Nimi: Sadepisaroita
Tekijä: Menimienai
Fandom: Nälkäpeli
Disclaimer: Nälkäpeli ja ficin ympäristö Suzanne Collinsin pääköpasta, osa hahmoista myöskin hänen, osa omiani.
Genre: Drama, (angst), AU, (humor)
Ikäraja: 11
Päähenkilö: Oma hahmoni, Veela Septembre
Summary: Neljännellä vyöhykkeellä asuvan kauppiasperheen tyttären näkökulmasta kirjoitettua. Miten käy kun tyttö joutuu nälkäpeliin?
Varoitukset: Joissain kohdissa rajua kielenkäyttöä, veri lentää.
A/N: Ensimmäinen tänne kirjoittamani ficci, ei tietenkään ensimmäinen ficcini. Toinen Nälkäpelificcini.
Osa 1 - Tylsyys
Katselin veden pintaa joka oli lähes tyyni hetki sitten loppuneen sateen jälkeen. Elämäni ei voisi olla tylsempää. Huokaan syvään ja annan katseeni harhailla takaisin veden pintaan, ja sitten vesikasveihin, joiden juuret ovat työntyneet syvälle mutaiseen lammenpohjaan. Ajatukseni ovat ristiriitaiset. Periaatteessa Nälkäpeliin pääseminen voisi olla mielenkiintoista, varsinkin siskoni voiton jälkeen. Hän asuu voittajakylässä, joka alkaa uhkaavasti täyttyä vyöhykkeemme voittajista. Olisin voinut muuttaa sinne asumaan, mutta teurastajaisäni pakotti minut jäämään tänne. Olen kuulemma niin loistava tappaja. Toisaalta nälkäpeliin joutuminen voisi meinata minulle kuolemaa. Sitä se meinaisi perheelleni. olen vasta neljäntoista, joten mahdollisuuteni olisivat pienet, mutta silti…
Elonkorjuu koitti odotettua nopeammin. Tänäkin vuonna tulee vapaaehtoisia, tai niin ainakin oletan. Joka vuosi niitä on. Rikkaudet ja kuuluisuus ovat siis joillekkin pakkomielle. Pakkomielle, jonka puolesta voi kuolla.
”Veela!” Pikkuveljeni huutaa. Pitää nyt senkin itkeä jonkun palapelinsä vuoksi. Ja kuten arvasin, hän istuu lattialla nyyhkyttäen, ja pitäen kädessään katkenneen palapelinpalan osia.
Huokaisen syvään. ”Sinä et voi käsitellä paloja noin kovakouraisesti…”
”Mutta, kun… Minä… Minä en koskaan saa tätä tehtyä…” Pikkuveljeni huokaa. Minäkin huokaan ja kokoan palapelin hetkessä. pikkuveljeni tuijottaa silmät pyöreinä vuoroin käsiäni, vuoroin minua.
Kohautan olkiani ja nousen. Elokerjuumekkoni on hivenen rypyssä. Suoristan sen yksikertaisesti kädelläni. Kävelen pitkin lyhyttä käytävää portaille, ja sitä kautta alakertaan, ja eteiseen. Eteisen puureunainen peili roikkuu hivenen vinosti väännetyssä naulassa. Näytän kauniimmalta mitä oikeasti olen: Oranssihtavat hiuksen ovat taidokkaasti nutturalla pääni yläpuolella, ja naamaani on ehostettu siskoni kalleilla meikeillä. Vaalea mekkoni on yhä kaunis. Tai siis siskoni mekko. Tässä mekossa hän lähti capitoliin. Tuntuu kummalta pitää tätä päälläni. Jotenkin minulla on sellainen olo, että tämä mekko pääsee toistamiseen Capitoliin. Valkoiset balleriinani kruunaavat kokonaisuuden. Perheemme on yksi vyöhykkemme varakkaimmista, joten siksi menen aukiolle vain näyttäytymään. Arpoja minulla on vain yksi, kun taas joillakin sauman köyhillä lapsilla voi olla yli neljäkymmentä.
Äänekäs kumahdus ilmoittaa, että on aika.
Aukiolla on vielä väljää. Ihmisiä ohjataan aukion reunoille, tai sivukujille seuraamaan arvontaa. Ihmiset pitävät jopa tuntemattomia kädestä, koittaen pystyä hengittämään. Useiden lapsien naamaa kaivertaa pelko. Pelko kuolemasta, pelko sisarustensa kuolemasta, pelko ihan kenen vaan kuolemasta. Minut ohjataan jonoon, jossa minulta otetaan veritippa. Katson tyynen rauhallisena, kun Capitolista tullut nainen työntää sormeeni jonkun laitteen, joka ottaa himpun vertani, skannaa sen, ja tunnistaa veren olevan Veela Septembren. Eli minun. Kävelen aidatulle alueelle, mihin tulevat kaikki ikäiseni nuoret tytöt. Pian huomaan kaksi ystävääni, Alexandran ja Emmetin. Emmet ohjataan viisitoistavuotiaiden poikien aitaukseen ja Alexanda kipittää luokseni. Hän tarraa käteeni ja puristaa sitä kaikin voimin. Hänen hengityksensä on katkonaista ja naamasta loistaa pelko.
”Alexandra…” Minä huokaan ja katson tyttöä silmiin, käskien häntä rauhoittumaan.
”Veela, minä… Minä pelkään! Henry otti ensimmäiset tesseransa, ja minullakin on jo viisitoista arpaa!” Hän inahtaa. Hän on Saumasta. Neljähenkisen perheen vanhin lapsi. Lasken käteni hänen olkapäälle. Hän on päätä lyhyempi kuin minä. ”Ei teitä valita, tiedät hyvin, että Emmet ilmoittautuisi Henryn tilalle, ja minä sinun.”
”Mutta sittenhän minä menetän teidät molemmat!” hän vinkaisee ja painaa päänsä olkapäähäni.
Aukio täyttyy, ja on yhteentoista mennessä tupaten täynnä. Ihmisiä ohjataan sivukaduille seuraamaan tapahtumia valtavien valkokankaiden kautta ja vedon ottajat kipittelevät ympäri ihmisjoukkoja. Oikeustalon ovet avautuvat, ja eilen pystytetylle lavalle kävelevät siskoni Eileen Septembre, Poikatribuutejen ohjaaja Finnick Odair sekä neljännen vyöhykkeen pormestari. Hivenen heidän jälkeensä lavalle sipsuttaa siniseen peruukkiin ja siniseen mekkoon sonnustautunut Capitolilainen lapsenvahtimme Miracle Bowen. Hänen nimensä on ihan älytön, ja sitäkin älyttömämpiä ovat hänen käsivarsiaan kiertävät vihreät tatuoinnit, jotka kuvaavat jotakin köynnöskasvia. En tunnista sitä, mutta eihän se mikään ihme ole, olenhan kasvanut vyöhykkeen aitojen sisällä, kiltisti ja nöyrästi. Nainen yskäisee ja aloittaa tavallisen puheensa Capitolin jaloudesta.
