Author: MyrsyliuutE_96 eli minä o,o
Beta: SIEPPELI♥ pelasti minut vaihteeksi pulasta
Disclaimer: En omista edelleenkään näitä hienoja hahmoja vaan Hidegaze Himaraya saa näistä kunnian, minä vain leikin. Lisäksi tekstin välissä olevat kursiivoidut pätkät ovat eräästä blogimerkinnästäni hieman muokattuna.
Fandom: APHetalia
Genre: friendship, ehkä hippunen angstia
Hahmot: Saksa, Suomi, mainittuna Neuvostoliitto
Ikäraja: sanoisin että k-11 koska kielenkäyttö, korjatkaa jos olen väärässä.
Summary: Ystävyyteenkin vaaditaan tunteita. Niitän on kaikilla.
Huomautus: Teksti ei aiheesta huolimatta sisällä historiallisia faktoja mitenkään oikeassa järjestyksessä tai siten, että niitä kannattaisi sokeasti uskoa.
A/N: Hei taas kaikki, se olen minä kun yritän pitkästä aikaa tehdä comebackia! Kerrankin sain jotakin valmiiksi ja ajattelin, että voisin julkaista tämän. Toivottavasti pidätte. Suuri kiitos Sieppelille pikaisesta betauksesta. Osallistuu FF50-haasteeseen sanalla 013. Ystävät. Kommentit ovat erittäin tervetulleita.
Taakkaa on helpompi kantaa kaksistaan
Oli sota. Harmaa taivas kaarsi sotatantereen ylitse raskaana ja pilvet roikkuivat uhkaavan tunnelman päällä ilman minkäänlaista aikomusta siirtyä pois kaiken yläpuolelta. Kentän laidalla yksinäinen sinipukuinen valtio piileskeli kiven takana aikomuksena saada hengitys tasaantumaan. Hän oli juossut pitkään ja se tuntui lihaksissa. Käsissään hänellä oli kivääri ja panosvyössä muutama laatikko miltei täynnä. Jos vastustajia olisi ollut vain yksi, hän olisi selvinnyt, tai pieni ihmiskompanja, mutta ei, häntä vastassa oli itsensä suuri ja mahtava Neuvostoliitto, huhuilemassa hänen nimeään. Itsehän oli tämän sodan aloittanutkin, saisi kai kärsiä loppuun asti, mutta omat joukot olivat huvenneet jo todella pieniin määriin, ja nyt täällä pelattiin jo valtioiden omaa peliä. Tulisi siis yksinäistä, kaksi kovaa vastakkain.
Tinon sydäntä vihlaisi lujaa hänen tuntiessaan kansansa kärsimykset. Hänen vasenta jalkaansa tuntui revittävän irti sentti kerrallaan, niin saatanan lujaa, ettei mitkään hänen aikaisemmat tuskansa vieneet vertoja tälle nimenomaiselle tuntemukselle. Vaikka hänen ihmisensä olivatkin päässeet jo rintamalta, hänen piti jäädä selvittämään sotkuja, jotka oli aloittanut, ei kukaan muu niitä voinut siivota.
Tunne, kun sattuu sydämeen, kun pitää ajatellakaan, että pitää taas nukkua yksin, että sydämen ääntä ei voikaan kuulla korvan alla, että aamulla herätessä on kylmä, niin kylmä, että tekee kipeää.
Vielä hetkeä aiemmin olisi saksalainen rynnännyt suomalaisen avuksi, ihan milloin tahansa, mutta juuri tämän sodan takia, sen saatanan sodan, sen jumalattoman sodan joka ravisteli puolta Eurooppaa. Saksa pyyhkäisi puhdistusaineella kasvojensa haavoja, jotka eivät vieläkään näyttäneet parantuvan edes hiukkasta, vaikka paria viikkoa aiemmin hänen sotilaansa oli ajettu pois Lapista polttaen ja näytellyllä raivolla. Heitä ei ollut ollut tarkoitus satuttaa, ainakaan kovasti. Saada vain pahaiset kommunistipaskiaiset uskomaan, ettei hänellä ja Suomella koskaan mitään ollut ollutkaan.
Yksi monista haavoista aukesi uudelleen, eikä ruhjeinen keskivartalokaan ollut täysin kivuton. Hän riisui paitansa ja jäi vihdoin tarkastelemaan vahinkoja kuin vain peilistä kykeni. Ystäväänsä hän olisi kaivannut enemmän kuin mitään sitomaan viiltoja, parantamaan paloarpia ja kadottamaan kipeitä jälkiä ennen kuin ne piirtäisivät iholle täydellisen kartan siitä, mitä saksalainen oli kenties menettänyt jo.
Rintamalla nämä kaksi miestä olivat saaneet istua lukemattomia iltoja keskenään milloin suunnittelemassa strategioita, kehittämässä sotilaiden kunto(utus)-ohjelmia, lepäämässä tai istumassa vierekkäin hiljaisuudessa. Kyseessä ei ollut vaivautunut hiljaisuus, vaan sellainen ymmärtävä, mietteliäs, ehkä hieman tulevaisuudesta pelokaskin. Sellaisina hetkinä saksalainen istahti aivan suomalaisen viereen ja kiersi käsivartensa toisen ympärille tarjotakseen vahvalle ja kärsivälle nuorelle valtiolle olkapäätä jota vasten purkaa kaikkea ahdistusta, jota kertyi aina, kun kuultiin huonoja uutisia.
Nyt saksalaisen oli ollut pakko jättää ystävänsä yksin, koska oli luullut, että niin kaikki olisi ollut paremmin, että sota olisi päättynyt ja Suomi saanut kerätä arvokkuutensa ja parantua. Niin ei kuitenkaan käynyt.
Tunne kun tajuaa että tulee kylmä ja rankka syksy ja ikävä on niin fyysistä niin kovaa että se viiltää raapii tekee ohuita haavoja aukaisee suupielet ja saa kengät tuntumaan lasinsirpaleilta.
Suomi irrotti jalkaterästään ammuksensirpaleen. Veri rakenteli valtateitään kohti nilkkaa ja aiheutti irvistyksen jo valmiiksi nöyryytetyn maan kasvoilla. Häntä inhotti, hän oli tuskissaan ja hän oli pettynyt, niin pettynyt siihen, että hänen piti maksaa, hän joutui maksamaan niin paljon ja menetti vielä alueitaan. Nyt jalkaa koristi pieni venäläistyylinen merkki, kuin arpi, jota ei saisi parannettua ennen kuin alue palautettaisiin. Mies yritti turhaan saada verenvuotoa tyrehtymään yksin, sen verran syvä sirpaleen jättämä railo hänen maidonvaaleassa nahassaan oli. Ei ollut ensimmäinen eikä varmaan viimeinenkään kiputila hänen vartalolleen. Hän oli myös melkein varma, ettei hänen oikea olkapäänsä ollut parantunut sijoiltaan menemisestä niin hyvin, että hän uskaltaisi ryhtyä tekemään jotakin yleishyödyllistä, kuten halkojen hakkaamista tai rakennusten uudelleenrakentamista. Kun oikea jalka oli sirpaleen takia lievästi sanottuna vaikeakäyttöinen, hänen oli pakko pyytää apua. Ruotsi ei tulisi kysymykseenkään, ei enää sen maan apua, ei hänen kansansa suostuisi siihen. Ja vaikka suostuisikin, tuskin itse aiheutettuun ongelmaan länsinaapuri tarjoaisi avosylin apuaan. Tino huokaisi ja raahautui ohutta verivanaa jättäen puhelimensa luo.
Ja miten se hymy ja ääni saattaakaan tehdä iloiseksi vaikkei se riitäkään kuin hetkeksi karkottamaan möröt jotka syö yksinäisiä rakentaa synkkyydestä majoja muistoihin.
Saksa ei ollut kovin tyytyväinen siihen, että puhelu häiritsi hänen paranteluyrityksiään, hän ilahtui suunnattomasti kuullessaan suomalaisen äänen. Vaikka viesti olikin avunpyyntö, se kuitenkin kertoi, että ystävä oli edes jollakin tasolla kiinni henkirievussaan. Saksalainen pukeutui ja ryntäsi oitis matkaan, vaikka tunsikin miten hänen ruumiinsa taisteli liian kovatasoista aktiviteettia vastaan terävillä, riuhtovilla tuntemuksilla lihaksistossa. Hän ehtisi murehtia niitä myöhemminkin.
Kun saksalainen sitten päätyi suomalaisen seinien sisäpuolelle, häntä puistatti. Viimeksi kun hän oli nähnyt nuoren miehen, tämä oli ollut vielä sisukas ja täynnä tarmoa haavoittumisista huolimatta. Nyt sen kaiken tilalla oli roimasti laihtunut ja itsensä satuttanut poikarukka, joka oli menettänyt (omaa tyhmyyttään, vaikka sitä ei Saksa tahtonut ääneen myöntää) maataan, kunniaansa ja maanmiehiään. Kuitenkin laihtuneille, melkein kallomaisille kasvoille nousi kiitollinen hymy, kun tuttu mies tuli sisään vain hänen takiaan. Saksalainen sitoi hänen haavansa, oikaisi olkapään ja korjasi ruhjeita sillä toverillisella tarmolla, joka heidän välillään oli tullut jo tutuksi. Tino ei voinut olla kovinkaan surullinen, vaikka puhdistusaine kirveli inhottavasti. Hänellä oli joku, joka pitäisi hänestä huolta ja repisi hänet kuntoon vaikka väkisin.
Ja vaikka niitä onnellisia hetkiä ehtikin olla monta, sattuu silti ajatella että seuraavaan kertaan voi kestääkin viikkoja kuukausia vuosia. Jos tietäisi tarkemmin, laskisi minuutteja sekunteja tunteja päiviä, rakentaisi mielessään siltaa ja valoa kohti ratkaisua ja sitä hetkeä kun olisi ihana olla toisen vieressä ja saisi painaa päänsä ja tuntea olevansa turvassa niin suojeltu niin kaunis ja niin rakastettu että arvetkin umpeutuvat ja haavat ovat parannettavissa.
Kun saksalainen lähti, alkoi sataa lunta. Ruskanoranssit ja –punaiset lehdet ja paljaat puidenoksat saivat pienen kerroksen valkeaa valoa päälleen keskellä epätoivoisen tummaa iltaa. Suomalainen jäi katsomaan ikkunasta tätä loittonevaa univormuista selkää toivoen, että he näkisivät taas joskus. Mielellään pian, mutta edes joskus, se olisi hyvä, kaikkia tyydyttävä ratkaisu. Kuitenkin, saksalainen oli jättänyt pohjoiseen pimeyteen hänen luokseen pehmennykseksi lumihiutaleiden joukkion, joka viilasi yksinäistävältä tummuudelta pahimman särmän pois.
Mutta kun ystävää rakastaa niin suurella liekillä se polttaa se leikkii se pysyy eikä tahtoisi hiipua pois edes kylmässä talvessa vaikka olosuhteet tulee naamalle ja puree ja potkii ja riipii viimeisetkin ajatukset palasiksi.
Juuri ennen kuin Saksa ylitti oman valtionsa rajan päästäkseen kotiin asti, hän kirjoitti muutaman ajatuksen ylös pienelle paperille, taitteli arkin, liimasi merkin ja lisäsi osoitteen. Pian liuska tärkeine viesteineen sai löytää itsensä postilaatikosta ja saksalainen kotoaan. Kirje toivottavasti pääsisi perille niin nopeasti kuin suinkin.
Silti samalla tuntuu ettei sitä koskaan ikinä milloinkaan tahdo lopettaa ja päästää irti. Niin minä ainakaan en tee. Niin ei ole pakko tehdä. Niin minä en tee sinulle.
