Name: Askel askeleelta
Rating: K-11
Fandom: BBC Sherlock
Pairing: tavallaan paritukseton, mutta shipperin silmin Johnlock
Genre: angst
Disclaimer: Alkuperäishahmot kuuluvat Arthur Conan Doylelle, loistava uusi versio BBC:lle, tarkemmin creditit menevät ihanuuksille nimeltään Mark Gatiss ja Steven Moffat.
A/N: Ficci-idea Sherlockin ”kuolemasta” on pyörinyt päässäni jo jonkin aikaa, ja kun kerran jo ensimmäisen tämän fandomin tekstin uskaltauduin kirjoittamaan ja julkaisemaan, niin miksen sitten toistakin, kun kuitenkin tämän fandomien tekstien määrä on niin hurjassa nousussa niin eiköhän tästä ole edes jollekin iloa. Nimi on kökkö, mutta no can do. Tekstien nimeäminen ei ole alaani.
Edelleen tahtoisin kovasti kuulla mielipiteitänne, arvostan kommentteja suuresti! Toivottavasti pidätte.
John istui jälleen terapeuttinsa epämukavan talon epämukavassa nojatuolissa. Tuoli oli vaivaannuttavan valkoinen ja sen materiaali ärsyttävän karheaa ja kovaa, joka oli olevinaan pehmeää ja mukavaa. Koko kallonporaushuone, joksi John tapasi senhetkistä olinpaikkaansa sanoa, oli olevinaan kovinkin mukava ja kodikas, mutta todellisuudessa se oli kaikkea muuta. Kirjahylly selän takana tuomassa mielikuvan fiksusta kirjatoukasta, tarkasti aseteltuja ja kalliita huonekaluja sopivan viattomasti prameilemassa, mutta tarpeeksi niukasti ärsykkeitä, jotta huone olisi mahdollisimman neutraali ja harmiton,
rentouttava... Paskanmarjat. John tunsi olonsa äärimmäisen epämukavaksi, ja ehti jo ajatella olleensa viettänyt liikaa aikaa Sherlockin seurassa, kun edes teki moisia miljöötutkiskeluja, mutta työnsi ajatuksen äkisti pois mielestään, kun se aiheutti kipeän muljahduksen hänen vatsassaan. Mies vaihtoi asentoaan siirtymällä nojaamaan vasemman sijasta oikeanpuoleiseen käsinojaan ja naputteli levottomana sormellaan rohtuneita huuliaan.
”John, sinun on myönnettävä ja hyväksyttävä, että Sherlock on poissa. Muutoin et koskaan pääse kunnolla prosessoimaan asiaa ja pääsemään yli siitä.” Terapeutin ääni kantautui Johnin korviin turhauttavan muka-ymmärtäväisenä ja lempeänä, joskin yllättävän tiukkana. Nainen oli kai kyllästynyt häneen jo nyt, vasta kolmantena tapaamisena. John ei oikeastaan syyttänyt toista siitä, olisi hän itsekin ärsyyntynyt, jos joutuisi kuuntelemaan päivästä toiseen satunnaisten ihmisten typeriä murheita ja saisi kaupanpäällisiksi yhdeksi heistä uppiniskaisen vanhan asiakkaansa, jonka kanssa asiat eivät olleet koskaan edistyneet tipan vertaa.
John murahti. Hetken oli hiljaista. ”Sherlock on ehkä poissa, mutta ei kuollut”, John sanoi päättäväisesti päätään pudistellen. ”Ei. Hän ei jättäisi minua yksin.”
Miettiessään, oliko terapeutin nimi Martha vai Abigail vaiko kenties Gabi, ja tultuaan siihen tulokseen, ettei se tainnut olla mikään niistä, John kuuli naisen huokaisevan. Ylitsepursuavan kärsivällisenä (eli todennäköisesti piilotellen turhautumistaan kuten ammattilaisen kuului) terapeutti aloitti uuden tasapaksun selityksen siitä, kuinka Johnin pitäisi myöntää totuus itselleen ja lakata kieltämästä se, mikä oli väistämättä totta, vaikkakin valitettavaa. ”John, sinä näit hänen ruumiinsa omin silmin”, nainen huomautti varovasti saarnansa lopuksi.
”Minä olin juuri kolauttanut pääni asfalttiin”, John vastasi saaden uutta puhtia, ”se oli varmasti Sherlockin juoni. Hänen täytyi saada minutkin vakuuttumaan siitä, että hän on… kuollut, jotta voisi huijata Moriartya. Tiedän, että se oli.”
Terapeutti näytti vastustavan halua oikaista, että Moriarty oli vain Sherlockin mielikuvituksen tuotetta olevan tarinan pahis, ja Johnin oli myönnettävä itselleen, että oli fiksu veto olla yrittämättäkään väittää hänelle Sherlockin olevan huijari. Ensimmäisen, ja toivottavasti samalla viimeisen, kerran sonnanjauhannan seuraukset olivat tuoreina ilmeisesti molempien muisteissa.
”John, miksi oikeastaan edes olet täällä, jos sinulla ei ole aikomustakaan tehdä niin kuin neuvon? Mitä ajattelit saavuttavasi totuuden karttamisella?”
Jättäen viimeisen kysymyksen huomioitta John kohautti olkiaan. ”Kaipa minä vain olen yksinäinen.”
*
Johnin oli vaikea herätä vailla ilmassa tanssahtelevia viulunsäveliä. Hän oli liian tottunut niiden kuulemiseen, siihen kuinka ne hitaasti hiipivät hänen korvanlehdilleen ja liu’uttivat kanssaan valveillaolon rajamaille. Siihen, kuinka joskus Sherlock saattoi istua hänen jalkopäässään ja soittaa rauhoittavaa säveltä kenties jopa kymmeniä minuutteja, ennen kuin John havahtui. Siihen, kuinka Sherlockin keskittynyt ilme sai särön pintaansa, kun John ynähti ja käänsi kylkeään, siihen kuinka hänen aamunsa alkoi toisen mielialasta riippuen joko leveän hymyn ja matalan ”hyvää huomenta” -toivotuksen kera tai vaihtoehtoisesti valitusvirrellä tylsistymisestä.
Useimmiten Sherlock oli jälkimmäiseen sopivalla tuulella, ja sellaisina päivinä hän istui jäykkänä nojatuolissaan tai seisoskeli aamutakissa ikkunan äärellä. Silloin soinnut eivät olleet niin iloisia ja pehmeitä.
Mutta kun Sherlock oli poissa, oli asunnossa hiljaista. John osti kävelymatkan päässä olevasta musiikkiliikkeestä viulunsoittoa kasetilla, mutta se ei kuulostanut samalta kuin hän muisti. Sävelet olivat painavia ja kitkeriä, liian korkeita ja kitiseviä. Ja Johnin sängyn jalkopää oli kylmä ja koskematon.
*
Sateisina torstai-iltoina ihmiset normaalisti kaivoivat esille sateenvarjot ja sadetakit, kumisaappaat ja lämpimät villalapaset. He juoksivat Lontoon kaduilla kiireisinä tuuppien toisiaan bussipysäkeillä, pysähtelivät jokaisen mahdollisen pisaroilta suojaavan katoksen alle ja valittivat kovaan ääneen metrossa, kuinka juuri kiharretut hiukset kastuivat ja menivät pilalle. He roiskivat vettä toistensa päälle kuin itseään kuivaavat koirat, kohentelivat meikkejään ja kaivelivat hätääntyneinä puhelimiaan ja papereitaan laukkujensa uumenista varmistaakseen, että ne olivat pysyneet kuivina. He olivat joko ärtyneitä tai liian paatuneita välittämään, tai vaihtoehtoisesti hyppelivät sateessa nauraen ja lauleskellen, nauttien joka hetkestä. Satoi tai paistoi, ja etenkin jos satoi.
Sateisina torstai-iltoina John ei käyttäytynyt kuten ihmiset normaalisti käyttäytyivät. Hänellä oli yllään sama nukkavieru takki kuin muinakin päivinä, olivat ne sitten sateisia tai eivät, ja samat kengät, joilla oli tallustettu läpi monien seikkailujen. Hän ei juossut sadetta pakoon, korkeintaan hyvänä päivänä saattoi kiristää askeltensa tahtia hieman ja vilkaista ärtyneenä taivaalle. Huonoina päivinä hän laahusti jalat tuhat kiloa painavina huomioimatta sadetta lainkaan ja astui tarkoituksella lammikoihin varmistaakseen, että vilustuisi ja välttyisi töihin menemiseltä.
Sinä sateisena torstai-iltana oli huono päivä. John oli kastunut litimäräksi kauppamatkalla, koska ei ollut vaivautunut ottamaan mukaansa sateenvarjoa, vaikka tumma taivas olikin jo lähtiessä tiputellut uhkaavasti pikkupisaroita. Tihkusateen yllyttyä kaatosateeksi John nosti takkinsa kauluksen korviin asti ja kulki olkapäät luonnottoman jäykkinä kotiovelle saakka. Puolessa matkassa hänen oli pakko kiihdyttää askeliaan juoksuun – ei välttääkseen enemmän kastumisen, vaan koska sateessa masentuneesti löntystäminen olisi ollut liian kliseistä, ja ajatuskin sai Johnin tuhahtamaan.
Kotona John vaihtoi verkkaisesti kuivat vaatteet ylleen kolmannen pyynnön ja viidennen käskyn jälkeen (rouva Hudsonin mielestä veden valuttaminen märkien vaatteiden mukana ympäri asuntoa oli tarpeellinen aihe valitukseen). Rouva Hudsonin päiviteltyä aikansa Johnin märkää olemusta ja sitä, kuinka mies varmasti vilustuisi, John lupautui keittämään itselleen kupposen lämmintä teetä ja sai vihdoin jäädä omaan rauhaansa.
Vanhasta tottumuksesta hän keitti kaksi kupillista, virheen huomattuaan kattoi silti ylimääräisen kupin pöytään (koska mitä jos?), istahti alas ja odotti. Ja odotti. Ja odotti.
Turhaan.
*
Joskus John mietti, miksi Sherlock oli puhunut hänelle, vaikkei hän ollut ollut paikalla. Jos hän olisi koskaan kysynyt asiaa Sherlockilta, olisi hän saattanut saada vastauksen, mikäli Sherlock olisi ollut valmis myöntämään. Myöntämään, että Johnissa oli jotain erityistä.
Koska kun Sherlock oli ollut ihmisten ympäröimä, hän oli tarkkaillut alitajuisesti heistä jokaista, piirtänyt monimutkaisen mielensä perukoille jokaisen vähäpätöisimmänkin yksityiskohdan ja tuntenut jatkuvasti olevansa valmiustilassa. Mutta Johnin kanssa Sherlock oli unohtunut ajatuksiinsa ja löytänyt täydellisen harmonian – John ei ollut ollut tulvillaan ärsykkeitä kuten muut ihmiset. Toki Sherlock oli löytänyt ja tulkinnut niitä yhtä helposti kuin muistakin ihmisistä, mutta Johnista hän ei ollut etsinyt niitä vaistomaisesti. Johnin kanssa oli ollut helppo vain unohtua ja olla, ja sitä Sherlock ei ollut ollut tehnyt aikoihin, tuskin koskaan. John oli auttanut häntä pääsemään täydelliseen tasapainoon ja rentoutumaan, ja yhtäkkiä Sherlock oli huomannut, että Johnin kanssa oleminen oli ollut kuin yksin olemista, mutta parempaa. Koska hänen ei ollut tarvinnut olla yksin. Jokin Johnissa oli saanut Sherlockin levottoman mielen lopettamaan jatkuvan kurottelunsa eri suuntiin ja muotoutumaan yhdeksi, yhtenäiseksi keskittymisen tyyssijaksi. Ja sen takia Sherlock oli puhunut Johnille, vaikka tämä ei ollutkaan paikalla: häneltä oli saattanut jäädä koko seikka huomaamatta, koska hän oli tuntenut olonsa niin hyväksi.
Sateisen torstai-illan jälkeisenä perjantaina John kokeili puhua Sherlockille, vaikkei hän ollut paikalla, mutta se ei tuntunut oikealta. Koska Sherlock ei vastannut, ja John, toisin kuin Sherlock, ei ollut tarpeeksi ketterä mieleltään, jotta pystyisi täydentämään keskustelun ilman toista osapuolta. Pikkuhiljaa Johnista alkoi tuntua, ettei monologista välttämättä tulisi koskaan dialogia, joten hän tyytyi olemaan hiljaa ja työntämään ajatuksen syrjään. Hän ei kuitenkaan koskaan tullut tajunneeksi, ettei kynnyskysymys ollut hänen ja Sherlockin aivotoiminnan erilaisuus vaan se, että John, toisin kuin Sherlock, huomasi jos toinen oli poissa. Ja Sherlock, toisin kuin John, oli ollut poissa pitkään.
*
Pikkuhiljaa epäilys alkoi kalvaa Johnin sisintä. Entä jos Sherlock olikin…
John raivostui itselleen moisen ajattelemisesta ja sätti itseään sisäisesti. Ei, ei ollut. Ei voinut olla.
Rystyset valkoisina hän puristi nojatuolinsa käsinojia ja tuijotti tuolia, jossa Sherlock oli istunut soittamassa viulua. Entä jos siinä tuolissa ei enää koskaan istuisikaan ketään? Kääntäessään katseensa rivakasti toiselle puolelle huonetta John tunsi kirvelyä silmissään. Ei, hän ei suostuisi itkemään, koska tiesi ettei siihen ollut aihetta, hän päätti ja räpytteli kyyneleet pois silmistään.
Kyyneleitä, kyyneleitä niin kuin Sherlockin silmissä kun hän sanoi hyvästinsä parhaalle ystävälleen ja –John käänsi television päälle ja jäi katselemaan lastenohjelmia. Ne vaikuttivat lähestulkoon siedettävän (ei mukavan, koska mikään ei ollut tuntunut mukavalta aikoihin) harmittomilta ja ajatukset turruttavilta. Pikkuisten ja silmiin sattuvan värikkäiden piirroshahmojen levottomassa riehumisessa ei ollut mitään, mikä olisi voinut muistuttaa Johnia
hänestä. Hetken miehen katse pysyi takertuneena sinihiuksiseen poikaan ja tämän sormien puristuksissa roikkuvaan nalleen, mutta kun poika heitti nallen käsistään ja se tippui tippui tippui ja jäi retkottamaan lattialle, John ajatteli vain
Sherlockia makaamassa kadulla raajat luonnottomiin asentoihin vääntyneenä – kuin poisviskattu nalle, pinnalta karhea ja sisältä lämmin, niin lämmin ja hauras. Rikkinäinen ja hylätty.Painaen kaukosäätimen punaista nappia ja rutistaen kasvonsa käsiinsä John vaikeroi hiljaa. Hän painoi käsillään väkivaltaisesti, kunnes lyhyet kynnet olivat pureutuneet ihoon ja aiheuttaneet viiltävää kipua. Hitaasti John nosti päänsä ylös, ja kuin sähköiskun saaneena hän vavahti rajusti – ja pomppasi tuolistaan polvet vastahakoisesti naksahtaen suoristaen selkänsä tikkusuoraksi. Hän ei suostuisi olemaan säälittävä. Katse harhaillen levottomasti ympäri huonetta etsien jotakin, mikä saisi sen juoksun rauhoittumaan, Johnin huomio kiinnittyi kirjapinon päällä lepäävään viuluun. Muutaman pelottavan turralta tuntuvan askeleen jälkeen John seisoi sen edessä, kohotti kätensä ja antoi sormenpäidensä hipaista soittimen puista pintaa. Sormet jättivät pölyyn kolme ohutta raitaa, ja John veti kätensä pois. Hetken ajan hän ymmärsi, miksi Sherlock oli pitänyt viulunsoittamisesta niin kovasti – se oli vienyt hänen hulluna ravaavan mielensä kauas pois. John tunsi nurinkurista samaistumista, mutta tiesi, että hänen mielensä ei pelkästään ravannut hulluna, vaan sillä tummalla sekunnilla se
oli hullu.
Kirjapinon viereisellä hedelmälautasella oli muutama tummanvioletti luumu. John hymähti miettiessään, milloin astia oli siihen ilmestynyt, ja sulki yhden luumuista kouraansa. Kulmat kurtussa hän nosti sen kasvojensa tasolle ja haukkasi. Luumusta purskahti makeaa nestettä hänen suuhunsa, ja kuori maistui kirpakalta. John vilkaisi hedelmää ja sävähti. Sen mehukas sisus oli kirkkaanpunainen, ja siitä valui nestettä hänen sormilleen.
Punainen kuten veri, veri veri veri, Sherlock makaamassa kadulla ja verta paljon verta, kasvot veressä valuen asfaltille asti valuen kuten luumun mehu hänen sormilleen, Sherlock Sherlock Sherlock…
Kuolleena.John romahti polvilleen välittämättä niihin iskevästä kivistyksestä ja antoi itselleen luvan itkeä. Ja hän itki, itki ja rutisti hiuksensa nyrkkiinsä tunteakseen kipua, tunteakseen edes jotain jossain muualla kuin siellä, missä Sherlockin ajatteleminen puristi.
*
Hautausmaalla oli hiljaista. Tuuli puhalteli kevyesti Johnin kasvoja sivellen ja takinliepeitä heilutellen. Hiukan ylipitkiksi kasvaneet hiukset heilahtelivat kutittelemaan poskipäitä. John kulki hiekoitettua polkua pitkin ohi kymmenien nimien ja vuosilukujen, kymmenien kukkasten ja kivien. Hän astui nurmikolle, joka oli paikoin palanutta, ja hiekan ratina vaihtui pehmeään ruohoon kengänpohjien alla. Kun hän lähestyi jo kaukaa vieraan, mutta niin tutun, näköistä hautakiveä, hänen askeleensa hidastuivat automaattisesti ja kulmat värähtelivät asettuen kurttuun. Kädet puristuivat nyrkkiin tai raapivat kutisevaa poskea saadakseen jotakin tekemistä. Lehtien havina viereisestä puusta kaikui korvissa, silmiä kirveli ja nurmikko haisi kuolemalta. John tunsi itsensä voimattomaksi, kun hän laski haudalle kasan kukkia ja hipaisi kiven kylmää pintaa. Kyyneleet kihosivat miehen silmiin ja imeytyivät hiljaisuuden vallitessa paidankauluksiin tai kääntyivät poskilta suupieliin. John maistoi suolaisen surun maun huulillaan niiskauttaessaan äänekkäästi nenäänsä.
”Lepää rauhassa, Sherlock”, John kuiskasi niin hiljaa, että tuskin kuuli ääntä itsekään, ”toivottavasti et ole tylsistynyt.” Ontto naurahdus. Niiskaus. Puolihuolimaton pyyhkäisy kämmensyrjällä posken pintaa.
”Tuot hempeitä kukkia ja seisot siinä itkemässä… John, ihmiset puhuvat”, kuului tuttu, matala ääni miehen selän takaa. John jähmettyi.
A/N2: Joo, luumut ovat yleensä sisältä keltaisia, mutta olen ihan vuorenvarma, että muutama viikko sitten kaupasta tarttui mukaani sellaisia, joiden sisus oli punainen. Kummastelin asiaa aikani, mutten valittanut, koska oikeastaan niistä luumuistapa idean tähänkin sain. Eli tuota, niin, on niitä punaisiakin luumuja olemassa, varmasti on!
