mun silmiin, siitäkin se oli ihana ihminen. Se halusi aina katsoa silmiin kun se puhui, eikä se mua mitenkään häirinnyt.
”Sä olet hermostunut”, Veeti tokaisi. Mun ei ollut tarvinnut sanallakaan vihjaista siihen, Veeti vaan tiesi sen. Veeti luki mua kuin avointa kirjaa, välillä sivuja käännellen. Jotain kohtaa se joskus luki vähän kauemmin, mutta kyllä se yleensä ymmärsi nopeasti, mitä mä ajattelin tai olin aikeissa sanoa. Eikä se enää mun mielestä ollut edes pelottavaa.
”No totta helvetissä mä olen hermostunut. Tää on mun ensimmäinen matsi suoraansanottuna vuosiin”, mä huokaisin raskaamman puoleisesti. Lehdistö, media ja TV, ihan kaikki oli jo hehkuttanut mun palaamista jäälle, mutta itse mä olin edelleen epävarma. Veeti katsoi mua hiljaa, ja sitten se kietoi ne lyhyemmät kätensä mun ympärille. Mä vastasin siihen halaukseen ja huokaisin astetta raskaammin, haudaten pääni sen olkapäähän. Mä tunsin itseni eksyneeksi pikkupojaksi, vaikka Veetihän se nuorempi oli.
”Hei, se menee ihan hyvin”, Veeti vakuutti mulle ja sen äänensävy, sekä rauhoittava kosketus mun selällä saivat mut melko vakuuttuneeksi asiasta. Jos Veeti uskoi muhun, niin miksi helvetissä mä en itse uskoisi? Kyllä Veeti tiesi mistä se puhui, se oli huippulupaus noin nuoreksi. Se oli parempi kuin kukaan meidän joukkueessa, ihan siis reippaasti parempi.
”Ja muista, että mä olen siellä jäällä sun kanssa kokoajan”, Veeti muistutti vielä ja mua alkoi jo pikkuhiljaa hymyilyttämään. Sillä oli uskomaton taito saada mut hymyilemään ja rauhallinen, lempeä tapa lohduttaa. Kyllä mäkin muistin ne lukuisat kerrat, kun mä olin vaan pitänyt Veetiä sylissäni. Se otti usein pienemmätkin asiat aika rankasti, mutta en mä sitä voinut siitä syyttää. Veeti nyt oli vähän herkkä nuori.
”Kiitos. Mä muistan”, mä naurahdin. Hetki me vielä halailtiin siinä, kunnes mä etäännyin hitaan puoleisesti taaksepäin. Veetin käsi jäi puristamaan mun toista kättä, eikä se asia häirinnyt mua millään lailla.
”Hitto. Mä en muista paljonko mä olen tuonne kahvia laittanut”, mä naurahdin ja olin alkamaisillani kumota kahvinpuruja takaisin, laittaakseni samantien uudet.
”Kolme ja puoli”, Veeti tokaisi hieman hymähtäen ja mä katsoin sitä kysyvästi.
”Anteeksi?” Mä kysäisin sitten.
”Sä oot laittanut sinne kolme ja puoli mitallista. Sun tarkoitus oli vissiin laittaa neljä, mutta se yks puolikas on nyt tossa pöydällä levinneenä”, Veeti naurahti. Aivan, kun mun pasmat oli menneet sekaisin, Veetin kosketuksesta.
”Saanhan mäkin kahvia?” Veeti varmisti sitten.
”Voi helvetti sun kanssas”, mä naurahdin hieman ja Veeti virnisti, halaten mua takaapäin.
”Kiitos. Mä tiesin, että suhun voi luottaa”, Veeti mutisi vasten mun selkää.
”Jaa kahvi-asioissa?” Mun oli pakko naurahtaa. Se oli niin suloisen hölmö.
”Ja muutenkin. Ja mä tiedän, että suhun voi luottaa jäälläkin”, Veeti ilmoitti ja suukotti mua selkään t-paidan läpi. Se suukko tuntui hyvältä vielä pitkään.
