Kirjoittaja: Hallahäive
Beta: Susimus
Ikäraja: S
Disclaimer: Todella yllättävää, että meinasin unohtaa...Vaan siis en omista Holmesin veljeksiä, he kuuluvat BBC:lle ja ACD:lle.
Fandom: BBC!Sherlock
Genre: Haikea draama
Päähenkilöt: Mycroft ja Sherlock
A/N: Ensi askeleeni Sherlock-ficcien kirjoittamiseen, huijui. Voi luoja, kuinka mä rakastan tätä sarjaa. Rakkaussuhde syntyi kesällä, mutta ei jää kesäheilaksi. Viime lauantain tunnekuohu viimeistään todisti sen. En ole hetkeen tarvinnut sillä lailla nenäliinoja. Omistan tämän sinulle Susimus, kiitos, että fanityttöilet kanssani ja jaksat aina rohkaista mua. Kuten aina, kommentteja rakastetaan.
Summary: Mycroft ei koskaan matkusta Sherlockin kanssa Latviaan.
Haihtuneet unelmat enää rasteina kartalla
Mycroft Holmes ei ole mies, joka haikailee turhaan menneiden perään. Hän ei mieti mitä lukioaikojen ystävät tekevät nykyisin tai vieläkö hänen entisessä kotikaupungissaan on yhtä kurjannäköisiä kahviloita kuin ennen vanhaan. Mycroft katsoo mieluummin tulevaisuuteen ja pysyy askeleen tai kaksi muita edellä. Vaan toisinaan, kun hän istuu myöhään yksin toimistossaan käyden läpi Syyrian kriisiin liittyviä papereita, jokin hänessä liikahtaa. Jokin sentimentaalinen osa, josta Mycroft syyttää kahvinpuutetta, saa hänen katseensa hakeutumaan alaviistoon.
Mycroftin tammipuisen työpöydän toiseksi alin laatikko on lukittu. Edes Anthea, jonka oikea nimi unohtuu toisinaan jo Mycroftiltakin, ei tiedä missä laatikon avainta säilytetään. Ainoastaan hän, jolla on pieni rooli hallituksessa, tietää pienen, hänen käteensä naurettavan pikkuruisen avaimen olevan turvallisesti sateenvarjon sankaan piilotettuna. Se ei ole poistunut sieltä moneen vuoteen.
Laatikko pitää sisällään jotain arkaluontoisempaa kuin kaikki valtioiden asiakirjat ja pääministerin vielä julkistamatonta seksiskandaalia koskevat kuvat yhteensä. Silti Mycroft uskoo, että sen lukko olisi helppo tiirikoida auki. Vaikka tokkopa kukaan muu ymmärtäisi sisällön arvokkuutta kuin kaksi toisistaan vieraantunutta ihmistä.
Kun Mycroft avaa laatikon, ilmaan tulvahtaa pieni tupsaus pölyä. Laatikon sisällä on kirjekuori. Kuoren sisään on huolellisesti taiteltu kartta, joka ei ole päässyt hapertumaan vuosien jälkeenkään.
”Mycroft, nyt on sinun vuorosi.”
”Hmm, sanotaan vaikka Kiina.”
Pienet sormet piirtävät huolellisesti rastin jo ennestään punaisella koristettuun paperiin. Sitten kirkkaat silmät kohoavat kohtaamaan Mycroftin katseen, tutkien hänen laiskaa hymyään. Otsa kurtistuu hieman tummien kutrien alla.
”Miksi?”
”Miksi mitä?” Mycroft ei voi vastustaa kiusausta. Viisivuotiaan hieman harmistunut ilme on huvittava pikkuvanhuudessaan. Sherlock kohottaa kulmiaan. Hän ei ole aivan vielä oppinut yhtä veljensä huippuunsa hiotuista ilmeistä. Sherlock kohottaa aina molempia kulmakarvojaan samaan aikaan. Mutta Mycroft on varma, että siihen ei mene enää kauaa. Sherlock on loppujen lopuksi äärimmäisen nopea oppija. Pääsi eroon ärräviastakin vain kolmen viikon kurinalaisen ja äärimmäisen tarkasti ohjatun harjoittelun jälkeen.
”Miksi haluat mennä Kiinaan?”
”Ah, eikö se ole itsestään selvää? Kiinan talous on nousussa. Siellä saa solmittua hyödyllisiä suhteita.”
Sherlock pyöräyttää silmiään. Hän ei ole kiinnostunut politiikasta, toisin kuin Mycroft, joka on kahlannut läpi puolet heidän isänsä kirjastosta. Hän on lukenut lähes kaiken mahdollisen valtioiden välisistä valtasuhteista viimeisen sadan vuoden ajalta. Politiikka, Mycroft huomaa, on yhtä suurta peliä. Ja pelaamista hän rakastaa, oli se sitten kera shakkilaudan tai ihmisten tunteiden.
”Tylsistyttävää.” Mycroft voi nähdä rattaiden kääntyvän veljensä kiharoiden alla ja äkkiä kyllästynyt ilme valaistuu kuin hehkulamppu.
”Mutta Kiinassa on salakuljettajia ja merirosvoja, eikö olekin?” Sherlockin posket hehkuvat ja Mycroft nyökkää.
”Ainakin salakuljettajia.”
”Sitten me voidaan mennä!”
”Voimme, Sherlock. Me voimme mennä.” Mycroft korjaa veljensä puhetta, mutta hänen silmänsä välkkyvät hyväntahtoisesti.
Mycroft avaa varovasti kartan taitokset ja kuljettaa sormeaan sitä pitkin, kunnes se osuu kolmekymmentä vuotta sitten punaisella tussilla merkityn rastin ylle. Tähän päivään mennessä hän on tosiaan käynyt Kiinassa, useamminkin kuin kerran. Sherlock ei ole ollut kertaakaan mukana.
Mycroftin sormet lipuvat pitkin kartan pintaa kuin unessa. Mycroft, katso! Malediivit, Meksiko, Monte Negro... Saudi-Arabia, Sheffield, Sudan… Ne on jo merkitty meille, Mycroft. Niissä on meidän kirjaimemme, M, niin kuin Mycroft, S, niin kuin Sherlock. Niitä ei tarvitse ruksia!
Hän tietää, ettei ole rationaalista olettaa kuulevansa sanojen kaikuja vuosikymmenten takaa. Mieli vain leikittelee muistoilla, hyödyntää harvinaista tunnekuohua päästäkseen irti jo olemattomista kahleistaan. Mycroft, meidän pitäisi mennä Hollantiin. Haluan ottaa selvää siitä kapteenista! Ei auta, että hän tiedostaa olevansa irrationaalinen. Mycroft Holmes kuulee silti veljensä kirkkaan äänen korvansa juuressa, yhtä selvästi kuin silloin ennen. Silti hän voi tuntea pienten sormien vilinän omiensa alla. Muistaa kaikki tunnit, jolloin he olivat yrittäneet löytää tiensä maailmankartalla.
”Mycroft, mitä tarkoittaa friikki?” Mycroft näkee ainoastaan Sherlockin kiharapehkon tullessaan huoneeseensa. Sherlock istuu hänen työtuolissaan kartan ylle kumartuneena ja Mycroft saattaa lukea harmistusta sirojen hartioiden jäykästä asennosta.
”... Mistä kuulit sen sanan?” Mycroftin ääni on harkitun neutraali. Hän osaa jo arvata, mutta toivoo hetken, että vastaus olisi toisenlainen. Hän kävelee pöydän viereen ja polvistuu Sherlockin vasemmalle puolelle.
”Terry ja Oscar kutsuivat minua siksi, kun pyysin opettajaa nostamaan laskujen vaikeustasoa.” Sherlockin ääni on huolellisen särötön, ja jos Mycroft ei olisi niin taitava nonverbaalisessa viestinnässä, hän kuvittelisi pojan puhuvan jostain yhtä yhdentekevästä kuin säästä. ”Tietosanakirja oli liian korkealla, enkä saa kiivetä pöydille viime torstaisen jälkeen.”
Mycroft hieraisee nenänvarttaan. Tapa, jonka hän poimi heidän nyt edesmenneeltä isältään. Ei seitsemänvuotiaille pitäisi joutua selittämään niin vulgaareja ja satuttavia sanoja.
”Se tarkoittaa jotakuta... erilaista.”
Sherlock pureskelee hajamielisesti tussin kärkeä, ja Mycroft yrittää olla miettimättä, onko tussin muste epäterveellistä tai kenties myrkyllistä. Jos hän jotain on oppinut veljestään, niin sen, ettei Sherlockin ajattelua pidä keskeyttää turhaan.
”Minä olen erilainen. Se on siis synonyymi. Friikki.”
”Ei, Sherlock, se ei ole synonyymi, se on — ” Mycroft vetää henkeä ja jatkaa, sillä iästään huolimatta Sherlock näkee salailun läpi. ”Se on pilkkaava ilmaisu. Tarkoittaa huonolla tavalla erilaista.”
Sherlockin utuiset silmät näyttävät oudon haavoittuvilta, ja Mycroft tuntee pienen muljahduksen rinnassaan. Lapset ovat julmia. Eivät osaa nähdä nerokkuutta, tai jos osaavatkin, sulkevat kateellisina silmänsä. Molemmat Holmesin veljekset ovat nerokkaita, mutta ainoastaan toinen kärsii siitä, sillä hänen nerokkuutensa ei yllä ihmissuhteisiin asti. Sherlock, toisin kuin Mycroft, ei pidä valehtelusta. Mycroft voi vain toivoa, että Sherlock oppii sen taidon aikanaan. Vaan sitä ennen...
”He pilkkasivat minua. Niin... niin minä ajattelinkin.”
”Sherlock. Kuuntele minua tarkasti.” Mycroft naulitsee veljensä silmät omillaan. ”Sinä et ole friikki. Sinä olet erityinen. Niiden poikien älykkyysosamäärä on vain niin paljon meidän omaamme pienempi, että he ovat kateellisia. Saat luvan tottua siihen.” Mycroft inhoaa sitä, miten totta hänen sanansa ovat.
”Se ei ole kivaa.”
”Ei, ei olekaan.” Mycroft myöntyy, eikä edes paheksu kiva-sanan käyttöä. Hän päättää, että on aika vaihtaa puheenaihetta. ”Sinun vuorosi valita. Mihin haluaisit, että me menemme? Oletko ajatellut Portugalia? Tutkimusmatkailijat lähtivät sieltä...”
Sherlock hymyilee vihdoin, jahtaa Euroopan maita tussillaan etsien Portugalia. Hän kyselee Mycroftin mielipidettä matkustusmuodosta. Laiva kun olisi hienoin, mutta lentokone nopeampi...
Kartta on niin täynnä unelmia, kahden tulevaisuuteen uskoneen ihmisen ennustuksia. Ne unelmat ovat haihtuneet kaikkialta paitsi kartan paperilta.
Kerran, vuosia sitten, Sherlock kävi Portugalissa. Mycroft seurasi lentokentän kameroilla kuinka tämä raahasi mukanaan pientä mustaa laukkua, jonka päällinen oli kärähtänyt. Hetken hän oli näkevinään jotain haikeaa Sherlockin kasvoilla, pienen vilkaisun kohti kameraa, sitten tämän selkä kääntyi. Pitkä takki liehui päättäväisten askelten tahdissa Sherlockin kävellessä pois.
Sherlock kävi Espanjassa, Ranskassa, Ruotsissa ja Hollannissa. Poikkesi New Yorkissa ja Tokiossa. Mycroft matkusti ympäri maailmaa. Silti he eivät kertaakaan matkustaneet yhdessä.
Mycroftin ja Sherlockin polut suuntautuivat vähä vähältä poispäin toisistaan. Punaiset rastit hohtivat lukemattomina kartalla, mutta kukaan ei huomioinut niitä. Toki Mycroft muisti, kenties Sherlock myös... mutta rastit olivat vain lapsuuden haihattelua, eivätkö olleetkin? Niin he olivat ajatelleet, ja nyt se on kaikki myöhäistä.
Mycroft ei koskaan matkusta Sherlockin kanssa Latviaan. Sherlock ei koskaan matkusta minnekään. Maailmankartalla seisoo enää yksi yksinäinen hahmo. Sherlock on pyyhkiytynyt siltä pois. Mycroft haluaa huutaa, sanoa että he voivat mennä mihin tahansa, hän poistaa kaikki kamerat Baker Streetiltä, ja John voi tulla mukaan. Kunhan Sherlock vain tulee takaisin, sillä kartta on niin tyhjä kun sitä katselee yksin.
Voi olla, että Mycroftin silmiä kirvelee. Voi olla, että kartta rypistyy hänen aina vain vähemmän solakoiden sormiensa alla. Unelmat kartalla ovat kaikesta huolimatta olleet rutussa jo kauan aikaa.
Puhelimen viestiääni kaikuu huoneen läpi ja Mycroft hätkähtää. Ruudulla on vain kaksi sanaa.
Lähdetään Reichenbachiin.
Mycroft soittaa assistentilleen pyytäen tätä järjestämään kaksi lentolippua ja laskostaa kartan taskuunsa uuden punaisen rastin kera. Ulkona mustaan autoon nojaavan miehen kiharat ovat yhtä vallattomat kuin kolmekymmentä vuotta sitten.
