Nimi: Lasisydän
Kirj: MasterSkald
Ikä:K11
Delia oli haltioissaan. Hän oli sattumoisin löytänyt kauniin lasisen sydämen eräältä basaarikadun kojulta ja ihasteli nyt sen ja auringonvalon vaikutusta tummalla kaulallaan.
Kesä oli ollut ihanan lämmin ja aurinkoa oli riittänyt. Delian ei ollut tarvinnut turvautua rusketusvoiteisiin, tänä vuonna luonnollinen oli täydellinen. Aivan kuten hänkin.
Yoshimi kyyristyi peloissaan ja pidätti hengitystään, jotta etsijät eivät löytäisi häntä. Vaikka eiväthän he oikeastaan häntä etsineet, vaan sitä mikä hänellä oli.
Etsijät olivat vaarallisia, eivätkä he kaihtaneet mitään keinoja. Samassa Yoshimi kuuli silkinpehmeän äänen.
”Sinä kuolet, kuten perheesi kuoli, jos et luovuta sitä meille.”
Yoshimi tiesi vallan hyvin, että he puhuivat hänelle, mutta hän ei vastannut. Ei hänkään sentään niin helpolla antautuisi.Hän oli varma että etsijät bluffasivat, alkoivat turhautua. He eivät pystyisi surmaamaan häntä. Heidän keinonsa alkoivat olla vähissä.
Yoshimi kirosi typeryyttään, kun oli mennyt hukkaamaan mokoman kapistuksen, joka, ikävä kyllä, oli myös hänelle elintärkeä. Hän oli luullut sen olevan turvassa muualla, mutta mitä vielä.
Hänen sydämensä oli kadonnut.
”Se on rikki.” Ebonee totesi nähtyään Delian uuden korun.
”Eikä ole.” Tyttö väitti hymyillen suorasukaiselle ystävälleen. ”Eikö se olekin kaunis?”
”Kai se on. Mutta siinä on särö aivan tuossa keskellä. Näetkö?” Ebonee väitti ja heilautti vaaleita hiuksiaan.
”En näe. Ei siinä mitään ole.” Delia kielsi jo hiukan ärtyneenä.
”Sokea. Mitä poikarintamalle kuuluu?” Ebonee vaihtoi puheenaihetta viekkaasti hymyillen.
”Tämän illan jälkeen”, Delia naurahti, ”..pelkkää hyvää.”
Satoi. Tuuli oli yltynyt nopeasti ja se paiskoi märkiä oksia maahan.
Yoshimia se ei haitannut, hän ei ollut palellut enää vuosisatoihin.
Hänen oli onnistunut paeta etsijöiden ulottuvilta. Hän oli suunnannut saman tien hautausmaalle ja etsi rapistuneiden kivien joukosta jotakin. Otsa rypyssä hän tutki erään lohkeilleen hautapaaden pintaa ja puhkesi sitten hymyyn löytäessään etsimänsä, pienen monimutkaisen kuvion aivan alareunasta. Yoshimi painoi sormensa siihen ja alkoi sitten mumista hyvin, hyvin vanhaa mahdin kieltä jota kukaan hänen lisäkseen ollut käyttänyt sitten velhojen tuhon.
Delia ajatteli näyttävänsä häikäisevältä. Hänellä oli uusi tiukka toppi, minisortsit ja tietysti piikkikorot. Kerros meikkiä ja uusi koru täydensivät biletysasun.
Ilta oli mitä ihanin ja Delia saattoi erottaa jo tähtiäkin tummenneella taivaalla.
Hän käveli kiireettömästi. Aikaa oli vaikka millä mitalla, eikä haittaisi vaikka hän myöhästyisikin.
Oikotie kulki hautausmaan halki, mutta hän ei jaksanut pelätä olemattomia haamuja. Äkkiä hän kuuli jonkun mätkähtävän maahan ja kiroilevan.
Delia ei jäänyt ottamaan asiasta selvää.
Yoshimi kompuroi pystyyn ruohikosta ja pyyhki vaatteitaan puhtaaksi. Hän inhosi portteja nimenomaan siitä syystä, että ne pirulaiset kampittivat hänet aina. Ei ollut erityisen hohdokasta saapua joka paikkaan nokka mullassa. Oli tavallaan ironista, että kuolemattomien portit sijaitsivat suurelta osin hautausmailla.
Yoshimi lähti kävelemään suuntaan, jonne tyhjä kolo rinnassa häntä veti.
Juhlat olivat jo täydessä vauhdissa ja Delia nautti niistä tavattomasti. Hän oli hyvä tanssimaan ja olikin viettänyt suurimman osan illasta tanssilattialla.
Mikä parasta, Raphael oli tullut juttelemaan ja vilkuili häntä vähän väliä. Mutta sitten kaikki alkoi mennä pieleen.
Ovelle ilmaantui kaunis japanilaistyttö, jonka Raphael valitettavasti tunsi. Delia ei halunnut ajatella kuinka hyvin.
”Yoshimi!” Poika huudahti, ilmeisen ilahtuneena. ”Mitä sinä täällä? Luulin sinun sanoneen ettet..”
”Shh!” Tyttö keskeytti. Hän taisi huomata, että joku muukin kuunteli. Delia katseli kateellisena, miten kaksikko katosi ulos.
”Minulla on ongelma.” Yoshimi sanoi tuhlaamatta aikaa tervehdyksiin, vaikka pelkäsikin olevansa turhan töykeä. Hän näki edessään pojan komeat kasvot, joiden ilme muuttui huolestuneeksi sanojen myötä.
”Mikä ongelma?” Raphael kysyi, valmiina auttamaan tapojensa mukaisesti.” Ovatko etsijät jo täällä?”
”Eivät sentään, hassu, vaikka he olivatkin vähällä saada minut kiinni Toscanassa.” Yoshimi naurahti kireästi.
”Tämä liittyy siihen mitä he haluavat.”
Raphael nyökkäsi merkiksi siitä, että kuunteli.
”Minä, no, minä olen hukannut sen.” Yoshimi kertoi pakottaen äänensä pysymään tyynenä.
Raphael henkäisi järkyttyneenä. Kaikki ei voinut olla kohdallaan, jos aina niin varovainen Yoshimi oli sortunut moiseen, jopa kohtalokkaaseen virheeseen.
On olemassa vain muutama keino tulla kuolemattomaksi. Yksi niistä oli sitoa elämä erään loitsun avulla esineeseen, joka takaisi ihmiselle kuolemattomuuden ohella myös haavoittumattomuuden. Valitettavasti keino oli arveluttava; jos esine tuhoutui, oli henkilökin kuoleman oma.
Jos esineen hukkasi, se oli melkeinpä yhtä paha. Joku voisi rikkoa sen, tietämättä mikä se oli. Se voisi päätyä etsijöiden käsiin jolloin he hallitsisivat kuolematonta.
”Mitä tapahtui?” Raphael kysyi lempeästi, sillä hän tunsi entisen tyttöystävänsä hyvin. Aika ei ollut muuttanut sitä.
Yoshimi painoi päänsä vastatessaan, sillä hän ei halunnut paljastaa kyyneleitään pojalle.
”Heidät murhattiin. Mizuho ,Kaneda, Takumi…kaikki. Koko perhe minua lukuun ottamatta.
Raphaelin teki mieli kietoa kätensä tytön ympärille. Mutta hän ei tehnyt niin. Hän vain tyytyi sanomaan pahoittelunsa niin vilpittömästi kuin osasi.
Olihan Yoshimi itse ollut se, joka heidän suhteensa oli katkaissut
”Autatko siis minua saamaan sen takaisin?” Tyttö kysyi katkaisten hiljaisuuden.
”Toki. Mitään hajua olinpaikasta?”
Yoshimi hymyili vaisusti, vaikka ruskeissa silmissä näkyi yhä häivähdys surua.
”Usko tai älä, mutta sen pitäisi olla juuri tässä talossa. Kai sinä muistat miltä se näyttää?”
”Kyllä vain. Mars etsimään siis.” Raphael totesi reippaasti yrittäen keventää tunnelmaa.
He erosivat ja menivät takaisin sisälle missä juhlat olivat.
Yoshimi tarkkaili juhlijoita silmä kovana, etsi etsimistään pienen pientä lasisydäntä. Hän toivoi, että se löytyisi ennen kuin mahdolliset takaa-ajajat yhyttäisivät hänet.
Joku vaalea poika yritti flirttailla hänelle, mutta Yoshimi karisti hänet pian kannoiltaan.
Korusta ei näkynyt vilaustakaan. Hän toivoi, että Raphaelilla olisi parempi onni.
Delia katseli vaivihkaa pitkää espanjalaispoikaa joka luovi ihmisjoukossa ilmiselvästi etsien jotakin.
Äkkiä Raphael tuntui huomaavan hänet ja loi katseen joka sai tytön punastumaan. Jos Delia olisi katsonut tarkemmin, hän olisi huomannut sen suuntautuvan pieneen lasiseen sydämeen joka riippui hänen kaulallaan.
”Hei.” Poika tervehti lämpimästi matalalla äänellään. ”Anteeksi äskeinen, mutta en ole nähnyt ystävääni vuosiin.”
”Ei se mitään. Kuka hän on?” Delia kysyi ripsiään räpytellen ja kärkkäänä selvittämään, oliko kaksikon välillä jotakin.
”Etäinen sukulainen vain. ”Raphael valehteli. ”Haluaisitko tanssia?”
Delia suostui ilomielin ja pian he pyörähtelivät lähekkäin.
Sisällä alkoi kuitenkin olla liian kuuma ja he vetäytyivät puutarhaan viileämpään ulkoilmaan.
”Kivat juhlat vai mitä?” Delia kysyi yrittäen keksiä jotakin fiksua sanottavaa.
Mutta ei hänen olisi tarvinnut, sillä äkkiä Raphael kumartui hänen puoleensa ja suuteli häntä pehmeästi.
Delia kietoi kätensä pojan kaulaan ja vastasi suudelmaan mielihyvin.
Raphael irrotti tytön korun samalla kuin siveli tämän hiuksia sormillaan. Tyttö ei edes huomannut koko juttua, mutta Raphael olikin taitava suutelija, vaikka hän itse sanoikin.
Sitten poika irrottautui, suikkasi nopean suukon tytön poskelle ja toivotti hyvää yötä. Hän selitti, että hänen täytyisi nousta huomenna aikaisin eikä siksi voinut jäädä pidempään. He tapaisivat kyllä vielä, hän sanoi.
Delia oli hieman hämillään ja jäi istumaan penkille vielä pojan lähdettyäkin, eikä ollenkaan huomannut korunsa puuttumista.
”No huhhuh, sinä se et ole muuttunut yhtään.” Huvittunut ääni lausui seinustalta ja Yoshimi astui esiin.
Raphael naurahti, vaikka olikin vaivaantunut jäätyään kiinni. Hän näytti nappaamaansa korua. Hän ei kuitenkaan aikonut palauttaa sitä ihan vielä.
Niinpä Yoshimi ei voinut kuin seurata hämmentyneenä, kun poika lampsi kadulle ja pysähtyi sitten odottamaan häntä.
”Oletan että aiot taas kadota kuin tuhka tuuleen, jos palautan tämän.” Raphael totesi hieman alakuloisesti tutkiessaan kädessään olevaa lasisydäntä. Hän huomasi, että sen sisällä oli säröjä, kaikki ilkeän näköisiä. Hän tiesi hyvin, mitä ne merkitsivät.
Yoshimi kallisti päätään. Hän selvästi odotti jatkoa.
”Minä vain ajattelin, että tällä kertaa minä tulen mukaan.” Poika sanoi ja katsoi tyttöä silmiin. Se oli yhtälailla pyyntö ja käsky.
”Se on vaarallista. Sinulle.” Yoshimi vastasi. ”Etkö muista enää, että juuri siksi me emme voineet seurustella?”
”Minä rakastan sinua edelleen. Minä olen vaarassa joka tapauksessa ja haluan auttaa sinua.” Raphael sanoi ja hänen sydämensä lauloi onnesta. Nyt hän tiesi, miksi tyttö oli lähtenyt, eikä se suinkaan ollut johtunut rakkauden puutteesta.
”Ei…” Yoshimi aloitti, mutta hän taipui pojan vetoavan katseeseen. ”Äh, hyvä on, mutta ei sitten yhtäkään valitusta. Omapa on valintasi.”
Loput lauseesta hukkui mahtavaan karhunhalaukseen.
