Otsikko: Se ei ole edes valinta
Kirjoittaja: Soni
Oikolukija: astars913
Ikäraja: K-11
// Sca laski ikärajaaParitus/Hahmot: R'nB eli Ron/Blaise. Tämä on itseasiassa ensimmäinen mitä ikinä kirjoitin näistä kahdesta.
Genre: Draama
Vastuunvapaus: En omista, rahasta tai halua loukata.
a/n: Kirjoitin tämän astarsille syntymäpäivälahjaksi (yksi niistä viidestä tuskalla väännetystä R'nB ficistä) ja siten tämä on jo vanhempi ficci, mutta astars alkoi julkaista
Pieniä ihmisiä joten olen pantannut näitä. Jollain tavalla pidän tästä yhä koska tämä oli tulikokeeni tämän parin kirjoittamiseen.
Se ei ole edes valinta
(se on selvyys)
Blaise harppoi kovaa vauhtia pitkin tyhjää käytävää. Hän oli erkaantunut uudesta poikaystävästään vähän aikaa sitten Korpikynnen tornilla. Hän tiesi, että jossain hämärässä kolossa vaanisi hänen toinen tuttavuutensa.
Raskaat askeleet lähtivät seuraamaan häntä kuin tyhjästä ja Blaise mietti hetken pois juoksemista, mutta päätti sitä vastaan. Hänen piti kohdata tämä tänään ja tässä.
Hän ohitti luokkahuoneen ja askeleet takana pysähtyivät sen kohdalle ja kiskaisivat hänet perässään sisälle.
Suuret kourat iskivät hänet vasten seinään ja häneltä karkasi urahdus hampaiden välistä.
– Mitä helvettiä tuo oli olevinaan Zabini?
– Ai mikä? hän kysyi muka viattomasti, esittäen täysin tyyntä ja nosti katseensa taivaansineen joka leiskui raivoissaan. Kaikki hehkuttivat aina Potterin kuolonkirouksenvihreiden silmien perään, mutta Blaisesta Ronald Weasleyllä oli maailman upeimmat siniset silmät.
– Kyllä sinä tiedät mistä minä puhun, poika murisi naama irveessä ja toi naamaansa vielä hieman lähemmäs Blaisea.
– Siis siitä että istuin Brianin kanssa korpinkynnen pöydässä? Ei se ole sääntöjen vastaista
Weasel.
Ron vain murisi ja tiukensi otettaan hänessä. Blaise oli varma että saisi mustelmia, mutta ne tuskin näkyisivät kovin selkeästi, niistä tulisi vain tummia laikkuja.
– Mitä sinä teit sen limakeijon seurassa?
– Mitä sinä teit Grangerin seurassa? hän haastoi takaisin. Myrsky laantui hieman Ronaldin silmistä.
– Se ei ole sama…
– ÄLÄ kehtaa vain väittä minulle, ettei se ole sama asia! hän karjaisi ja riuhtaisi itsensä irti. Hän työnsi kaikella massallaan Weasleytä kauemmas itsestään.
– Minä EN OLE sinun omaisuuttasi Ronald Weasley! Sinä olet tehnyt sen HYVIN selväksi, etteivät nämä meidän "vahinkomme" ole olemassa saati merkityksellisiä!
Ron – Weasley – aukoi suutaan muutaman kerran ja rutisti kätensä valkoisiksi möykyiksi.
– Hermione ja minä, meidän välillämme ei ole mitään sellaista, hän sanoi viimein ja näytti jopa hieman surulliselta.
– Ei niin, mutta sinä annat niin hänen kuin koko koulun luulla, että OLISI. Joka ikinen kerta, kun sinä raahaat minut näihin luokkiin ja alkoveihin, kun sinulle sopii ja otat mitä tahdot, sinä jätä minut yksin ja palaat hänen luokseen esittämään, ettei mitään tapahtunut. Jos luulet, että anna sinun kohdella itseäni kuin salarakasta ja paskaa kenkiesi pohjassa, niin turha luulo.
– En minä vain voi…, Ronald aloitti ansaan ajetun näköisenä.
– En minä ajattele että sinä olisit jotenkin huonompi kuin minä, punapää soperteli.
– Sinä et vain uskalla, Blaise sylkäisi suustaan ja katsoi kuinka lähes kaksimetrinen varsi jännittyi ja silmien leimu palasi.
– Mitä?
– Sinä pelkäät! Oi niin uljas ja rohkea sankarimme rohkelikko pelkää myöntää itselleen yhtään mitään!
– Sinä et tiedä mistään mitään!
– Sinä yrität unohtaa että meiltä meni lapsuus!
Ronin naama muuttui kalman valkeaksi.
– Sinä yrität unohtaa, että me elimme läpi sodan! Että me näimme asioita, joita normaalit lapset eivät näe. Että sinulta kuoli veli. Samalla sinä kiellät, mitä meidän välillämme tapahtui, kun sinä PAKENIT ystäviäsi!
Koko Ronaldin varsi vapisi tämän pidätellessä itseään. Taivas oli muuttunut yöksi.
Blaiselta ei mennyt kauaa arvata Weasleyn ajatuksenjuoksua. Ensin ei minkäänlaista tunnistamisen merkkiä kahdeksannen vuoden alussa, kohtelu kuin ventovieraalla ja sitten yhtäkkiä hän on luokkahuoneessa tyrmissä ja Ronald – Ron – kuiskii hänen korvaansa kuinka hän oli ikävöinyt, kaivannut häntä.
Jälkeenpäin Blaise oli oivaltanut, että poika oli puhunut hänen ruumiistaan, ei
hänestä. Se oli sattunut enemmän, kuin hän oli koskaan voinut kuvitella.
– Sinä et voi saada minua ja Grangeria molempia Weasel. Minä en ole salaisuus tai häpeä. Minä menen naimisiin miehen kanssa, joka rakastaa vain ja ainoastaan minua, joka ostaa meille yhteisen talon ja mitä ikinä pariskunnat tekevät toisilleen, Blaise sanoi tyynen kylmästi ja kokosi itseään lähtemään. Hän oli päätellyt, ettei Ronald ollut muuttamassa mieltään, eikä hän aikonut odottaa, että poika mahdollisesti valitsisi yksin hänet. Hän menisi naimisiin, hänelle ei kävisi kuten hänen vanhemmilleen.
Ronald vain tuijotti häntä silmät suurina ja syvinä. Blaise jähmetti kaiken sympatian itsessään ja otti ylimielisen rennon asennon, luikersi kuoreensa ja väänsi kasvonsa inhon irveeseen.
– Tämä on yksin sinun syytäsi, koska olet peloissasi kuin pikkulapsi, hän sanoi ja kiepsahti ympäri ja poistui katsomatta tuhoa, jonka oli kenties saanut aikaan.
Ron rutisti nyrkkejään auki ja kiinni, aina vain uudestaan ja katsoi sydän kylmänä sulkeutunutta puuta.
Hän oli ollut niin RAIVOISSAAN nähdessään Blaisen – Zabinin – kiipeämässä ympäri sitä korpinkynnen ääliötä. Hymyillyt kaunista hymyään jonkun toisen pojan sanoille, kuljettanut sormiaan läpi jonkun toisen hiuksia.
Hän tunsi yhä olonsa vihaiseksi, mutta nyt hän oli myös hukassa, peloissaan ja niin kaamean surullinen. Hän tunsi pahanolon kiertävän vatsassaan kuin liemen Nevillen noidankattilassa.
Blaise oli saanut hänet unohtamaan. Blaise oli ainoa, joka sulki vihan ja tuskan hänen mielestään ja hän saattoi hetken jopa nauttia elämästään.
Hän ei voinut antaa toisen kadota.
Hän ei halunnut jäädä yksin. Muuten hän ei uskaltaisi.
Hän tarvitsi Blaisen.
Ron avasi nyrkkinsä ja juoksi ulos luokkahuoneesta.
