Nimi: Sieluni sävelet
Kirj: MasterSkald
Ikä: S
Fandom: Potterit, totta kai
A/N: Idea lähti ihan puolivahingossa parista sanasta musiikkihullulle kaverille, eli täytyy tavallaan varoa mitä sanoo...
Sieluni säveletKävelen ulos linnasta ja loikin alas portaita jotka vievät minut pihamaalle.
Vaikka tiedän, ettei metsään saisi mennä, minä kuitenkin kuljen sen vehreään syliin pitkin ohuita polkuja jotka olen jo oppinut tuntemaan.
Polun päässä on aukio ja puro ja puron varrella on puunrunko. Sille minä istahdan ja kaivan soittimeni taskusta. Työnnän kuulokkeet korviini ja laitan musiikin päälle.
Päässäni alkavat hiljaa soida tutut sanat.
Rentoudun ja hymyilen haaveksuvasti. Täällä voin olla oma itseni, vapaana muiden oudoksunnasta ja kiusaamisesta.
Katselen metsän rauhaa, sillä tässä osassa ei ole mitään pelättävää.
Ummistan silmäni ja hyräilen, tunnen musiikin tempaavan minut mukaansa.
Sitten, en tiedä miten se tapahtui, mutta minä tavallaan kai imeydyin kuulokkeista...jonnekin. Toiseen maailmaan. Musiikkiin.
Tunnen leijuvani. Olen kuin aave mutta enemmän, olen minä itse, erilaisena mutta silti samana kuin ennenkin. Katselen uutta olinpaikkaani kiinnostuneena, vaikka en oikeastaan ole yllättynyt.
Musiikki soi, mutta se ei ole mitään minun tuntemaani; sen sävelet ovat käsittämättömän kauniita ja ne kertovat rakkaudesta ja ilosta, mutta myös surusta ja tuskasta. Se houkuttaa minua nauramaan ja tanssimaan, itkemään, laulamaan, nukkumaan ja tuntemaan kaikin mahdollisin tavoin.
Sävelet ovat ihmeellisiä, ne nousevat ja laskevat, yltyvät mahtavaan pauhuun ja hiljentyvät kaukaiseen kuiskaukseen, mutta silti ne koskettavat minua syvemmin kuin mikään muu.
Ne ovat minun sieluni sävelet.
Ja minä leijun rakkaudessa ja valossa, pimeydessä ja kuolemassa.
Musiikki loihtii eteeni ihmeellisiä asioita, se kutsuu ne unohduksesta ja tyhjästä ja antaa niille elämän. Minä näen värikkäitä kukkia ja vihreän taivaan, sateenkaarilohikäärmeen ja verisen joen.
Minä näen myös ruttusarvisen nistasiikin ja minua harmittaa, ettei isä ole mukana.
Sitten minä näen jotakin, joka saa minut unohtamaan koko asian.
Minä näen äitini.
Hän katsoo minua ja näen miten hän rakastaa minua.
Minä juoksen häntä vastaan, se tapahtuu hidastettuna, kuin elokuvissa, mutta se vain pitkittää iloista odotusta.
Ja sitten minä olen hänen sylissään ja äitini halaa minua kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Ja minä itken, ensimmäisen kerran hänen hautajaistensa jälkeen.
”Äiti.” Minä kuiskaan, yhä uudelleen, sillä haluan että hän pysyy siinä.
Äiti nauraa, rutistaa minua tiukemmin ja hän on lihaa ja verta eikä vain hauras aave.
Me juoksemme, tanssimme ja nauramme, äiti ja tytär, jälleen yhdessä.
Yritämme ottaa takaisin kaiken menetetyn ajan, vaikka tiedän, ettei sillä ole enää väliä, ei nyt kun hän on tässä.
Nyt me istumme hiljaa ja äiti silittää hiuksiani niin kuin joskus pienenä. Me laulamme hiljaa samoja säveleitä joita maailma on täynnä.
”Miksei isäkin ole täällä?” Minä kysyn äidiltä, kuin olisi aivan luonnollinen asia että hän tietäisi vastauksen kaikkeen.
Se on samaa horjumatonta uskoa ja luottamusta mitä minä aina olen häntä kohtaan tuntenut.
”Hän ei ole kuollut.” Äiti vastaa.
”En minäkään ole.” Minä sanon. ”Tarkoitatko että minä vain kuvittelen tämän?”
”Ei.” Äiti nauraa. ”Täällä me olemme olemassa, tämä on sinun sydämesi se osa jossa minä aina tulen elämään.”
Minä halaan häntä, surullisena siitä ettei minun perheeni kykene olemaan yhdessä edes sydämessäni kun varjo lankeaa yllemme.
Me katsomme molemmat ylös ja isä hymyilee meille.
Hän istuu viereemme ja siitä tulee kaikkien aikojen iloisin ryhmähali.
Ja minä olen onnellinen ja musiikki muuttuu iloiseksi ja tanssivaksi eikä sitä enää säestä hienoinen suru.
Me vaellamme yhdessä, minä ja isä ja äiti.
Minä näytän isälle sen ruttusarvisen nistasiikin, jonka isä on aina halunnut nähdä ja se antaa meidän ratsastaa itsellään.
Me lennämme halki taianomaisen maailman joka on ihmeitä täynnä.
Kunnes minä putoan ja näen miten isäkin putoaa. Äidin kasvot ovat yläpuolellamme mutta me emme voi enää saavuttaa häntä.
Äiti on taas poissa ja minä huomaan istuvani jälleen puunrungolla.
Ja itken, sillä sieluni sävelet kaikuvat vielä korvissani ja tunnen yhä äitini lämmön ja tuoksun.
Ystäväni eivät tietenkään uskoneet kun kerroin tuosta heille.
He varmaan luulivat minun nähneen unta, vaikka he eivät sitä sanoneetkaan.
Mutta ei se mitään, minä olen tottunut siihen.
Olen muuten huomannut, että Harry istuu nykyään suurimman osan ajastaan kuulokkeet korvissaan.
Ja että Ron katsoi omia kuulokkeitaan pohjattoman epäluuloisesti ja laittoi ne mahdollisimman kauas itsestään, kuin pelkäisi niiden imaisevan hänet sisäänsä.
Hän sanoi, että oli nähnyt unta
sukista..
Jos joskus yöllä heräät ja kuuntelet hiljaisuutta, voit huomata, ettei se olekaan hiljaista.
Maailman täyttää kaunis, hiljainen musiikki joka koostuu sävelistä joita sielumme laulavat.
Kuuntele tarkkaan.
Kuulet ehkä oman sielusi sävelet.
