Author: Kiddo-sama
Nimike: Mikä sattuu eniten
Ikäraja: K-11 flawless nosti
Genre: Angst
[A/N]: Öäh. Tässä on nyt sellainen one-shot, joka kirjoitettiin päivässä. Koska eilen oli tunteellinen päivä viime ihastukseni suhteen, tämän päivän ajattelin sitten hyvittää tämänhetkiselle. Siitä syntyikin fic. Nimet on vaihdettu, sillä en tahtonut kirjoittaa oikeilla nimillä tätä. :[A/N]
Mikä sattuu eniten
”Mikä sattuu eniten?”, Sonja kysyy odottavasti. En tiedä, mitä päästin juuri suustani. Vahva tunne sisälläni kuitenkin väittää minun kertoneen tunteista, jotka vallitsevat sisälläni. Äänet sisälläni huutavat päälletysten mitä minun pitäisi sanoa, ja mitä ei.
”Sattuu eniten?”, vastaan kysymykseen kysymyksellä, ääni hieman täristen.
”Niin. Tiedät mitä tarkoitan!” Sonjan innostus asiaan tuntuu jollain tasoa sopimattomalta. Ne ovat yksityisiä tunteitani, ei niillä sovi leikkiä.
”Se, kun tiedän olevani ystäväsi, mutten ikinä enempää. Kun näen sinut ja Tonin käytävillä yhdessä. Kun tiedän, ettei se ole kuten muut… Että se on aito suhde. Ettei minulla ole oikeuksia tulla ja rikkoa sitä. En edes pystyisi siihen. Se kun katsot silmiini, etkä näe.”
En edes tiedä, miksi tämä purkautuu nyt ulos. Sinun edessäsi. Jos olisi tapa jolla voisin vetää sananoja takaisin, käyttäisin sitä varmasti. En voi kertoa sinulle, joka olet sen kaiken keskipiste. Liian hankalaa, seuraukset liian vakavia.
Silti selitän tunteitani kovaa vauhtia. Miksi? En osaa vastata.
Sonja nyökkää, silmissä empatiaa ja ymmärrystä. Helvetti, miksi hän yrittää esittää että ymmärtäisi?
”Tiedätkö, kun ihminen käyttäytyy noin, nyökkää ja esittää olevansa ajan tasalla… Tiedätkö mitä se merkitsee? Ymmärrän sinua, ja tiedätkö mitä? Sinä et voi ymmärtää minua.”
Vuodatan sen Sonjalle, en häpeä sitä, ettei minun pitäisi.
Sonja ei sano mitään, eikä ole mitään mitä hän voisikaan sanoa.
Hengitän syvän, puren hampaat yhteen ja katson muualle. Kyynelet polttavat silmiä. Ei, ei nyt, voi ei, kiltti ei nyt… En edes tiedä ketä anelen, mutta sen tiedän, etten voi alkaa itkemään nyt. Se nyt olisi jo liikaa.
”Ei sinun tarvitse hävetä”, Sonja kuiskaa hiljaa. Katson häneen vihaisena, kauhukseni silmäni polttelevat kokoajan kirpeämmin. Joka tarkoittaa sitä, etteivät kyyneleet olleet enää kaukana.
”En minä häpeä. Ei minulla ole mitään hävettävää!” huudan ja räpäytän silmiäni vihaisesti. Paha virhe. Kyynelet laskeutuvat ohuina puroina pitkin poskiani. Käännän kasvoni mahdollisimman nopeasti pois.
Sonja ei sano mitään, joten en minäkään. Tajuan hetken hiljaisuuden jälkeen, ettei ole mitään järkeä seisoa siinä, ei ole ollutkaan. Alan kävelemään käytävää pois sokeana kyynelistä. En tiedä missä olen, en minne olen menossakaan, eikä sillä ole väliäkään tällä hetkellä. Tahdon vain pois Sonjan luota.
”Hei! Minne sinä menet?” Sonja huutaa perääni, ja kuulen ohuet juoksuaskeleet rinnalleni.
”No en tiedä! Eikä pahemmin kiinnostakaan!”
Sonjan käsi kiertyy ranteeseeni kevyesti, ja vedän käteni irti heti.
”Älä koske! En todellakaan tahdo sun roikkuvan perässäni! Jätä mut rauhaan!”
Itkun ja huudon välimuoto kuulostaa kauhealta, mutten välitä siitä tällä hetkellä.
Sonja tarttuu ranteeseeni kovemmin, ja kun yritän vetää sen pois, tyttö pakottaa minut kääntymään hänen suuntaansa.
”Päästä irti! Mä vihaan sua!”
-
Silmäni rävähtävät auki ja märkä tyynyliina on ikuistanut kyynelnorot kasvoillani. Haukon henkeäni ja nousen vapisten pystyyn. Helvetti. Pyyhkäisen hikeä kasvoiltani, ja yritän epätoivoisesti tasata hengitykseni.
Joka helvetin yö sama painajainen.
Miksen minä vieläkään tajua ettei se ole todellisuutta?
Sonja ei ikinä kysyisi mikä sattuu eniten, vaikka tietäisikin.
Miksi mä aina luulen sen olevan totta?
Pahinta on se, että loppu karkaa aina käsistä. Miksi minä herään siitä? Miksei herätyskello herätä? Uni vain loppuu aina siihen, niihin sanoihin jotka lausun enemmän tai vähemmän paniikissa. Ahdistuksen vallassa.
Päästä irti! Mä vihaan sua!
Miksi minä en osaa enkä pysty vihaamaan Sonjaa? Olisi niin paljon helpompaa, jos edes pystyisin kontrolloimaan käyttäytymistäni hänen ympärillään. Mutta ei.
Kerran kävin kaupassa ostaakseni hänelle suklaapatukan, koska hän ei ollut käynyt syömässä. Sonja oli siitä todella kiitollinen.
Viimeisellä tunnilla kuitenkin jouduin niiden silmien kohteeksi.
”Anna karkkia!”
”Ei mulla ole enää”
”Saanko ottaa kaiken mitä löydän?”
”…Ei tunnilla saa syödä”
”Ei kukaan viimetunnillakaan huomannut mitään”
”Mm.. Mä en tahdo sun joutuvan vaikeuksiin”
”Ei se huomaa”
Vaikka kaikki mitä sanon on totta, se ei tunnu vaikuttavan Sonjaan.
Minun pitäisi osata vihata Sonjaa sen sijasta että vihaan itseäni. Mutta minä en pysty siihen.
Kännykkäni alkaa välkehtiä ja täristä, soittaa tuttua melodiaa, joka ei ärsytä koskaan, sillä olen jo täysin hereillä sen alkaessa.
Taas se alkaa. Painajainen josta en herää.
Opettaja luokan ovella, etsivä katseeni, sitten
Sonja ja Toni vaihtamassa suudelman ennen Sonjan lähtöä tunnille.
Enkä minä ikinä opi sitä kaavaa. Ja mieleni huutaa, rinnanalaan sattuu ja sisäposki alkaa vuotaa verta huomatessani purevani sitä.
Silti joka kerran kun Sonja ohittaa minut ja suo aurinkoisen katseen, huulillani on hymy.
Kaikki on hyvin. Kunhan et huomaa.
--
~Kiddo-sama
