Kirjoittaja Aihe: TSH: Death is not the end, Frodo/Sam, k11, Angst, Deathfic  (Luettu 2117 kertaa)

saimaannorppa

  • ***
  • Viestejä: 31
Nimi: Death is not the end
Beta: Tonyatown, kiitokset vielä hänelle :) Olet korvaamaton!
Kirjoittaja: Minä, Saimaannorppa
Ikäraja: k11
Fandom: Taru Sormusten Herrasta
Paritus: Frodo/Sam
Genre: Angst, Deathfic?? (:O),
Varoitukset: Hahmon kuolemaa käsitellään aika reilusti, joten ajatus saattaa olla... rankka? Mutta eipä tämän kauhean hirveä pitäisi olla...
Vastuuvapaus: Tolkien omistaa kaiken jonka tunnistatte hänelle kuuluvaksi :)
A/N: Tämän ficcin piti aluksi olla hyvin, hyvin erillainen, mutta siitä tuli sitten tälläinen. Haluan kiittää hirveästi betaani Tonyatownia, joka muuten keksi ficcin nimen :) Alku on oikeastaan suoraan kopsattu Kuninkaan paluusta, mutta ei se varmaan haittaa ketään... Olen muuten iloinen ettei Sormusten Herrat loppuneet näin! Kommenttia kaipaisin! :)

Death is not the end

”Tuntuu hyvältä, että sinä olet siinä”, Frodo sanoi. ”Tässä nyt, kun kaikki loppuu.”
”Herra, minä olen tässä”, minä sanoin ja painoin Frodon haavoittuneen käden hellästi rinnalleni. ”Ja te olette tässä. Ja matka on lopussa. Mutta, kun me on kerran kuljettu koko tämä matka, minä en tahdo vielä luopua. Semmoinen ei oikein sovi minulle, tiedättehän te sen.”
”Ehkä ei”, Frodo sanoi, ”mutta sellainen maailma on. Toiveet tuhoutuvat. Loppu tulee. Meidän ei tarvitse odottaa enää kauan. Me olemme keskellä hävitystä ja tuhoa, eikä meillä ole mitään tietä pois.”

Muistin, että olin saanut meidät vähän kauemmaksi Tuomiorotkosta ja kaikki oli pimennyt. Luulin kuolevani, niin kuin Frodo-herra oli sanonut, mutta näköjään en sitten kuollut, koska tässä minä makasin. Avasin varovaisesti silmäni ja kohottauduin istumaan. Vilkaisin ympärilleni ja näin vanhan valkopartaisen miehen istuvan toisella puolella huonetta.
”Gandalf? Etkö sinä kuollut?” kysyin.
”Kuolin, mutta...se on pitkä juttu, Samvais. Kerron sen myöhemmin.”
”Hyvä on. Missä Frodo-herra on? En kyllä tiedä, missä itsekään olen, mutta on kai tärkeämpää tietää missä hän on”, sanoin ja vilkuilin huonetta katseellani ikään kuin näkisin isäntäni siellä. Gandalf katsoi surullisena tyhjyyteen.
”Gandalf? Gandalf hei, onko hän täällä?” Minun epäilykseni alkoivat kasvaa ja aloin panikoida, kun velho ei vastannut minulle. ”Ette kai te jättäneet häntä sinne? Ettehän te voineet! Minä menen hakemaan hänet sieltä – ”
”Rauhoitu Samvais, emme jättäneet häntä sinne”, Gandalf sanoi. Huojennus valtasi minut.
”Hyvä, missä hän on?” minä kysyin.
”Tuota, viereisessä huoneessa”, Gandalf sanoi. Nousin seisomaan. ”Sam, älä mene sinne”,
”Miksi?” minä kysyin hämmentyneenä. Ei se vanha velho voisi estää minua menemästä katsomaan isäntääni. ”Nukkuuko hän? En minä häntä herätä.”
”Ei hän nuku”, Gandalf sanoi.
”No hyvä, minä me – ” aloitin, mutta Gandalf vaiensi minut kädellään.
”Hän ei tosiaan nuku, hän on poissa. Kuollut”, Gandalf sanoi. Aluksi minuun iski niin paha järkytys, että en tajunnut mistään mitään, aivoni eivät olleet vielä edes tajunneet Gandalfin sanoja. Kun tieto pääsi aivoihin asti, silmissäni sumeni, enkä enää kuullut mitään. Tajusin heikosti, etten enää seissyt, kunnes en enää tajunnut mitään.


Kun järkytys meni ohi, tuli hirveä suru, jolle ei ollut tulla loppua. Se oli niin henkistä kuin fyysistäkin. Olin pari ensimmäistä päivää sängyssä pienellä kerällä, enkä suostunut syömään mitään. Aloin kuitenkin tajuta, ettei siitä ollut mitään apua. Ainoa hyvä juttu siinä oli, että saattaisin kuolla ja silloin pääsisin Frodon luokse. Mutta minä en tiennyt mitä tapahtui kun kuoli, joten sekin ajatus tuntui jotenkin ahdistavalta.

Päätin siis lähteä syömään muiden kanssa, mutta en vieläkään tervehtinyt muita. Istuin vain Merrin ja Pippinin viereen ja olin hiljaa koko ruokailun ajan. Serkukset katsoivat huolissaan minua, kun join vain yhden lasin vettä ja söin yhden leivän. Poistuin pöydästä ja kiitin. Muuten en sanonut koskaan mitään.

Muulloin istuin huoneessani vaipuneena ajatuksiini. Mietin, oliko kukaan kertonut vanhalle Bilbo-herralle Frodon kuolemasta. Aloin miettiä Frodon viimeisiä sanoja. Mietin myös minun viimeisiä sanojani Frodo-herralle. Minä saisin kuulla, kun kerrottaisiin ”yhdeksänsormisesta Frodosta”, mutta Frodo-herra ei saisi koskaan kuulla. Mietin Frodon ruumista, missä se oli nyt ja minne se haudattaisiin. Aloin miettiä myös Kontua, jota Frodo-herra ei saanut enää koskaan nähdä.

Yhtenä päivänä menin puhumaan Merrille ja Pippinille, jotka kertoivat, että lähtisimme seuraavana päivänä. Uskalsin jopa kysyä Frodon ruumiista ja he sanoivat että se haudattaisiin Kontuun. Ruumis lähtisi meidän mukaamme. Ratsastaisimme taas Keskimaan läpi, mutta matka menisi varmaan hevosilla nopeammin. Muutenkin tiesimme nyt reitin, eivätkä pahat voimat olisi vastassa.

Lähdimme sitten hevosilla ratsastaen kotia kohti. Matka meni nopeasti, mutta en halunnut nähdä Frodon ruumista, koska pelkäsin että lopetan jaksamiseni nähdessäni sen. Siksi yksi hevonen laitettiin vetämään liinalla peitettyä kärryä, jonka alla ruumista pidettiin. Pysähdyimme Rivendellissä, josta Bilbo lähti meidän mukaamme, koska halusi olla mukana, kun Frodo haudattaisiin. Pääsimme lopulta Kontuun.

Hautajaispäivä oli kauhea, mutta kestin sen niin hyvin kun pystyin. Kuolleen Frodon kuolleena näkeminen tuntui hirveältä, mutta kestin senkin. Hautajaisten jälkeen Bilbo lähti takaisin Rivendelliin. Vaivun surusta jonkinlaiseen horrosmaiseen tilaan. Asuin isäni, Ukon kotona, mutta pysyin omassa huoneessani, enkä suostunut poistumaan sieltä.

Mietin, miten muut hobitit, ihmiset ja kääpiöt pystyivät kestämään läheistensä kuoleman. Haltioillahan ei ollut sitä murhetta, koska he eivät kuolleet. Muut varmaan vain jatkoivat elämäänsä, menivät naimisiin ja saivat lapsia. Pitäisikö minunkin mennä naimisiin ja saada lapsia? Se ajatus tuntui väärältä. Joskus mietin, välitinkö vähän liikaa Frodosta. Hänhän oli vain isäntäni ja paras kaverini! Vai oliko Frodo-herra minulle sittenkin enemmän? Kielsin ajatuksen, mutta se pälkähti mieleeni aina uudestaan.

Avasin Repunpään oven ja astuin varovasti sisään. Olin käynyt häätämässä talon edelliset asukkaat, jotka lähtivät aika nopeasti pois, kun olin tarttumassa Piikkiin. Nyt toruin itseäni kärsimättömyydestäni - eihän viattomia hobitteja saanut uhkailla miekoilla! Repunpää ei ollut kuitenkaan muuttunut ollenkaan, vaan kaikki oli entisellään. Puutarha oli tosin villiintynyt, mutta muuta eroa ei ollut. Silti Repunpää tuntui tyhjältä ilman Frodoa. Askeleeni kaikuivat hiljaisessa talossa. Tartuin hyvin varovaisesti takan reunalla olevaan Frodoa esittävään pieneen maalaukseen ja katsoin sitä lähempää. Kyyneleet kohosivat silmiini. Pistävä suru ja ikävä iski taas, joten jouduin laittamaan maalauksen takaisin takan reunalle ja menin istumaan hetkeksi. Olinhan minä aina tiennyt rakastavani Frodoa, mutta rakastinko minä häntä niin kuin mies vaimoaan? Ajatus tuntui oikealta. Aivoni epäröivät, mutta sydämeni oli asiasta varma. Viimeksi kun en luottanut sydämeeni, olin tehnyt yhden elämäni suurimmista virheistä, joten hyväksyin ajatuksen. Hetkeksi minut valtasi huojentunut olo, mutta muistin hetkessä, ettei Frodoa enää ollut, joten huojennus hävisi hetkessä ja paha olo tuntui entistäkin pahemmalta.

Minä muutin Repunpäähän asumaan. Frodo ei ollut oikeastaan jättänyt omaisuuttaan kenellekään, mutta kaikki olivat samaa mieltä siitä, että se siirtyisi minulle. Repunpäähän muuttaminen oli aluksi vaikeaa, sydäntäni pisti nähdä kaikki Frodo-herran tavarat ja itkin siksi usein. Elämästäni ei oikein tullut mitään, näin harvoin ketään ja jos näin, näin Merriä tai Pippiniä, jotka tulivat varmistamaan, että minulla oli kaikki hyvin.

Olin leikkaamassa pensaita Repunpään pihalla. Katseeni osui paikkaan, jossa minä ja Frodo-herra olimme istuneet vain vähän ennen kun lähdimme matkalle. Frodo oli ollut aika väsynyt, mutta hän oli suostunut tulemaan syömään iltapalaa pihalle.
”Sam”, Frodo oli sanonut. ”Minulla on ikävä Bilbo-setää.”
”Voi, Frodo-herra, minä en taida saada häntä millään tänne takaisin, vaikka tiedätte kyllä, että tekisin niin jos voisin”, minä olin sanonut. Frodo oli naurahtanut.
”Ei sinun sellaista tarvitsisi tehdä”, hän sanoi ja hymyili minulle.
”Auttaisiko, jos kertoisin sinulle jonkun Bilbo-herran tarinan?” minä olin kysynyt.
”Olisi se varmaan ihan kiva”, Frodo oli sanonut. Olin alkanut kertomaan omaa suosikkiani, kunnes olin tuntenut tutun pään olkapäälläni.
”Frodo-herra?” olin kysynyt hämmästyneenä, mutta huomasin, että Frodo oli nukahtanut. Se ei ollut haitannut minua ollenkaan, vaan olin suudellut Frodon hiuksia, ottanut hänen päänsä syliini ja antanut Frodon nukkua.

Nyt katsoin samaa paikkaa haikeasti. Mikseivät asiat voisi olla vieläkin samoin?


Kerran Gandalf tuli käymään. Hän ehdotti, että voisin kirjoittaa Bilbon ja Frodon kirjan loppuun. Aloitin sitten kirjan kirjoittamisen, ja koska en tehnyt mitään muuta, sain sen aika nopeasti kirjoitettua. Merri ja Pippin kävivät Repunpäässä kertomassa minulle omat osuutensa.

Olin kirjoittanut nyt kirjan siihen asti, kun olimme tuhonneet Sormuksen. En tiennyt, miten kirjoittaisin lopun. Enkä tiennyt miten pystyisin siihen. Katsahdin ovea mietteliäänä, mutta minulle tulikin mieleen se, kun olin ollut viikonlopun käymättä Repunpäässä ja tulin taas käymään. En muista, missä olin ollut, mutta olin kertonut kuitenkin Frodolle, että hän joutuisi olemaan viikonlopun yksin. Bilbo-herra oli juuri lähtenyt Konnusta, joten Frodo oli ollut aika yksinäinen. Olin avannut Repunpään oven.
”Sam?” Frodo-herra oli huutanut toisesta huoneesta.
”Minä täällä, Frodo-herra”, olin huutanut takaisin. Minun hämmästyksekseni Frodo oli melkein juossut eteiseen ja halannut minua tiukasti.
”Minulla oli sinua ikävä”, Frodo oli sanonut.
”Minullakin oli teitä ikävä”, olin sanonut todenmukaisesti. Frodo oli päästänyt minusta irti ja näyttänyt hieman nolostuneelta.
”No, minä menen leikkaamaan ruohon”, olin sanonut. Frodo oli nyökännyt.
”Voinko minä tulla mukaasi puutarhaan? Minulla on ollut oikeasti aika tylsää.”
”Tietenkin Frodo-herra”, minä olin sanonut hymyillen.


Minusta maailma alkoi tuntua aina vain epäreilummalta. Frodo-herra oli kävellyt koko pitkän matkan, kestänyt monet kivut ja tuhonnut lopulta pahan. Silti hän oli vain kuollut, eikä ollut koskaan päässyt näkemään enää kotiaan. Se oli niin väärin. Tiesin, että Frodo oli tiennyt jo pitkään, ettei selviytyisi matkasta, mutta hän ei ollut koskaan sanonut ihan suoraan, että minä en selviytyisi siitä. Kaikki oli sen kirotun Sormuksen syytä. Frodo oli varmaan ollut Sen takia niin huonossa kunnossa ja kuollut. Minä surin ja säälin Frodoa enemmän kuin mitään muuta koskaan. Matka Mordoriinkin oli hauskempi kuin elämäni nyt. Silloin sentään Frodo oli ollut kanssani.

”Aiotko enää koskaan mennä töihin?” Merri kysyi varovaisesti. Minä pudistin päätäni.
”Milloin olet edes viimeksi käynyt ulkona?” Pippin kysyi.
”Toissapäivänä, kävin leikkaamassa ruohon”, sanoin.
”Entä Repunpään ulkopuolella?”
”En muista.”
”Oletko edes poistunut täältä sen jälkeen kun muutit tänne?”
”Tuota, en kai...”
”Sam, sinä halusit nähdä vielä Konnun, mutta kun tulit tänne et edes välittänyt siitä. Tiedän, että se on eri asia, kun – ” Merri epäröi, mutta Pippin jatkoi: ”Tapahtui niin, mutta tulisit edes katsomaan, miltä Vihreä Lohikäärme näyttää nykyään.”
”Onko se sitten muuttunut jotenkin?”
”No ei oikeastaan, mutta…”


Raahauduin sitten heidän kanssaan ulos, mutta en oikeastaan välittänyt mistään mitään. He ostivat minulle yhden oluen ja join sen kohteliaisuuden vuoksi. Lähdin mahdollisimman nopeasti takaisin Repunpäähän. Huomasin kuitenkin, että matka oli saanut Merrin ja Pippininkin hieman hiljaisemmiksi, koska he eivät enää juoneet itseään sammuksiin ja tanssineet kuin viimeistä päivää pöydällä.

Kävellessäni Repunpäähän, muistin miten olin kävellyt samasta kohtaa Frodon kanssa. Silloin Merri ja Pippinkin olivat olleet Vihreässä Lohikäärmeessä kanssamme. He olivat juoneet itsensä niin pahasti humalaan, että olivat nolanneet meidät todella pahasti.

”Täällä on aika kylmä”, Frodo oli sanonut ja vilkuillut taivaalle ikään kuin olisi alkanut satamaan lunta. ”Talvi on näköjään tulossa.”
”Niin on, Frodo-herra”, olin sanonut, ”onko teillä kylmä?”
”Vähän”, Frodo oli sanonut, mutta hymyillyt silti.
”Tässä, Frodo-herra, ottakaa minun viittani lämmikkeeksi”, olin sanonut ja antanut oman viittani Frodolle. Frodo oli katsonut minua hieman hämmästyneenä, mutta pukenut viitan kuitenkin päällensä.
”Eikö sinulle tule kylmä?” hän oli kysynyt ja katsonut minua huolissaan.
”Ei minulle tule.”
”Sam, älä huijaa”, Frodo oli sanonut ja ojensi viitan minulle takaisin.
”Mutta, Frodo-herra – ”
”Sam.” Frodo oli sanonut, ”Minulla on jo yksi viitta, ei sinun tarvitse palelluttaa itseäsi minun takiani.”
”Voi, Frodo-herra”, minä sanoin ja kiedoin hetken mielijohteesta käteni isäntäni ympärille. ”Lämmittääkö tämä?” minä olin kysynyt. Frodo oli nyökännyt ja kietonut omatkin kätensä ympärilleni. Minä olin ainakin pysynyt koko loppupäivän lämpimänä ja iloisena.


Saatoin kerran tai pari ajatella itsemurhaa, mutta tiesin, ettei kukaan olisi halunnut sitä. Mietin, milloin minä kuolisin. En uskonut, että eläisin niin pitkään kuin muut hobitit normaalisti. Merri ja Pippin todennäköisesti eläisivät myös pitkään minun kuolemani jälkeen. Miksi ihmeessä minä en olisi voinut kuolla sinun siastasi?

Yhtenä päivänä otin itseäni niskasta kiinni ja vein kukkia paikalle, johon Frodo oli haudattu. Palatessani näin Merrin ja Pippinin, jotka tietenkin luulivat, että olin aloittanut taas normaalin elämän, ja pyysivät minua Vihreään Lohikäärmeeseen oluelle. Minun mulkaisuni luultavasti kertoi heille, etten ollut aloittamassa normaalia elämää.

Mutta se tarkoittaa, että on elättävä epänormaalia elämää. Niin minun pitäisi tehdä. Eniten rakastamani henkilön menettäminen oli minulle niin paljon, että vaivuin loppuelämäkseni suruun. Silti minä elän ja sekin on elämistä, mitä minä teen. Odotan kuolemaa ja että pääsen Frodo-herran luokse. Sanoin silloin kerran Frodolle, että tarinoita kuunnellessaan ei aina halua kuulla loppua, koska miten se voisi olla onnellinen? Nyt loppu ei ollut onnellinen, vaikka paha tuhoutuikin. Ja eihän minulla silti ihan mitätön elämä ole, olinhan minä mukana tuhoamassa pahuutta. Olihan minulla ennen matkaakin elämää. Ja tunsinhan minä Frodo-herran.


Tonyatown

  • Laiskamato
  • ***
  • Viestejä: 74
  • If Heaven is up there, this is the Hell on Earth.
    • surkea blogini
Jeee, tää pääsikin sitten tänne! :D Kaikessa kuolema-ankeudessaan tämä on sitten tosi hyvin kirjoitettu, yli-ihana ja NIIN katkeransuloinen. ^^ Mutta, ootkin kuullut noi sanat jo aikasemminkin... XD Tää on vaan niin hyvä...  ::) Oon ylpee susta!!!

-Tonya  :)
"Life is too important to be taken seriously." -Oscar Wilde

saimaannorppa

  • ***
  • Viestejä: 31
Tonya: Voi kiitos hirveästi :) Joo, tänne tämä pääsi, mutta olisi varmaan jäänyt kesken ilman sua! Virnuilen täällä kuin hullu tuolle kommentillesi ;D

~Saimaannorppa