Title: Kuutamokävely
Author: creep
Rating: K-11
Genre: fluffy
Pairing: Sirius/Remus
Disclaimer: Rowlingin omaisuutta, ei minun
Summary: ”Antura tuijotti sinua niin rakastuneen näköisenä, etten voinut vastustaa.”
”Minä en ole rakastunut”, Sirius kiisti nopeasti, saaden osakseen kummastelevan katseen Remukselta ja huvittuneen tietäväiset Jamesilta ja Peteriltä.
A/N: Viime yönä olin äärettömän väsynyt, joten olin radikaali ja menin sänkyyn jopa ennen kahtatoista... mutta sitten sain idean kirjottaa tän. Ja taas väsyttää. No mut toisaalta... no regrets, sillä siit on aikaa, kun viimeks tällä parituksella oon kirjottanu. :') Pahoittelen mahdollista kökköyttä+virheitä. :d
Sirius rakasti niitä yöllisiä kävelyjä Remuksen kanssa. Taivas oli kirkas tähdistä ja se kaikki, syksyltä tuoksuva tuulahdus ja hiljalleen puista putoilevat lehdet loivat hyvin romanttista tunnelmaa. Sirius vilkaisi vierellään kävelevää Remusta, tämän kättä, joka lepäsi kylkeä vasten. Sirius oli juuri keräämässä rohkeuttaan ja tarttumassa siihen käteen, mutta silloin jokin kolahti hänen takaraivoonsa. ”Auh!”
Sirius kääntyi, näki Jamesin, joka sohi Lumos-loitsua Siriusta kohti virnistellen ja Peter hihitti hänen vierellään.
”Hemmetti, Sarvihaara, tuo sattui! Mitä hittoa sinä heitit, kivenkö?”
James nappasi maasta jotakin, joka taikasauvan valossa paljastui omenaksi. Sirius irvisti ja hieraisi päätänsä. Ei häntä oikeastaan ollut kovin pahasti sattunut, häntä vain lähinnä ärsytti, sillä hän oli hetkeksi unohtanut, ettei ollut kahden Remuksen kanssa. Sirius piti Jamesista ja Peteristä – tietenkin piti, olivathan he hänen parhaita ystäviään, mutta… Sirius piti Remuksesta aivan erillä tapaa ja siksi hän olisi halunnut kerrankin olla edes yhden hetken kaksin tämän kanssa.
”James, mitä ihmettä sinä oikein ajattelit? Tuossa olisi voinut käydä tosi pahasti! Sattuuko sinuun, Antura?”
Remus kumartui Siriuksen puoleen erittäin huolestunut ilme kasvoillaan ja Sirius yritti parhaansa mukaan olla hymyilemättä kuin Naantalin aurinko. ”No… joo.”
”Mihin?”
Remus laski kätensä Siriuksen hiuksille. Ne karheat kätensä, joita Sirius unohtui tuijottamaan aivan liian usein. ”Siihen”, Sirius sai henkäistyä, kun Remus löysi kohdan, vaikka toisaalta kipu tuntui jo haihtuneen ilmaan, sillä voi luoja, Remuksen kädet ja se, että toinen oli niin lähellä, että Sirius pystyi helposti tuntemaan suklaan tuoksun.
Remus ei todellakaan ollut samanlainen ystävä kuin James ja Peter, sillä Siriuksen sydän ei pyrähtänyt hakkaamaan tietään ulos hänen rinnastaan, kun he Siriusta koskivat. Eikä silloin Sirius miettinyt päätään puhki, miten hän saisi sen kosketuksen jatkumaan… mitä hän voisi tehdä, jotta se kamala hetki, jolloin Remus veisi kätensä pois, ei tulisi.
Oikeastaan… kukaan muu kuin Remus ei ollut saanut mitään senkaltaista Siriuksessa aikaan. Ei yksikään tyttö, jonka kanssa Sirius oli ollut ja eihän Sirius halunnut kerskua, mutta heitä oli ollut monta. Eikä ne muutamat pojatkaan, joista Sirius ei koskaan puhunut kellekään. Mutta niistä tytöistä ja pojista oli jo aikaa, Siriusta ei enää huvittanut , koska… kukaan heistä ei ollut Remus.
”Sinulle taitaa tulla kuhmu…”
Sirius sai vaivoin hillittyä pettyneen huudahduksen, kun Remus viimein vei kätensä pois ja kääntyi Jamesia kohti.
”No? Onko sille jokin syykin, että paiskot muita omenoilla?”
James virnisti entistä syvemmin. ”Antura tuijotti sinua niin rakastuneen näköisenä, etten voinut vastustaa.”
”Minä en ole rakastunut”, Sirius kiisti nopeasti, saaden osakseen kummastelevan katseen Remukselta ja huvittuneen tietäväiset Jamesilta ja Peteriltä. Sirius nielaisi.
”Mitäs sanot, Matohäntä, pitäisikö meidän mennä tekemään Vorolle jokin kiva pieni yllätys?”
Peter tuijotti hölmistyneenä Jamesia, joka iski tälle silmää tavalla, jonka piti olla vaivihkainen, mutta typeräkin olisi sen huomannut. ”Aaa jooo! Mennään vaan”, Peter sanoi sitten ja iski silmää Jamesille takaisin.
Sirius lähes syöksyi suutelemaan heitä molempia, mutta silloin hän ymmärsi, että hänen kauan odottamansa hetki oli koittanut. Nyt tai ei koskaan. Ja Siriusta alkoi jännittää niin, että hänen mahaansa väänsi pahemmin kuin ennen huispausottelua luihuisia vastaan ja se oli paljon. James ja Peter hiippailivat takaisin linnaan ja Sirius vilkaisi Remusta, tuntien käsiensä hikoavan.
Remus huokaisi. ”Tiedätkö, minulla on ollut viime aikoina tosi ulkopuolinen olo... tuntuu, että James ja Peter ja sinä tiedätte jotain, mistä minulla ei ole aavistustakaan.”
”Ömm”, Sirius sanoi, tietäen, että se oli täydellinen hetki kertoa.
'Niin no, en tiedä miten, mutta äskeisen perusteella he taitavat tietää, että minä ikään kuin… pidän sinusta. Paljon.'
Mutta sanat juuttuivat Siriuksen kurkkuun ja Remus hymyili. ”Ei se mitään, olen jo tottunut…”
Sirius avasi suunsa sanoakseen, ettei Remuksen tarvitsisi tottua sellaiseen, mutta silloin Remus vilkaisi taivaalle ja mumisi: ”Puolikuu…”
Sirius halusi halata Remusta. Ja suudella pois se kurttu, joka hänen otsalleen muodostui aina, kun Remus mietti ’karvaista ongelmaansa’. Voi Merlin, Siriuksesta tuntui, että hän oli halunnut tehdä niin jo vuosia (siitä lähtien, kun hän oli 13-vuotiaaana saanut tietää Remuksen suurimman salaisuuden) ja hän oli varma, että hän sekoaisi, jos joutuisi hillitsemään itsensä vielä sen kauempaa…
Joten, ajattelematta yhtään mitään, Sirius tarttui Remukseen, painaen huulensa tämän kuumalle otsalle. Remus päästi yllättyneen äännähdyksen ja Sirius jähmettyi liikkumattomaksi, ymmärtäen vihdoin, mitä oikein oli tekemässä. ”Ööh… Antura?”
Sirius vetäytyi nopeasti kaummeas ja tunsi raskaan punan nousevan poisilleen. ”Minä, öm, pidän suklaasta!”
Sirius irvisti. Mitä hittoa hän oikein sanoi? Remus tuijotti häntä sanattoman hämmästyneenä.
”Mutta… ethän sinä ole koskaan suklaasta pitänyt…?”
”En niin”, Sirius sanoi kuin olisi juuri muistanut asian ja hämmennys Remuksen kasvoilla vain syveni. ”Tai siis… pidän. Koska suklaasta tulee mieleen sinä. Ja pergamenteista. Ja musteesta. Joskus sinulla on mustetta nenän päässäsi. Silloin haluan suudella sinua, mutta toisaalta haluan suudella sinua aina, mutta… etenkin silloin.”
Sirius loksautti suunsa kiinni, sillä hän pelkäsi, mitä sieltä vielä tulisi ulos, jos hän erehtyisi vielä pitämään sitä auki.
”Sinä… haluat suudella? Minua?”
Sirius nielaisi. ”No… niin. Tai no, en pelkästään sitä. En tarkoita, haluaisin jotain enemmän tai mitään! Tai no… joo… mutta oikeastaan minulle riittäisi jo sekin, että saisin pitää sinua kädestä…”
Remus räpäytti silmiään, mutta tämän ilme ei värähtänytkään, ei paljastanut mitään. Sirius oli varma, että hän oksentaisi pian sydämensä ulos suoraan Remuksen kengille.
”Olenko oikeassa – sinulla on tunteita minua kohtaan?”
Sirius ei uskaltanut avata suutaan, joten hän tyytyi nyökkäämään.
”Ja James ja Peter tietävät?”
Sirius nyökkäsi jälleen, melko ilmiselväähän se oli.
Remuksen ilme muuttui miettiväksi ja sitten hän sanoi: ”Sirius… minä pidän sinusta tosi paljon. Mutta en ole varma, että pidänkö sinusta sillä tapaa… anna minulle aikaa?”
Sirius nyökkäsi kolmannen kerran, huojentuneena siitä, ettei hän tullut ainakaan saman tien torjutuksi. Se tarkoitti, että hänellä oli jopa toivoa.
Siriuksen toiveikkuus vain lisääntyi, kun he kävelivät takaisin linnaan, sillä Remus pohti, mitä James ja Peter olivat keksineet ja siinä samalla - kuin ohimennen – hän tarttui Siriusta kädestä. Eikä päästänyt irti ennen kuin he astuivat sisään tupaansa. Eikä Sirius välittänyt pätkän vertaa, vaikka James ja Peter virnuilivat hänelle erittäin leveästi. Sillä Remuksen käsi oli karhea, mutta siitä huolimatta se teki Siriuksen olosta niin kovin pehmoisen.
Ja sitä paitsi… kun Remus alkoi tehdä läksyjään, hän nappasi sängylleen pergamentin palan, suklaata ja mustepullon ja Sirius oli aivan varma, että Remus unohtui tuijottamaan mustepulloa, vilkaisi sitten Siriusta ja… punastui. Sirius ei ollut täysin perillä siitä, mitä se tarkoitti, mutta hänellä oli tunne, että se oli hyvä merkki.
Ehkäpä Sirius saisi ensi viikolla ylipuhuttua Jamesin ja Peterin… ja kävelisi Remuksen kanssa kahdestaan koko illan. Käsi kädessä.
