Sherlock (BBC): Hautakivi ei vastaa (Sherlock/John, S)

[Sisilja]

Nimi: Hautakivi ei vastaa
Kirjoittaja: Sisilja
Ikäraja: S
Fandom: Sherlock (BBC)
Paritus: Sherlock/John
Tyylilaji: Romantiikka, syvä kaipuu
Vastuuvapaus: Sherlock on BBC:n sarja, ei minun. En saa tästä rahaa.
Yhteenveto: John ei kirjoittanut muistokirjoitusta lehteen eikä tuo haudalle tulipunaisia ruusuja. Hän kaipaa Sherlockia silti.

Alkusanat: Reichenbach jättää vahvemmankin fanin avohaavoille, ja minulla on ollut tunteet pinnassa koko viikon. Kirjoitin tämän lähes valmiiksi jo muutama päivä sitten, mutta halusin lykätä julkaisua tähän päivään ja suunnilleen tähän kellonaikaan, etten vain vahingossakaan tulisi spoilanneeksi ketään joka ei spoilaantua halua. Huomautan vielä, ficin kohtausta ei oikeasti sarjassa ollut, ei ainakaan vielä. Mutta toivossa on hyvä elää, sanotaan. Kolmatta kautta odotellessa.

Avaan tällä ficillä OTP10-haasteen, Johnlockilla totta kai. Kommenteista ilahdun kovasti.


Hautakivi ei vastaa


Hautakivi on musta ja kylmä ja edelleen siinä. John lukee nimen, Sherlock Holmes, ja vetää henkeä. Syvään.

"Hei, Sherlock", hän tervehtii ja kuiskaus kantaa tuskin hänen huulilleen. "Kävin täällä eilen, ehkä muistatkin. Tietenkin muistat." John keinahtaa varpailleen ja takaisin. "Jokaisen yksityiskohdan, eikö niin? Mitä minulla oli päälläni, kuinka kumarassa seisoin ja ennen kaikkea mitä sanoin. Muistatko mitä minä sanoin, Sherlock? Mitä minä pyysin?"

Hautakivi ei vastaa.

Sydänalaa kiristää. John jatkaa: "Mietit varmaan, miksi palasin näin pian." Sitten hän naurahtaa, hyvin lyhyesti, sillä hänestä ei ole enempään. "Oikeastaan sinut tuntien taidat tietää täsmälleen, miksi."

John huokaisee ja muistaa vasta hetken päästä vetää jälleen henkeä. Asioista luonnollisinkaan ei ole enää itsestäänselvyys.

"Kunpa tietäisit."

John pyörittelee käsissään yksinkertaista kukkakimppua, jossa ei ole tulipunaisia ruusuja. "Minun piti kertoa sinulle jotain. Olisin toivonut voivani kertoa sen sinulle kasvotusten, mutta… et antanut minulle ihmettä."

Tuuli ulvahtaa.

"Ei se mitään", John sanoo ja nyökäyttää päätään. "Ei se mitään. Sinä annoit paljon ja olen kiitollinen. Siitä kaikesta mitä meillä oli. Ajattelin, että olisin voinut kirjoittaa muistokirjoituksen lehteen. Kertoa kaikille kuinka uskomaton, kuinka ainutlaatuinen sinä olit. Kuinka paljon sinä merkitsit minulle. En koskaan kirjoittanut, en sanaakaan. En tiennyt, miten olisin allekirjoittanut sen. John Watson, Sherlock Holmesin kollega? Eihän sinulla ikinä ollut kollegoita, olit maailman ainoa… Sherlock, miksi sinä kutsuisit minua, jos olisit ihan rehellinen? Olisinko minä ystäväsi?"

Hän kuuntelee hiljaisuutta. Se on rikkumatonta ja raskasta.

John nostaa käden kasvoilleen. "Mutta kun ystävät eivät tee näin", hän ähkäisee, ja hänen kätensä elehtii omaa kieltään: osoittaa vuoroin hautakiveä, vuoroin taas rintaa, jossa jysähtelee kaipaus.

"Minä kaipaan sinua", John tunnustaa ja puristaa kukkia jännittynein sormin. "Minä kaipaan sinua valtavasti enkä enää tiedä kuka olen. Kuka minä oikein olen?" Hän katsahtaa taivaalle, vaikka eihän taivas osaa antaa hänelle vastauksia.

Sherlock osaisi, mutta Sherlockia John ei enää tapaa, koskaan. Tyhmimmätkin kysymykset ovat viimein turhia. Jäljellä on ainoastaan totuuksia.

"Ehkä olen vain John Watson, Sherlock Holmesin –"

"Rakastettu", joku sanoo matalalla äänellä Johnin selän takaa ja koskettaa hänen olkapäätään.

Johnin on otettava hautakivestä tukea.

[Lyndz]

Nyyh. Katsoin juuri tuon Sherlockin viimeisimmän jakson, ja kun tämä sattui silmiini, niin pakkohan se oli avata. Vaikka tiesinkin, kuinka loppujaksossa tulisi käymään, oli se silti surullista katsottavaa. Sherlockin soittaessa puhelua Johnille olin ihan varma, että nyt se "Rakastan sinua" tulee sieltä, mutta eihän se tietenkään tullut. Hemmetti, saisi jo kolmas kausi tulla, ihan kamalaa jättää meidät tällaiseen kohtaan

Hautakivi on musta ja kylmä ja edelleen siinä. John lukee nimen, Sherlock Holmes, ja vetää henkeä. Syvään.

Jo jaksoa katsoessa meinasi tulla kyyneleet silmiin, kun John kävi haudalla. Voi, miksei se voinut antaa edes Johnin tietää, että on elossa

Hautakivi ei vastaa.

Eipä tietenkään.

"Ehkä olen vain John Watson, Sherlock Holmesin –"

"Rakastettu", joku sanoo matalalla äänellä Johnin selän takaa ja koskettaa hänen olkapäätään.

Johnin on otettava hautakivestä tukea.

Sitä kolmatta kautta odotellessa... Voi kun kävisikin näin.

Sori, en keksi enää oikein mitään järkevää sanottavaa. Kirjoitat hyvin, surullinen teksti, jolla kuitenkin on onnellinen loppu. Tykkäsin, että jätit tuon lopun vähän avoimeksi, lukijan mielikuvituksen varaan jää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Johnlock on rakkaus ♥ Palaan varmasti tämän pariin vielä tänä yönä. Kiitos tästä

[Hallahäive]

Hei:) Eilisen aiheuttaman tunnemyrskyn jälkeen voin vihdoin kommentoida (toivottavasti) hieman järkevämmin. Voi luoja, mikä jakso...ei sitä ensi kautta kestä odottaa.

Vaan siis. Kuten jo eilen sanoin, tämä ficci sai minut itkemään, mikä saattoi osin johtua kyseisen jakson yhä päällä olleesta/olevasta kuohunnasta, mutta myös tämän ficin silkasta ihanuudesta. Kädet tärisivät ja kaipailin nessupakettia. John on niin ihana pikkuraukka ja erittäin ic tässä ficissä. Teki vaan mieli halata sitä.

John nostaa käden kasvoilleen. "Mutta kun ystävät eivät tee näin", hän ähkäisee, ja hänen kätensä elehtii omaa kieltään: osoittaa vuoroin hautakiveä, vuoroin taas rintaa, jossa jysähtelee kaipaus.
Voi elämä. Tää riipi sydäntä ja sanoi niin paljon näiden suhteesta. Rakastin. 

Ehkä olen vain John Watson, Sherlock Holmesin –"
"Rakastettu", joku sanoo matalalla äänellä Johnin selän takaa ja koskettaa hänen olkapäätään.
Johnin on otettava hautakivestä tukea.

Tämä kohta sai mut rakastamaan sua aina ja ikuisesti xD Kuinka joku voi kirjoittaa jotain näin tajuttoman ihanaa? Ei auta kuin toivoa, että jotain tälläista tapahtuu 3 kauden ekassa jaksossa. Ja että ne häät on Johnin ja Sherlockin...Kiitos paljon kaikista näistä tunteista. Kommentti oli lyhyt ja surkea, mutta näyttää, että eilisen shokki on yhä yllä. Kiitos.

[Okakettu]

Hitsi, allekirjoittaneen kädet tärisivät kanssa aika holtittomasti kun luin tämän eilen Reichenbachin jälkeen... tosin oli yö ja olin ihan sekavassa mielentilassa, mutta ei se silti sitä tosiasiaa poista, että tämä on ihan hemmetin hieno ficci. Tuntuu, että hiippailen vain koko koko ajan lukemaan tätä uudestaan ja uudestaan...

Mutta, mitähän tästä sanoisin. Olen sinulta aiemminkin tekstejä lukenut (mutta jättänyt kommentoimatta, paha minä) ja tykkään hirmuisesti kirjoitustyylistäsi. Tässäkin se oli hienoa, ihanan vähäeleistä mutta silti tunnut osaavan poimia tekstin sekaan juuri oikeat asiat. Tämä tuntui luonnolliselta (ja samalla ihanan lohdulliselta) jatkolta tuolle kauden päätökselle, mikä on minusta hirmuisen hienoa. Erittäin vakuuttava, sitä tämä oli, ja tuo genrenä mainittu syvä kaipuu huokui tästä erittäin käsinkosketeltavana.

Ja tuo loppu.

"Rakastettu", joku sanoo matalalla äänellä Johnin selän takaa ja koskettaa hänen olkapäätään.

Äää. Jännää, miten kertakaikkisen oikealta tuo tuntui, mikään muu päätös ei vain olisi käynyt. Ja että John on nimenomaan rakastettu ja, ja.... Voih. Tämä on vain niin rakkaus. ♥

Hienoa nähdä että osallistut Johnlockilla OTP10-haasteeseen, seuraavia ficcejä odotellessa! : >

[Sisilja]

fierté: Kommenttiasi on ihan mieletöntä lukea nyt, kun mieli on jo jokseenkin tyyntynyt Reichenbachista ja sen karmeudesta. Olin julma ja kommenttinarkki ja vaikka mitä, julkaisin tämän tarkoituksellisesti juuri viimeisen jakson päätyttyä. Tiesin että tämä luettaisiin. Ja toisaalta halusin tarjota muillekin lohdutusta traumaattiseen stressikokemukseen, sillä minua tämän kirjoittaminen ainakin auttoi valtavasti. Syytä ylitsevuotavasta tunteellisuudesta ajankohtaa, niin teen minäkin. Oli silti ihanaa saada kokea ensi hetken reaktiosi. <3 Vau, en toivu tästä koskaan.

Lyndz: Se "rakastan sinua" olisi ihan hyvin voinut tulla sieltä, ihan hyvin! Benedict on mieletön näyttelijä, kaikki ne kasvonilmeet ja äänen särkyminen jajaja... Martin on samaa luokkaa tietenkin myös. He ovat uskomattomia yhdessä. Heidän taidokkuuttaan ihastellessa ei voi olla näkemättä, että Sherlock ja John rakastavat toisiaan. Martin onkin jopa yhdessä haastattelussa todennut, että kyseessä on rakkaustarina. Enkä suostu uskomaan, että mies vitsaili! Mukavaa, että pidit lopusta, niin pidän minäkin, koska suurinpiirtein noin sen kuuluisi mennä. Pidetään sormet ristissä ja odotetaan kiltisti kolmoskautta. Kuulin huhua, että sen julkaisussa tähdättäisiin Briteissä ensi vuoden elokuuhun. Toivotaan parasta!

Hallahäive: Voi sinä söpöliini. Reichenbach saa kirjoittamaan vaikka mitä, tiedät varmaan itsekin. Kommenttisi EI ole surkea, se on ihana ja tunteen täyttämä ja voi. Tämä fandom on rakkaus ja on mahtavaa, että saan fanityttöillä ja rakastaa sitä näin ihanien ihmisten kanssa. <3 Kiitos. Ja ne häät todellakin ovat Sherlockin ja Johnin!

Okakettu: Uuh, kiitos, kiitos ihan valtavasti! Olen tosi onnellinen, että pidät teksteistäni. Voin hyvin kuvitella Sherlockin käyttämään Johnista nimitystä rakastettu vaikka se onkin vähän harlekiinimainen ja ylitunteellinen, mutta samalla se on jotenkin kankea ja muodollinen. Sherlockin suuhun sopiva kaikesta huolimatta ja niin totta!

Ja koska rakastan lainata sarjan pääparia, tässä hieman Benedictin ajatuksia: "Sherlock Holmes and John Watson are a fantastic pairing." PAIRING. Sano maailma mitä sanot, puhu minulle ystävyydestä ja sielunkumppanuudesta, mutta Benedict gorgeous Cumberbatch on käyttänyt sanaa pairing ja kaksikko Cumberbatch-Freeman shippaa Johnlockia siinä missä fanitytötkin!

Kiitos ihanista kommenteista vielä kerran, ne ovat rohkaisseet minua hirveästi ja saaneet uskomaan entistä enemmän, että tämä on Uusi Fandomini. Kiitos <3

[Beelsebutt]

Mistään mitään tietämättä tulen tunnustamaan, että olen tehnyt syntiä. Luin tämän jo ajat sitten (kun fierté tämän kommenttikampanjaan tunki) enkä kuitenkaan kommentoinut lainkaan =/ Anteeksi.

En ole katsonut BBC!Sherlockia, mutta täytyy olla sokeamykkäkuuro ellei tietäisi, mitä kakkoskauden lopussa tapahtui 8 ) Käyhän se jo tästä ficistäkin aika hyvin selville. Toki luultavasti missaan joitain yksityiskohtia, jotka paljastuvat vain true!faneille, mut otan mitä saan! \o/

Siis. Mä tykkään tästä Johnin ahdistuksesta, joka ilmenee niin monin eri tavoin. Toki menetyksen tuska on paha, mutta sen lisäksi vielä ne kysymykset. Miksei sanonut mitään? Kertaakaan kaikkien niiden vuosien aikana? Mutta erityisen hellyttävänä mä koen tuon tittelimietinnän. Kuinka John ei tiennyt, miten allekirjoittaisi muistokirjoituksensa. Eikö se olisi voinut yksinkertaisesti sanoa "erityinen", koska selkeästi näiden kahden suhde on juuri sellaista. Määrittelemätöntä.

Teknisesti ficci on tyylikäs, kuten sulla yleensäkin. Alku on voimakas, hautakivi on edelleen siinä. Vieläkin, häviämättä mihinkään. Siinä tulee yhden sanan voimalla älyttömän paljon taustaa tilanteelle, Johnin ajatuksille. Kritisoin ehkä hieman tuota "huulilleen"-muotoa, mä olisin lähtenyt kliseisesti "huuliltaan", mutta tokihan "huulilleen" kertoo kuiskauksen olevan ehkä vieläkin pienempi kuin sellainen kuulumaton. Kauniita sanoja on paljon, kuten rikkumaton, ulvahtaminen <3 Ja tietysti loppu jysähtää kuin hautakivi joka halkeaa kahtia.

Ihme.


Kiitos tästä <3


(niin ja toivon ettet unohda vanhaa fandomiasi, vaikka sulla uusikin on... mä ainakin olen nauttinut hurjasti sun HP-ficeistä )


Edit: Lisäys.

[Sisilja]

katsu: Vai että syntiä! Nohnoh, älähän nyt. Minusta on ihan mielettömän ilahduttavaa, että tulet lukeneeksi jotain tästä fandomista (SPN:ää lueskelleena osaan sanoa, että tuntemattomasta lukeminen voi olla toki mielenkiintosta mutta se myös tosi haastavaa). Joo, Reichenbachista huudetaan tämän fandomin sisällä niin paljon, että paha siltä on välttyä. Naaw, tittelit ja nimitykset muutenkin ovat hankalia, jos niistä ei ikinä keskustella. Arvaileminen ei ole kivaa. Koko ficci lähti itse asiassa kehittymään siitä kun luin jokin aamu lehteä ja silmäni osui erääseen muistokirjoitukseen, joka oli tietääkseni allekirjoitettu jotenkin: "kirjoittaja on X:n ystävä ja työtoveri". Mutta kyllä, erityinen on hyvä määritelmä kaikessa määrittelemättömyydessään.

"Huulilleen" on muodoltaan tuollainen juuri siitä syystä kuin arvelitkin. Merkitysero!

Mutta voi, kiitos kommentista, mukavaa että pidit ja otit mitä sait. Potter ei ole unohtunut, hetken sivussa vain. Ja niin kuin tiedät, sen pariin olen jo palannut!

[Renttu]

Oijjoivoi. Tämä. Katoin Reichenbachin jo reilusti yli puoli vuotta sitten, mutta silti se hautausmaakohtaus on mun mielestä edelleen yks raastavimmista. One more miracle for me, don't be dead ja mä oon vesiputous moi. Eli mun on varmaan turhaa sen enempää selittää kuinka paljon rakastankaan tätä paritusta ja fandomia ja kaikkea ah.

John huokaisee ja muistaa vasta hetken päästä vetää jälleen henkeä. Asioista luonnollisinkaan ei ole enää itsestäänselvyys.

Jotenkin todella hieno oivallus. Se tyhjyys kun kaikki adrenaliini on kadonnu Johnin elämästä, itsestäänselvyyksiä ei enää ole. Näin. Voi. Oi.

Tuo loppu sais mun puolesta olla sit juuri näin, Moffat ja Gatiss saa ottaa tästä oppia. Iih.

Okei anteeks tästä äärimmäisen sisältököyhästä kommentista, mutta sulin ja tuli taas ikävä Sherlockia ja kaikkea ja tekstisi on ihana ja osuu kaikkien johnlockin rakastajien ajatuksien ytimeen. Oi. Jotenkin tässä kommentissa on myös huomattava määrä yksitavuisia sanoja. Mutta enigeis, rakastin!

[Sisilja]

rentunlupiini: Oih ja voih, sanon minä! Turha pyytää anteeksi kommentin sisältököyhyyttä, kun sisältöä on eikä se ole lähellekään köyhää. <3 Reichenbach, Reichenbach, milloinkohan se nimi ei enää aiheuta solmuja vatsanpohjalle? Minäkin rakastan ihan hirmuisesti tätä fandomia, paritusta ja kaikkea, ja on ihanaa tietää, että on paljon muitakin samanmielisiä. Moffat ja Gatiss tekevät toki omat ratkaisunsa, mutta tietääkseni Gatiss kirjoittaa kolmannen kauden ensimmäisen jakson, joten uskallan toivoa Sherlockin ja Johnin jälleennäkemisestä mieleenpainuvaa ja rätisevää, oli se millainen tahansa.

Kiitos vetistelemään ja hymyilemään saavasta kommentistasi, kiitos oikein paljon!

[vaapukka]

en vaan kestä tällasia ficcejä, en aamuisin kun tunnin päästä pitäis olla matikankokeessa. Tällasista menee pasmat ihan sekasin ja sydämessä on sellane lämmin mut puristunu fiilis ja ahh. Sun käsissäs tä fandom, joka on muutenkin niin taivaallinen, on ihan räydellisyyttä.Tä oli tällasta kliseistä, suuritunteista ja dramaattista kuohuntaa, mut jotenkin niin ainutlaatuista! Kiitos sun ja parituksen. Järkevää sanottavaa ei mulla oo, mutta tulkitse tä soperrus kehuksi! ja haukuksi siitä että sait mussa aikaan kauheen Sherlock-ikävän... <3

[Sisilja]

Varpu: Oijoi, kiitos kommentistasi. Toivottavasti sait ajatuksesi takaisin kasaan! Dramatiikka on ihanaa, aivan ihanaa, ja noh, kliseitä väistellään välillä ihan turhaan. Niistä voi usein saada irti jotain uuttakin. Toivon että tässä oli edes uutuuden ripaus. Oih, Sherlock-ikävä on kamalaa ihanuudessaan. Onneksi on kuitenkin ficit, joiden maailmassa on hyvä odotella seuraavaa kautta.

[RoastedGarlic]

Katsoin koko sarjan läpi eilen-tänään (aiemmin nähnyt kaikki paitsi viimeisen jakson) ja nyt olen ihan GOAAAAAAAAAAAH.

Ei hitto kun en pysty nyt kommentoimaan tekstiäsi mitenkään järkevästi. Se on hyvä teksti. Ja mää vaan haluaisin nähdä sen helpotuksen ja halauksen ja kaikki. Luulenpa että keväällä kun kuvaavat uusia jaksoja niin mää vaan haravoin koko Britannian läpi että voin mennä randomista tielle makaamaan ja esittämään ruumista niin kauaksi aikaa että niiden on pakko kirjoittaa mut mukaan siihen sarjaan ja sitten voin vaan kidnapata Benedictin ja Martinin.

LOL mitähän mää nyt sun ficissä trollaan täysin ohi aiheen. Onnistunut ficci, jatkaa luontevasti canonia, ja hitto vie kun tämä tapahtuisikin, sietäisi tapahtua.

Pahoittelen epäasiallista kommentointia, nyt ei irtoa muuta.

[Sisilja]

RoastedGarlic: "GOAAAAAAAAAAAH" kuulostaa ihan oikealta tunnetilalta, kun tästä fandomista on kyse. Tervetuloa fanityttöporukkaan. Ja aww, suunnitelmasi kuulostaa hyvältä! Mutta mitäs sitten kun olet kidnapannut Benedictin ja Martinin? Minulla olisi muutama ehdotus, jotka sisältävät parin Johnlock-ficciklassikon läpinäyttelemistä ja suukkoja, paljon suukkoja. Hihi, kiitos kommentistasi, se oli ihana ja sai vallattoman hyvälle mielelle.

// Innostuin niin että typotin. Se kertoo varmaan kaiken olennaisen.

[Sisilja]

Lupus Daemonis: Tämä voi vielä olla canonia, Johnlock voi vielä olla kunnolla canonia, toivoa ei pidä heittää! Reichenbach on uskomaton jakso, sitä ei pysty vieläkään katsomaan coolisti ja tunteilematta. Olen käsittämättömän otettu, että pidit tätä uskottavana jatkona sille. Koska ihan totta, muuta vaihtoehtoa ei ole. Ei ole. Koska Sherlock ja John ja piste.

Ja uaah, sanon vain! Kiitos hirveästi kehuista ja kommentista muutenkin. Teit minut hyvinhyvin onnelliseksi, kiitos!

[Angelina]

Löysin tämän ficin auttamattoman myöhään, mutta onneksi edes nyt ♥ Varoitan jo heti alkuun, että mulla ei ole mitään järkevää sanottavaa

Mutta siiiis tämä oli aivan ihana! Oot saanut ihan järkyttävän määrän tunnetta näin lyhkäiseen tekstiin, tuli sellanen too much emotions -fiilis. Nuo replat ja ajatukset on jotenkin todella johnmaisia ja sanoinkin jo tuolla ficletpiirissä johon tämän valkkasin, että pystyin hyvin kuvittelemaan Martin Freemanin eleet ja ilmeet tähän sinun Johniisi. Katsoin koko BBC Sherlockin tuossa pari kuukautta sitten Netflixistä, joten kaikki tapahtumat ja juonenkäänteet on vielä tuoreessa muistissa ja mun mielestä oot saanut tosi hyvin tähän sisällytettyä tuon Reichenbachin ja ne kamalat mood swingit mitkä sitä katsellessa tuli.

Hän kuuntelee hiljaisuutta. Se on rikkumatonta ja raskasta.

John nostaa käden kasvoilleen. "Mutta kun ystävät eivät tee näin", hän ähkäisee, ja hänen kätensä elehtii omaa kieltään: osoittaa vuoroin hautakiveä, vuoroin taas rintaa, jossa jysähtelee kaipaus.

Tästä pystyy fanityttönä oikein aistimaan tuon Johnin surun ja kaipuun! Hahmo pysyy kuitenkin hyvinkin IC:nä sen sijaan, että olisi jotain yliromanttista itkuhömppää. Tälleen jälkijunassa lukeneena voi sanoa, että tässä menee hyvin rintarinnan sekä canon että fanon, koska tuo loppukin voisi aivan hyvin olla uskottava (ja niin sen ois pitänyt mennäkin, mur).

"Ehkä olen vain John Watson, Sherlock Holmesin –"

"Rakastettu", joku sanoo matalalla äänellä Johnin selän takaa ja koskettaa hänen olkapäätään.

Johnin on otettava hautakivestä tukea.

Ja tää lopetus! Mulla meni kylmät väreet, aivan mahtavaa ♥♥ Kiitos tästä lukukokemuksesta!

[Sisilja]

Hei Angelina! Olipas hauskaa saada tähän kommentti monen vuoden jälkeen. Kiitos myös pääsystä Ficletpiiriin.

Muistaakseni olin tätä kirjoittaessani kovasti Reichenbach-jakson lopun pauloissa, se jakso on tunnelmallisesti aika hengästyttävä aina viime metreille asti, missä kaikki äkkiä pysähtyy ja suru jää vellomaan raskaana. Yritin saada tähän samaa tunnelmaa, mutta tietysti pienellä shippitwistillä. Mukavaa että tykkäsit ja kiitos kovasti kommentista!

[Fairy tale]

Minä kaivelen luettavaa vanhemmista teksteistä - ihan tarkoituksella. Tämän äärellä päätin olla hetken ja liittyä Johnin seuraan tuolla hautakivelle. Olemaan kärpäsenä hautakiven yläpuolisessa puussa ja kuuntelemaan. Niin, John ei löydä sanoja. Ei kirjoittakseen jotain ja nyt sanoakseen mitä siellä sydämenpohjalla ihan oikeasti on. Ja hei, pääsit yllättämään minut tässä lopussa. Tuollaiset yllätykset ovat mukavia. 

[Sisilja]

Oih, aivan ihanaa että kaivelet, Fairy tale! Yllätyinpäs iloisesti! Ja hehee, olipa kiva päästä yllättämään sut fikin lopussa! Jos olisin nopeampi kirjoittaja tai jos mulla olisi vaikka kahdeksan kättä, voisin kesäprojektina kirjoitella uusiksi kaikki Sherlockin mieltä kaihertamaan jääneet kohtaukset ja lisätä niihin aimo annoksen (avoimempaa) rakkautta. Kiitos kommentistasi! <3

[Grenade]

Jotain kautta tämä päätyi mun lukulistalle ja nyt vihdoin ehdin tämän lukaista! Ja voih, tää vähän kirpaisi sydänalasta. Näin jälkijunassa tulleena on helppo katsoa Sherlockia, kun saa heti kakkoskauden jälkeen jatkaa suoraan kolmoseen ja tietää, että kaikki tulee menemään hyvin (tai siis niin hyvin kuin vain voi, jos John menee naimisiin ja neloskaudesta ei puhuta, mutta anyway). Tässä Johnin suru tulee niin kouriintuntuvasti mukaan, että näkee hänet oikein seisomassa siellä, puhumassa hautakivelle ja palaamassa taas seuraavana päivänä, kun ei hänellä mitään muutakaan paikkaa ole, jossa voisi Sherlockille puhua.

Johnin ääni tulee tässä jotenkin tosi hyvin esille! Tykkäsin varsinkin tästä:

"Ei se mitään", John sanoo ja nyökäyttää päätään. "Ei se mitään. Sinä annoit paljon ja olen kiitollinen.

Jotenkin tämä on vain niin John, enkä osaa selittää sitä sen paremmin.

Ah, olin jo ihan varma, että onko tää suoraan surua loppuun asti, mutta sitten!! Mikä lopetus! Näinhän sen olisi pitänyt mennä *heristää nyrkkiä käsikirjoittajille*. Kiitos tästä, tykkäsin kovasti! ^^

[Sisilja]

Grenade, ilahduin tosi paljon kun huomasin, että olit löytänyt tämän ihan alkuaikojen fikkini! Olisikohan tämä järjestyksessään toinen kirjoittamani Sherlock-fikki, ja tokihan piti heti päästä pyöriskelemään Reichenbach-jakson jättämissä tunnelmissa. Oli kyllä tuskaisan pitkät mutta samaan aikaan äärettömän antoisat kuukaudet, jotka tuli odotettua Sherlockin hengissä selviämisen ratkaisua - ja eihän se ratkaisu sitten millään lunastanut ihan kaikkia odotuksia, miten olisi voinutkaan. Mä löysin Sherlockin pariin vuonna 2012 joitain kuukausia kakkoskauden julkaisemisen jälkeen, ja pääsin siten aikoinaan hyppäämään ykköskauden loppukohtauksesta suoraan kakkoskaudelle, mikä kyllä söi sitä jännitystä, jota uima-allaskohtaukseen olisi voinut liittyä. Mutta muistaakseni pidin kuitenkin jonkinlaisen tauon, olisiko ollut peräti viikko, joten vähän tuli pysähdyttyä ja pohdittua, kuinka Sherlock ja John voisivat sieltä altaalta selvitä. Mutta ei silti mikään vedä vertoja kakkoskauden lopulle, ja kyllähän se syvästi tunteisiin menee joka kerta, vaikka katsojahan näkee jo saman jakson lopussa, että Sherlock on yhä hengissä. Vaan kun John ei näe eikä tiedä, ja siinä se tuskan syvin syy piileekin! Oli ihanaa päästä kirjoittamaan tällainen kohtaaminen jo pian Sherlockin hypyn jälkeen. :> Kiitos kiitos kommentistasi, heristellään yhdessä nyrkkiä sarjan käsikirjoittajille! :’D <3