Ficin nimi: Villapaitarakkautta eli Be My Baby
Kirjoittaja: RoastedGarlic
Tyylilaji: joulufluff
Ikäraja: Sallittu
Paritus: Molly Prewett / Arthur Weasley
Yhteenveto: Aatonaatto, Ford Anglia ja asia joka yritetään sanoa nopeasti kuin laastari.
Disclaimer: Kunnia Rowlingille kaikesta, mikä hänelle kuuluu. En saa tästä rahaa, iloa vain.
A/N: Omistettu kaikille niille, jotka minun laillani uskovat, että elämässä tavoittelemisen arvoista on löytää se mitä Mollylla ja Arthurilla on. Etenkin Milgialle.
Nyt on syyskuu, mutta en malttanut mieltäni, kun tuli jouluinen idea. Kirjoittaessa on kulutettu kaksi valtavaa mukillista vihreää teetä, syksyinen sunnuntai-iltapäivä ja pari kierrosta Dirty Dancingin soundtrackia.
Ällösöpö fluffificci tarvitsee ällösöpön fluffinimen. Pahoitteluni siitä. Rakastan kommentteja – kertokaa, uppoaako canonhetfluff yhtä hyvin kuin minuun!
Canonista tämän verran: halusin käyttää Ford Angliaa, vaikken ollut varma, onko kirjoissa mainittu sen hankinta-aikaa. Jos siis olen ristiriidassa todellisuuden kanssa, antakaa anteeksi.
Osallistuu rakkauslauluhaasteeseen kappaleella
The Ronettes – Be My Baby. Sanat ficin lopussa.
VillapaitarakkauttaIkään kuin Arthur Weasley ei jo muutenkin olisi ollut kaikessa honteloudessaan hieman suloisella tavalla hömelö, aatonaattona hän ei vaikuttanut lainkaan kykeneväiseltä astumaan nirskuvaovisen Ford Angliansa ratin taakse. Molly Prewett oli aivan varma, että hänen poikaystävänsä ajaisi ojaan niin, että he jäisivät jumiin lumihankeen ja joutuisivat väistelemään jästejä yrittäessään taikakeinoin selviytyä perille. Arthur oli jo kahdesti kääntynyt risteyksestä väärään suuntaan. Ehkä hän pelasi aikaa, ehkä hän ei halunnut luopua Mollysta aivan vielä – sillä he viettivät joulua perheidensä luona, erillään – se selittäisi myös sen, että Arthur ajoi jokseenkin kävelyvauhtia.
Arthur katsoi tietä, mutta hänen ajatuksensa eivät pysyneet lainkaan kasassa, ja hän olisi hyvinkin saattanut ajaa muutaman jalankulkijan yli huomaamattaan. Siinä pakkasessa kukaan ei onneksi ollut saanut päähänsä lähteä kävelylle enää puoliltaöin. Arthur ajatteli Mollya, suloista pientä Mollyaan, joka istui hänen vasemmalla puolellaan ja hyräili radiosta soivan kappaleen tahtiin. Arthurin ei tarvinnut irrottaa katsettaan tiestä tietääkseen, että Mollyn paksut villaiset sukkahousut olivat rytyssä nilkoista, lyhyellä naisella kun on standardikokoa lyhyemmät jalat. Villakankaisen kaavun alla Mollylla oli jokin niistä kuviollisista neuletakeistaan ja yllättävän lyhyistä hameistaan, hänellä oli paksu kaulaliina ja punertavaa tukkaansa hillitsemässä hervottoman kokoinen pipo jonka tupsu keikkui puolelta toiselle, ja käsissään hänellä oli nahkaiset rukkaset niin kuin käytännöllisellä nuorella tytöllä voi kuvitella pakkasyönä olevan. Näin kylmää vasten taistellen istui lampaantaljan lämmittämällä penkillä Molly, joka puolelta niin pyöreänä ja pehmeänä että Arthur olisi hyvinkin voinut elää onnellisena elämänsä loppuun saakka vain saamalla kietoa kätensä tämän ympärille ja pitää kiinni ja kuunnella sydämenlyöntejä ja työntää nenänsä tuohon kurittoman pörröiseen punaiseen tukkaan.
Ford Anglia rutisi epäilyttävästi joka mutkassa, ja vaihdekeppi näytti jokseenkin kiinnijäätyneeltä, mutta Mollyn mielestä oli pohjattoman hurmaavaa, että Arthur halusi saattaa hänet kotiin autolla. Weasleyn vanhemmat olivat koko illan yrittäneet suostutella poikaansa käyttämään hormiverkostoa. Sitä ehdotusta ei Arthur tuntunut kuulevan ollenkaan. Tämä ilta vaati jotakin merkittävämpää, jotakin vähemmän kliinistä ja pitkäveteistä. Eikä kukaan loppujen lopuksi ihmetellyt hänen jääräpäistä valintaansa, koska koko perhe kyllä tiesi liiankin hyvin, kuinka tarkkaan Arthur halusi tutustua jästien tavaroihin ja käytäntöihin.
He ajoivat niin kauan, että radioaseman rahina hämärtyi ja melko lailla lakkasi olemasta. Anglian ikkunat huurustuivat ja Arthurin liikkeet muuttuivat töksähtäneiksi, kylmästä tai hermostuksesta, Molly ei tiennyt. Tuntui kuitenkin, että aivan liian pian tienviitassa luki Prewett. Auto sammui ikään kuin kiitollisena tauosta.
”Hyvää joulua, Arthur.” Molly kurottui eteenpäin suukottaakseen Arthuria, joka oli niin pitkä, että hänen päälakensa hipoi auton kattoa.
”Odota, Molly, minulla on sinulle, öh, tai siis –”
”Joululahja? Et kai sinä ajatellut että minä sitten nousisin autosta ja kävelisin kylmästi pois antamatta sinulle sinun joululahjaasi?”
Arthur näytti perin juurin pöllämystyneeltä, aivan kuin joululahjan saaminen tyttöystävältä aatonaattona olisi ollut epätodennäköisin kuviteltavissa oleva tapaus.
Molly kaivoi massiivisesta nahkaisesta käsilaukustaan valtavan, sanomalehtipaperiin käärityn mytyn, jonka Arthur jokseenkin lamaantuneena repi auki. Sisältä paljastui värikylläisin villainen esine, jonka Arthur oli koskaan nähnyt. Hetken tutkailtuaan hän päätteli, että kyse oli villapaidasta. Neulepinta oli aivan möykkyinen, eikä samaa väriä näyttänyt löytyvän kahdesta eri raidasta. Etupuolelle oli kirjailtu valtava A-kirjain. Kaula-aukko näytti siltä, että pää mahtuisi siitä läpi vasta parin yksinkertaisen sauvanheilautuksen jälkeen. Hihoja sentään oli kaksi, ei enempää eikä vähempää.
”Minä – neuloin sen itse. Käsin siis, ilman taikaa. Minä ajattelin että – että minun pitäisi ehkä opetella neulomaan, siltä varalta että –”
”Että?”
Molly veti henkeä ja purskautti sitten jokseenkin yhteen pötköön, kasvot punoittaen ehkä muustakin kuin pakkasesta: ”Että jonakin päivänä minä voisin istua sohvalla takan ääressä ja neuloa villapaitoja lapsille ja sinä tulisit töistä ja minä sanoisin että
ruoka on valmista ja kylläpä sinulla kesti kulta taasko sinä innostuit liikaa siellä ministeriössä, ja sinä sanoisit
anteeksi Mollukkainen minä tulin niin nopeasti kuin pääsin. Jos minä en yhtään osaa neuloa niin eihän noin voi tapahtua enkä minä oikeastaan muusta haaveile kuin että noin tapahtuisi.”
Arthur katsoi villapaitaa, sitten Mollya, sitten taas villapaitaa.
”Kiitos. Tämä on ihanin lahja, minkä minä olen ikinä saanut.”
Molly näytti siltä, ettei oikein ollut varma, oliko Arthur tosissaan vai oliko hän juuri nolannut itsensä aivan totaalisesti. Hän hautasi kasvonsa rukkasiinsa, nosti ne sitten ja ilmoitti: ”Sinun vuorosi. Toivottavasti sinä et ole hankkinut mitään kamalan hienoa, koska sitten minua hävettäisi ihan hirveästi että minä annoin vain – villapaidan.”
Arthur rykäisi ja avasi hieman takkinsa nappeja ylettääkseen povitaskuun, muttei vetänyt sieltä mitään ulos.
”Öh, tämä on ehkä hölmöä. Ehkä minun pitäisi olla sanomatta mitään. Mutta kun minä en oikein osaa tai siis halua mennä kotiin jouluksi ilman että minä sanon tämän. Tai siis kysyn. Ja tuon äskeisen jälkeen minä olen hirveän toiveikas mutta Molly, minua pelottaa kuitenkin ihan kamalasti, siis enemmän kuin V.I.P.-kokeissa tai ilmiintymiskokeessa tai missään koskaan. Tai siis, en minä tätä osaa sanoa niin kauniisti kuin olin ajatellut – kyllä minulla oli puhe, minä kirjoitin sen, mutta minä heitin sen roskiin koska se vaikutti niin typerältä ja sitten minulle tuli kiire ja minä ajattelin improvisoida, mikä selvästikin oli todella huono idea, kuuntele nyt miten minä höpötän enkä pääse ollenkaan itse asiaan. Niin, sitä minä olin sanomassa, että me olemme kyllä seitsemännellä luokalla vasta, ja ensi keväänä on kamalasti opiskeltavaa ja sitten minä toivottavasti saan jonkun harjoittelupaikan ministeriöstä, tai eihän minun pitänyt sitä sanoa koska kyllähän sinä tiedät tämän kaiken –”
Molly näytti siltä kuin tietäisi mihin suuntaan oltiin menossa, mutta Arthur ei huomannut sitä, koska hän oli edelleen keskittynyt enimmäkseen omaan hermostuneisuuteensa ja siihen esineeseen, jota hänen kätensä nyt taskussa puristi.
”No ehkä minä vain sanon sen, nopeasti ja kerralla, kyllähän se toimii laastarienkin kanssa – jännittävä jästien terveydenhuoltokapine muuten, laastarit, vaikka minä en oikein vielä ymmärräkään miten ihoon teipattu kangaspala parantaisi yhtäkään haavaa – hitto vie, minä ihan totta yritän pysyä aiheessa. Mitä sinä naurat? Anna minun sanoa loppuun. Niin, siis, Molly, minusta tuntuu, että minä, minä – minä rakastan sinua, niin, minä rakastan sinua, Molly Prewett.”
”Arthur, jos tuo oli se mitä sinä aioit sanoa, niin minä en kyllä yhtään ymmärrä miksi sinä käyttäydyt noin hölmön hermostuneesti, ellet sinä sitten ole unohtanut että sinä sanoit viimeksi eilen että sinä rakastat minua ja minä sanoin että minäkin rakastan sinua ja kyllä se pätee minun puoleltani vielä tänäänkin vaikka en vielä ehtinytkään sitä mainita. Tai siis, vaikka minä en sitä ääneen sanonut niin minä ajattelen sitä koko ajan, tänäänkin vaikka sinä ajoit niin huonosti että ihme kun olemme perillä ollenkaan.”
”Ei kun, tai siis –”
”Jos oli jotain muutakin, niin tee se laastarijuttu tai mitä ikinä jästit tekevätkään.”
Arthur ihmetteli, miten hän olikaan onnistunut löytämään niin totaalisen järkevän ja kunnollisen ja ihanan naisen, ja miten tuo käsittämätön olento vieläkin istui hänen vieressään autossa. Jollei otettu lukuun sitä hyvin todennäköistä mahdollisuutta, että auton ovet olivat jäätyneet kiinni eikä Molly päässyt ulos.
”Laastarijuttu, aivan, suoraan ja yksinkertaisesti: Molly Prewett, mene minun kanssani naimisiin. Tai siis, menisitkö. Enhän minä voi käskeä, minä voin vain pyytää, ja, no, tässä minä istun ja pyydän, ja niin kuin äsken mainitsin niin minä ihan totta rakastan sinua ja ehkä sillä on jotakin merkitystä kun sinä harkitset vastaustasi, ja kyllä, sinun ei tarvitse sanoa että me olemme hirvittävän nuoria ja että olenko minä ihan varma koska kyllä minä olen ihan niin varma kuin vain ihminen ikinä voi mistään olla varma.”
Ja niin kuin Molly oli alusta asti arvannut, oli Arthurin povitaskusta esiin kaivettu esine sormus. Yksinkertainen kultainen sormus, ei timantteja tai kaiverruksia. Täydellisesti Mollyn nimettömän kokoinen ja mitä todennäköisimmin syönyt Arthurin viimeisetkin kaljuunat.
”Lopeta tuo täriseminen. Totta kai minä sanon kyllä.”
Molly kurottautui halaamaan Arthuria ja hänen piponsa tupsu kutitti Arthurin korvanlehteä ja Arthur oli melko varma että Molly hymyili hänen kaulaansa vasten. Arthurista alkoi tuntua, että minkään muun vastaanoton kuvitteleminen oli ollut aivan hölmöä, olihan Molly kuitenkin se sama hänen Mollynsa kuin aina, yhtä ihana ja yhtä hänen.
”Hyvää joulua, Arthur. Lähetä minulle pöllö heti kun pääset kotiin, että minä tiedän ettet sinä ole juuttunut mihinkään tällä rotiskolla.”
”Rotiskolla? Sano miksi haluat mutta minä en kyllä ikinä luovu autosta jossa sinusta tuli minun morsiameni. Mutta pöllön lupaan lähettää. Hyvää joulua, Molly.”
Molly meni sisään ja keitti teetä ja veti jalkaansa villasukat ja katseli sormustaan ja hyöri innoissaan paikasta toiseen ajatellen, kuinka seuraavana jouluna he Arthurin kanssa olisivat jossakin aivan kahdestaan ja kuinka onnellisia he olisivat.
Arthur ajoi kotiin jäisen maiseman läpi, sääti radion jästikanavalle, joita hän salaa kuunteli ollessaan yksin, ja kun juontaja toivotti hyvää joulua kaikille rakastavaisille ja ilmoitti seuraavan levyn olevan The Ronettesin Be My Baby, Arthur ajatteli Mollya ja itseään ja tuli siihen tulokseen, että vaikka tuhannet ihmiset luulisivat voivansa samastua tuohon kappaleeseen, niin kenestäkään muusta se ei kertonut yhtä täydellisesti kuin heistä.
The Ronettes – Be My Baby
The night we met I knew I needed you so
And if I had the chance I'd never let you go
So won't you say you love me
I'll make you so proud of me
We'll make 'em turn their heads
Every place we go
So won't you please
(Be my be my baby) Be my little baby
(I want it only say) Say you'll be my darling
(Be my be my baby) Be my baby now
(I want it only say) Ooh, ohh, ohh, oh
I'll make you happy, baby
Just wait and see
For every kiss you give me
I'll give you three
Oh, since the day I saw you
I have been waiting for you
You know I will adore you
Till eternity
So won't you please
(Be my be my baby) Be my little baby
(I want it only say) Say you'll be my darling
(Be my be my baby) Be my baby now
(I want it only say) Ooh, ohh, ohh, ohh, oh
