Nimi: Rakastat tai et
Kirjoittaja: jossujb eli meikä
Fandom: Teen Wolf
Tyylilaji: Angst, one-shot
Ikäraja: K-11
Paritus: Chris Argent/Peter Hale
Vastuuvapaus: Minä en omista mitään, sen kun leikin vaan muiden leluilla ilman rahallista tai muutakaan korvausta.
A/N: Tämä on periaatteessa itsenäinen jatko-osa ficilleni
Sataa lunta Kaliforniassa, mutta eipä nyt erityisemmin sitä vaadi että se pitäisi olla luettuna. Pitäskö kirjoittaa vielä kolmas niin tulis trilogia^^
Rakastat tai etHeti kuultuaan uutisen Halen sukutalon suuresta tulipalosta Chris ei kyennyt ajattelemaan kuin Peteriä.
Ensitietojen mukaan vähintään viisitoista ihmistä oli jäänyt sisälle loukkuun ja tukehtunut. Kukaan ei tiedä miksi moni oli palon syttymishetkellä kellarissa, mutta tuli oli katkaissut ihmisiltä pakotien ja aivan pienetkin lapset olivat käristyneet raivoisissa liekeissä näännyksiin. Vain yhden eloon jääneen palokunta ja ensihoitajat löysivät hiiltyneiden rakenteiden seasta, eikä Chris voinut sille mitään että hän itsekkäästi toivoi sen olevan juuri Peter.
Myöhemmin hän katui katkerasti rukoilleensa, sillä se henkipatto, joka ennen viimeisiä henkäyksiään saatettiin hoitoon, oli tuskin enää ihminen ja vielä vähemmän Peter. Chris oli vältellyt potilasvierailua jo pitkään, mutta oli kuullut tarinat Halen perheen tragediasta jo tuhat kertaa, sen kuinka ainoastaan nuoret Derek ja vähän vanhempi Laura olivat selvinneet ehjinä oltuaan tapahtuman aikaan koulussa ja heidän ainoa selvinnyt lähisukulaisensa Peter-setä oli traumatisoitunut pysyvästi sairaaksi.
Chris ei kuitenkaan olisi osannut arvatakaan tilan olevan näin paha.
”Hei Petey... eh, en tiedä haluatko tavata minua vai et, mutta kun kuulin...” Chris tervehti Peterin huoneen ovelta palttootaan hypistellen osaamatta oikein olla mitenkään päin. Peter makasi sängyllä, silmät avoinna, mutta tuijottaen vain tyhjää edessään. Hymyilemättä, räpyttämättä, tuskin hengittämättäkään. Hän näytti tuskin elävältä.
”Hyvä
luoja...”
Toinen puoli Peterin ruumista ja kasvoja oli palanut karrelle ja sitä peitti hivenen läpi märkivät siteet. Komea musta tukka oli palanut pois ja näytti siltä, ettei se tulisi kasvamaankaan enää kuin toiselle puolelle. Jälki oli groteski ja julma ja Chris huomasi räpyttelevänsä vetisiä silmään, ettei olisi valuttanut turhaan tyhjiä kyyneliä.
Peterin silmät olivat yhä siniset, upeat kuin pienet kesätaivaanpalaset, mutta sieluttomat ja lasiset.
”Sanoin Victorialle meneväni ajelulle. Kukaan ei tiedä että olen täällä, hoitajallesi mainitsin vain olevani vanha ystävä”, Chris puhui kun hiljaisuus kävi painostavaksi, mutta Peterissä ei näkynyt pilkahdustakaan kiinnostuksesta. Todennäköisesti hän ei kuullut sanaakaan. Chris tarttui häntä kädestä ja toivoi jos jokin, vaikka refleksikin, saisi Peterin puristamaan vastaan, mutta hänen kämmenensä oli voimaton. Iho oli kelmeän kylmä eikä tuttu tulikuuma, joka pakkasessakin tapasi ennen hohkaa.
”Mikset sinä parane? Sutta saa ampua viinillisen täyteen nuolia ja silti ne tahtovat aina juosta vielä karkuun”, Chris nielaisi ja hieroi sormia omiin karkeisiin käsiinsä painaen rystysille kirpeän suudelman ja toisenkin, muttei se muuttanut mitään.
Mitä hän oikein kuvitteli edes? Että Peter nousisi ylös kuin taikaiskusta jos Chris vain pyytäisi tarpeeksi nätisti? Menikö se saduissakaan ikinä niin? Ei Peter koskaan ollut tehnyt kenenkään mieltä myöten, oli hänen tunteensa sitten minkä muotoiset tahansa. Ehei, Peter Halelle ei saneltu sääntöjä, päinvastoin hän vaati Chrisiltä paljon, ja jollei Chris ollut valmis antamaan periksi ei Peter hänen mielikseen lakannut vaatimasta.
Heidän piti karata yhdessä kuin rakastavaiset konsanaan aikoinaan. Peter maalaili aina kauniita kuvia siitä millaista olisi matkustaa kohti aurinkoisempaa ja kirkkaampaa Kaliforniaa kauas Beacon Hillssin synkistä ja paljaista metsistä. Unohtaa nimet ja tittelit ja muut ja elää elämä sellaisenaan. Peter olisi ollut valmis jättämään laumansa lähteäkseen unelmiensa perään, mutta Chris oli ollut raukka, eikä ollut uskaltanut katkaista siteitä perheeseensä vaikka olisi halunnutkin.
Kuinka typerää. Chrisillä oli ollut niin paljon vähemmän menetettävää, sillä laumaton susi on alisteinen ja heikko. Peter olisi pistänyt aivan kaiken likoon Chrisin tähden ja luottanut siihen että Argent ja Hale ovat yhdessä voimakaksikko kaikkia mahdollisia vaaroja vastaan, mutta Chris ei ollut sitten uskaltanut sanoa isälleen ei.
Miten se viimeinen keskustelu silloin kauan sitten oikein menikään? Monet kerrat Chris oli koettanut vain unohtaa, mutta se palautui aina takaisiin mieleen. Yhtä katkerana ja vihaisena kuten Peterin sanat syljettyinä vasten kasvoja.
”Olen kyllästynyt olemaan likainen salaisuutesi! Sanot että välität, mutta toistuvasti vain kieltäydyt tekemästä mitään sen eteen. Olen kurkkuani myöten täynnä Chris, että oikein oksettaa. En jaksa jatkuvaa pallotteluasi enää. Joko sinä rakastat minua tai sitten et.”
Peter oli ollut niin tuima ja järkähtämätön, pelottavakin hampaat terävinä huulten takaa välkehtien. Muistin mukaan hän oli herkkä paljastamaan todellisen karvansa suuttuessaan, vaikkei kertaakaan ollut käynyt kiinni.
”Et edes yritä ymmärtää! Isä ja Kate eivät antaisi ikinä anteeksi jos - ”
”Voi kyllä,
kyllä minä ymmärrän! Ja niin helvetin hyvin ymmärränkin, luuletko että minun sisareni ja veljeni ovat mielissään kun tapailen metsästäjän poikaa? Enkä vain metsästäjää, mutta
Argentia. Sama kuin olisin tuominnut itseni kurimukseen!”
Ikinä ei Chris ollut pelännyt sutta tai kokenut oloaan uhatuksi, sillä ajoittaisesta ailahtelevaisuudestaan huolimatta Peter piti aina perimmäiset mielitekonsa kurissa. Hän saattoi murista, vilauttaa kynsiä tai sitäkin useammin tuijottaa yössä kiiluvin silmin, mutta koskaan hän ei turvautunut turhautuessaan väkivaltaan, vaikka olisi ollut petoeläimen puoliskolle niin helppoa antaa tunteiden viedä.
”
Petey...” Chris oli kuitenkin yrittänyt typerästi rauhoitella, koska sen kerran Peter todellakin oli näyttänyt siltä kuin saattaisi iskeä raateluhampaansa silkasta suuttumuksesta kiinni kaulaan. Silloin Peterin silmänsä olivat puristuneet viiruiksi ja korvat työntyneet luimuiksi kuin nahan alta olisi koettanut paeta jokin paljon kaoottisempi tuhoava voima.
”Älä edes yritä. Se on loppu nyt Chris. Jos et ole tarpeeksi rohkea rakastaaksesi minua, en minäkään aio rakastaa sinua”, Peter oli sanonut ja itkenyt pitkin susimaisia kasvojaan, eikä Chris ollut sitä ennen nähnyt häntä yhtä aikaa yhtä lohduttomana ja suunnattoman raivostuneena. Hän olisi tehnyt mitä vain jos olisi voinut vain ottaa hänet syliinsä ja silittää vihan pois kuin pienet jokapäiväiset kinat vain. Jos hän olisi voinut rehellisin mielin luvata muuttuvansa paremmaksi, mutta Chris oli läpeensä raukkamainen ja raukkamaisesti hän oli luikuttanut karkuun tuhoten sen mikä olisi voinut todella olla hyvää.
Peter ei koskaan antanut hänelle anteeksi tai koettanutkaan hieroa sovintoa. Loppu todella tarkoitti hänelle kaiken loppua.
Myöhemmin Chris tapasi ja nai Victorian ja heillä oli nyt kymmenvuotias Allison, joka oli todellakin kaunis pieni enkeli. Upea kuin äitinsä ja vahva kuin todellinen Argent. Kate sanoi aina, että hänestä tule vielä joku päivä koko suvun matriarkka. Chris ei epäillyt hetkeäkään etteikö niin voisi tapahtuakin, mutta jätettyään taakseen kaiken sen mitä hän oli itse elämältään halunnut, ei Chris parhaalla tahdollaankaan halunnut Allisonille samanlaista taakkaa kantaa nimeä ja kieltäytyä omasta päätöksistään jonkun niin typerän kuin metsästäjien kunnian tähden.
Siitä huolimatta kaikki oli juuri niin kuin Chrisille oli aina alusta asti toitotettu. Näin elämän kuuluinkin mennä, ja totta hän Victoriaa rakastikin. Rakasti paljonkin, sillä hän oli upea ja voimakastahtoinen nainen, joka ei taipunut suurienkaan kauhujen edessä.
Hän ei vain rakastanut häntä kuten Peteriä intohimoisesti ja salaa. Victorian muodot eivät koskaan pakahduttaneet samoin kuin yksikin taitava ele Peterin sulavalta varrelta, eikä Victorian rakkaus tuntunut yhtä kuumalta kuin Peterin kuiskaus vasten korvaa.
”Minä rakastan sinua. Minä rakastan sinua.”Niin suloisia muistikuvia...
”
Minä en rakasta sinua. Minä en rakasta sinua enää.”… karvaasti muuksi muuttuneita.
Vaikkei Peter kuiskailisikaan Chrisille mitään. Tuskin enää koskaan, vaikka nimellisesti hänet kai voi elossa olevaksi laskea. Vierailuaika oli jo päättymässä ja Allison pitäisi hakea pian koulusta.
Chris oli aina kuvitellut, että vaikka hän olisin antanut onnensa mennä ohitse ei Peterin kävisi silti kuinkaan. Hänen oli tarkoitus löytää joku toinen, joku parempi kuin Chris, ja saada puolitusinaa pientä sudenpentua Halen lauman ylpeydeksi. Nyt jäljellä oli vain hiiltynyt talonkehikko keskellä metsää ja kaksi lasta, Laura ja Derek, jotka eivät voisi turvata edes setäänsä, sillä hän oli kadonnut jonnekin tulipalon helvetillisiin katkuihin.
”Tiedän että olen pelkuri edelleen kun tulen luoksesi salaa, kyllä minä tiedän sen. Mutta kiltti,
Petey, jos kuulet minua, voisitko edes
yrittää parantua? Vaikka vain syyttääksesi minua, suuttuaksesi, mitä vain. En kestä nähdä sinua tällaisena”, Chris sanoi vaikka tiesi taas kuulostavansa niin loputtoman itsekkäältä.
Ehkä Peterin olisi ollut parempi kuolla muiden mukana, sillä hänen ei värähtänytkään kun sille putosi monta suolaista kyyneltä Chrisin poskelta ennen kuin metsästäjä poistui vähin äänin tyhjyyteen tuijottavan ihmissuden luota.
FINA/N: No johan meillä nyt on taas siirappihanat auki
Chris kutsuu Peteriä Peteyksi siksi koska se on minusta söpöä. Ja silleen.
Pssst, tästä tuli trilogia, jatkuu itsenäisesti tarinassa
Armonteko
