Author: Haava
Beta: Ei ole.
Genre: femme, one-shot, draamaa kai
Pairing: tulkinnanvarainen Hedvig/Aliisa
Rating: S
Summary: Jokin piti Hedvigiä paikoillaan. Ehkä se oli tilanteen armoton elokuvamaisuus, se että hänelle tapahtui kerrankin jotain kaunista – tai sitten se oli vain Aliisa, joka sopi teekauppaan kuppinsa kanssa kuin hänet olisi maalattu siihen.Disclaimer: Kaikki on minun, paitsi nimi kuuluu Olavi Uusivirralle.
Warnings: Ei ole.
A/N: En oikeastaan tiedä onko minttuteetä edes olemassa. Toivottavasti, koska mun tekee mieli juoda sellaista. (Otsikko on luonnollisesti taas ihan random, mutta kun sain pakkomielteen siitä että sen on oltava juuri tuo.)
Totuin takkiisi naulassa
ToukokuuHedvig katseli teelajeja silmät selällään ja koetti epätoivoisesti päättää. Hän siirtyi seuraavalle hyllylle ja sitten taas takaisin siihen missä oli juuri hetki sitten ollut, siitä pian kolmannelle hyllylle. Hänen katseensa selasi teelajeja yhä uudelleen, mansikka marmeladi minttu mustikka… Hedvig ei osannut päättää.
”Saanko maistaa tätä?” Hedvig kysyi lopulta ujosti, hän oli vienyt kassalle sen mintunmakuisen. Hedvig piti mintusta; minttusuklaasta ja niistä dominokekseistä joissa oli minttutäyte, minttupurukumista sekä mintunmakuisesta huulirasvasta.
”Totta kai, kultaseni”, sanoi tiskin takana oleva sievä nainen äidillisesti ja Hedvig melkein punastui vaikka olikin jo tottunut teekaupan läheiseen tunnelmaan. Silti se jollain tapaa aina hämmästytti häntä ja sai hänet häkeltymään.
Nainen avasi irtoteepussin, se oli sellainen kappale josta jotkut muutkin olivat jo maistaneet. Nainen laittoi tottuneesti Hedvigille kupillisen teetä – ilman maitoa ja sokeria, tietenkin, etteivät aromit peity – ja ojensi kupin tiskin yli Hedvigin ojennettuihin käsiin. Kupissa oli kukkia, juuri sen kupin Hedvig oli toivonutkin saavansa.
”Ole hyvä, maistele aivan rauhassa”, nainen sanoi. Hedvig kiitti automaattiniiauksensa saattelemana, se oli hassu jäänne lapsuuden prinsessaleikeistä ja balettitanssijoiden ihailemisesta.
Hedvig vei kuppinsa ikkunanviereiseen pöytään ja hörppäsi varovaisesti, sillä juoma oli kuumaa vielä. Hän käänsi katseensa ulos kadulle, siellä ei ollut kovinkaan vilkasta ja kaikki ohikulkijat menivät suin päin teekaupan ohi kuin sitä ei olisi edes olemassa. Tavallaan se oli Hedvigistä hyvä asia – tämä oli hänen paikkansa.
”Saako tähän istua?”
Hedvig vilkaisi ympärilleen; muut pöydät olivat tyhjiä lähes jokainen. Sitten hän kohotti katseensa kysyjään.
Tytöllä oli kädessään samanlainen kuppi kuin Hedvigillä ja hänellä oli pitkänpitkä letitetty tukka sekä teekuppiin sopiva kukallinen, vanhanaikaisen näköinen mekko. Hän näytti ystävälliseltä.
”Istu toki”, Hedvig lupasi hämillisenä ja katseli vastapäähän asettunutta tyttöä vaivihkaisesti ja ujostellen. Äkkiä hän häpesi poikamittaista hapsottavaa hiuspehkoaan ja huoletonta vaatetustaan; tuo tyttö oli kuin kuvasta, mutta ei silti näyttänyt teennäiseltä tai ylilaitetulta. Hedvig ei käsittänyt, kuinka tämä teki sen. He olivat vastakohtia.
”Rakastuin tähän paikkaan juuri”, tuntematon avautui ja katseli Hedvigiä hyväntahtoisesti. ”En edes tiennyt, että tällaisia paikkoja on olemassa!”
Niin, sillä tämä on ainoa laatuaan, ajatteli Hedvig, mutta sanoi vain:
”Minä olen rakastanut tätä paikkaa jo kauan.”
Hedvig maistoi jälleen teetään, nyt se oli jäähtynyt ihanteelliseksi. Hän sulki hetkeksi silmänsä juoman lämmittäessä häntä, tee oli juuri niin hyvää kuin tyttö oli arvellutkin. Minttuista.
”Näytätkin olevan kotonasi täällä. Mitä juot?” tuntematon kysyi.
”Minttua.”
”Todellako? Minäkin!” toinen huudahti melkein tarpeettoman innostuneena.
”Hassua”, Hedvig sanoi yksinkertaisesti.
”Mikä sinun nimesi on?” tyttö kysyi sitten mutkattomasti, aivan kuin ei olisi lainkaan huomannut puhekumppaninsa vähäsanaisuutta.
”Hedvig”, sanoi Hedvig.
Tuntematon näytti haaveelliselta.
”Ihana nimi”, hän sanoi ihastuneena. ”Minä olen Aliisa. Niin kuin Muumeissa.”
”Siltä näytätkin”, Hedvig sanoi, mutta hän ei sanonut sitä pilkaten. Itse asiassa hän lahjoitti Aliisalle yhden harvinaisista hymyistään, sillä nimi todella sopi tytölle.
”Niinkö?” Aliisa kysyi ilahtuneena.
Hedvig hymisi myöntävästi ja mietti, että tällä Aliisalla oli kyllä paljon siistimpi ja tummempi tukka kuin muumihahmolla. Olemus oli silti sama.
He istuivat hiljaa hetken, Aliisa vaikutti vaipuneen ajatuksiinsa ja Hedvig ei ollut sellainen joka sanoisi jotakin ensimmäisenä. Hänen teensä oli loppunut ja hän päätti mielessään, että ostaisi paketillisen sitä, mutta vasta kun Aliisakin olisi valmis sillä jokin piti Hedvigiä paikoillaan. Ehkä se oli tilanteen armoton elokuvamaisuus, se että hänelle tapahtui kerrankin jotain kaunista – tai sitten se oli vain Aliisa, joka sopi teekauppaan kuppinsa kanssa kuin hänet olisi maalattu siihen.
”Pidätkö kissoista?” Aliisa kysyi yllättäen ja Hedvig hätkähti, sillä hän oli katsellut ulos ikkunasta ja unohtanut itsensä siihen.
”Pidän”, Hedvig myönsi ja mietti, miksi Aliisa oli kysynyt sitä.
”Minulla on oranssi kissanpentu. En asu kaukana”, Aliisa kertoi, mutta ei pyytänyt suoraan Hedvigiä mukaansa. Hedvig mietti hetken, kuinka kammottavalta Aliisan sanat olisivat kuulostaneet jonkun kadulla olevan keski-ikäisen miehen suusta, mutta kuinka Aliisan sanomiksi ne sopivat silti.
”Vai niin”, Hedvig sanoi ainoastaan.
”Tuletko?” Aliisa kysyi mutkattomaan tapaansa nousten tuoliltaan. Hän katsoi Hedvigiä odottavasti.
”Minun pitää ostaa teetä ensin”, Hedvig sanoi ja nousi itsekin.
”Mainio ajatus! Minttuteetäkö?”
”Niin.”
”Voisimme ostaa sitä yhdessä. Voisimme juoda teetä vaikka koko illan”, Aliisa suunnitteli jo täyttä vauhtia ja Hedvig mietti, mikä sai tytön kuvittelemaan että hän jäisi tämän luo koko illaksi. Silti Hedvig myöntyi, ehkä siksi, että Aliisa oli niin vastustamaton välittömyydessään. Sellainen, jolle oli mahdotonta sanoa ei.
Niinpä he ostivat yhdessä minttuteetä, puoliksi molempien rahoista. Sitten he lähtivät teekaupasta kohti Aliisan kotia, sinne oli vain muutaman korttelin matka, kuten Aliisa oli luvannut. Jo eteisessä heitä vastaan hyökkäsi pienenpieni oranssi pörrökasa joka kurisi vimmatusti eikä Hedvig oikein tiennyt oliko se kehräystä vai murinaa, mutta silitti kissaa kumminkin. Se oli sillä tavalla pehmeä kuin eläinten pennut yleensä ovat, niin silkkinen että turkkiin tekee mieli painaa pää ja jäädä siihen.
”Nyt keitetään teetä”, Aliisa sanoi ja johdatti Hedvigin pieneen keittiöön, sinne mahtui juuri ja juuri kaikki tarpeelliset kodinkoneet ja pikkuruinen pyöreä pöytä. Ikkunasta oli näköala kaupungin yli ja Hedvig mietti, kuinka ihmeellistä olisi asua sellaisessa asunnossa.
”Mikä sinä oikein olet?” Hedvig kysyi istuutuessaan pöydän ääreen teekuppi kädessään. Kupin pinnassa risteili kaupungin mustavalkoinen siluetti.
”Miten niin”, Aliisa sanoi nauraen, se oli niitä nauruja joita kuvaillaan tiukujen helinäksi tai joksikin sellaiseksi. ”En minä mikään ole.”
”Sinä vain hait minut kahvilasta. Kuin olisimme tunteneet aina”, Hedvig mietti ja katseli Aliisaa. Aliisa istui tuolillaan sivuttain seinään nojaten ja oli nostanut jalkansa tuolin reunalle; hänellä oli kirkkaankeltaiset villasukat, vaikka oli toukokuu.
”Niin hain”, Aliisa totesi vain.
”Teetkö niin useinkin?” Hedvig tiedusteli ja valmistautui jo siihen, ettei ollut lainkaan ainutkertainen. Ehkä Aliisa etsi joka päivä jonkin uuden mielenkiintoisen paikan ja valitsi sieltä jonkun onnekkaan, jolle meni juttelemaan. Jonka toi katsomaan kissaansa, kissaa joka nukkui kerällä eteisen väliovea vasten.
”En koskaan”, Aliisa hymyili.
SyyskuuAliisa oli tuonut ruskalehtiä maljakkoon keittiön pöydälle. He istuivat siinä vastatusten, Hedvig ja hän, ja joivat minttuteetä.
”Hassua juoda tätä pitkästä aikaa”, Hedvig mietti ääneen nojaten kylkeään vasten seinää.
”Nostalgista”, Aliisa naurahti ja katseli Hedvigiä pää kallellaan. ”Muistatko kun joimme tätä sinä ensimmäisenä päivänä?”
”Niin kuin voisin unohtaa”, Hedvig hymähti.
”Ja sitten sinä vain jäit tänne. Hammasharjat ja shampoot ilmaantuivat kylpyhuoneeseen, takkisi jäi päiväkausiksi naulakkooni, kengät ja kaikki”, Aliisa muisteli naureskellen.
Hedvig hymyili muistoille ja kumartui silittämään Inkivääriä. Se oli iso kissa jo, mutta nukkui edelleen kerällä vasten eteisen väliovea.
