Title: Hillerillekin hellyyttä
Author: creep
Rating: S
Genre: aika söpööhän tää kai, Draco vähä draamailee
Pairing: Harry/Draco
Disclaimer: Rowling on jumala ja nää hahmot on sen luomistyötä, ei minun
Summary:
”Enpäs! Kuka hitto olisi mustasukkainen linnun takia? Ja miksi minä ylipäätään olisin sinusta mustasukkainen? Minun puolestani saat ihan vapaasti mennä vaikka naimisiin tuon tipun kanssa, kun kerrat niin kovasti näköjään haluat!”
A/N: What the hell, mun eka Drarry about kuuteen vuoteen. Aploodeja. Jostain syystä joku aika sitten eksyin lukemaan Drarry-fikkejä vuosien tauon jälkeen, joka sekin oli jo aika outoa. Sitten sain inspiksen tähän. Superoutoa. Sitten kirjotin tämän. Uberoutoa? Noh, aika hauskaahan tätä oli kirjottaa, ei siinä mitään. Lopun kanssa oli vähän ongelmia, en nyt tiiä, oonko siihen vieläkään tyytyväinen, mutta... noh. Ja joo, osasto ja ikäraja meni lähinnä heittämällä. :'d
Draco Malfoyta ei kiinnosta. Hän
ei mulkoile Harrya, joka lepertelee typerälle pöllölleen jo toista tuntia. Leperrelköön, Draco tuhahtaa mielessään ja rapistelee pergamenttiaan kovaäänisesti. Harry ei vilkaisekaan häneen. Draco puree hampaansa yhteen ja tuijottaa pergamenttia. Miten Merlinin nimeen hän voisi keskittyä kirjoittamaan muinaisten riimujen ainetta, kun Harry ei edes vedä henkeä jatkuvasta sössötyksestään? ”Hyvä tyttö…”
Kun Harry ojentaa sormensa häkin sisään, Draco toivoo, että se typerä tirppa näykkäisisi Harrya, loppuisipa se ällöttävä lepertely viimein. Mutta ei, tietenkään Harryn
ihana pöllö ei näykkää, se suorastaan kujertaa, kun Harry silittää hellästi sen päätä.
Suuttumus paisuu liian suureksi, eikä Draco ehdi estää itseään, kun hän huomaa jo kivahtavansa: ”Potter! Voitko
mitenkään lopettaa?”
Dracosta tuntuu, että Harry viettää vielä ainakin viisi minuuttia hiplaten typerää lintuaan, ennen kuin kääntyy vilkaisemaan Dracoa. ”Mm? Mitä sanoit?”
Hetken Draco on jo tarttumaisillaan sauvaansa, jos kerta Harry on noin rakastunut pöllöönsä, niin ehkä olisi parempi, että hänet muuttaisi samanlaiseksi... sauvaan tarttumisen sijaan Draco vain nousee Harryn sängyltä ja alkaa sulloa tavaroitaan laukkuunsa kiukkuisin, nopein liikkein. Syrjäsilmällään Draco näkee, kuinka Harry vihdoin päästää otteensa linnustaan irti ja kääntyy kokonaan Dracon puoleen. Vaikka, väliäkö sillä, eihän Dracoa kiinnosta.
Draco on juuri ohittamassa Harryn ja syöksymässä ovesta ulos, mutta Harry nappaa kiinni hänen laukun hihnastaan… joka repeää irti. Draco tuijottaa laukkua, joka putoaa maahan, mustepullo menee rikki ja tumma läikkä leviää hänen laukkunsa pintaan. ”Katso nyt, mitä teit, senkin idiootti! Tajuatko sinä, kuinka kallis laukku tämä oli?!” Harry ei näytä piittaavan laukun kauheasta kohtalosta, hän vain vilkaisee sitä ja mumisee pari loitsua taikasauvaansa heilauttaen. Muste on poissa ja hihna taas kunnossa. Dracoa ärsyttää, sillä luuleeko Harry todella, että pari loitsua ja kaikki on hyvin?
”Voi, miten voin
ikinä kiittää, että kaltaisesi maailmanpelastaja uhrasi aikaansa mitättömän laukkuni pelastamiselle?” Draco kysyy ivaa pursuavalla äänensävyllä ja mulkoilee myrkyllisesti Harrya, joka näyttää hämmentyneeltä. Sitten tämä huokaa ja haroo hiuksiaan, joka ei paljoa sitä pehkoa auta. ”Mikä nyt on?”
”Miten niin ’
mikä nyt on’? Se on, että sinä kiskot minua ja revit laukkuni ilman syytä!”
”Unohda jo tuo hiton laukkusi!”
”No unohda itse tuo hiton lintusi, edes sekunniksi!”
Saman tien, kun Draco sulkee suunsa, häntä kaduttaa. Hemmetin Harry, joka sai aina hänet sanomaan asioita, joita ei pitäisi sanoa… Draco nappaa laukkunsa lattialta, mutta Harry, joka on jo hetken tuijottanut häntä suu auki, tarttuu hänen käteensä. Harry availee suutaan vielä hetken, näyttäen Dracon mielestä tavallistakin typerältä, mutta tokaisee sitten: ”Oletko sinä… mustasukkainen
Hedwigin takia?”
”En tietenkään!”
Harry kohottaa kulmiaan ja tämän huulille hiipii se ärsyttävä huvittunut puolihymy.
”Sinä olet.”
”Enpäs! Kuka hitto olisi mustasukkainen
linnun takia? Ja miksi minä ylipäätään olisin
sinusta mustasukkainen? Minun puolestani saat ihan vapaasti mennä vaikka naimisiin tuon tipun kanssa, kun kerta niin kovasti näköjään haluat!”
Hedwig mulkaisee Dracoa, eikä selvästikään pidä siitä, että joku kutsui häntä ensimmäistä kertaa ’tipuksi’. Harry ei sano mitään, virne tämän kasvoilla vain levenee, eikä Draco voi mitään sille, että hänen suunsa avautuu ja hän jatkaa kiireesti: ”Ja jos haluat tietää mikä on, niin se on, että minä yritän tehdä läksyjä, joka on mahdotonta, kun et anna minun keskittyä! On tosi ärsyttävää kuunnella, kuinka lepertelet tuolle saamarin linnulle!”
Draco hiljenee ja odottaa Harryn sanovan jotain, mitä tahansa, mutta siinä toinen vain seisoo ja katselee häntä virnuillen. Draco kiroaa mielessään, kun tuntee kasvojensa kuumenevan ja tietää peiliin katsomattakin, että hänen poskillaan on vaaleanpunaiset läikät.
Draco avaa suunsa selitelläkseen lisää, vaikka tietääkin, että hänen pitäisi vain häipyä ja jättää Harry kahden armaan pöllönsä kanssa, mutta silloin Harry painaa huulensa Dracon suuta vasten.
”Kuule, jos huomiotani haluat, niin sinun täytyy vain sanoa.”
Harry on suutelemassa Dracoa uudestaan, mutta Draco kääntää kasvonsa pois ja mumisee seinälle: ”Sinun ei kuuluisi huomata ketään muuta, kun olen samassa huoneessa.”
Harry naurahtaa pehmeästi. ”Ai samalla tapaa kuin sinä et huomaa ketään muuta, kun minä olen samassa huoneessa?”
Dracon pää kääntyy Harrya kohti niin nopeasti, että on ihme, ettei hänen niskansa naksahda. ”Kyllä minä huomaan muut”, Draco kiistää nopeasti ja Harry kohottaa kulmiaan taas kerran, eikä Draco tiedä, haluaako suudella vaiko lyödä toista. Ehkä molempia.
”Niinkö? Sinä istuit tuossa sängylläni varmaan pari tuntia, että varmasti sait valmiiksi riimujen aineesi… näytä sitä.”
”En näytä!”
”Mikset?”
Draco tuntee, kuinka hänen huulensa mutristuvat, se on kuin tahaton refleksi, on aina ollut. ”En halua.”
Hän ei ollut saanut kirjoitettua muuta kuin otsikon…
”Kuule, jos sinua oikeasti häiritsee noin paljon, että minä välillä vähän paijaan lemmikkiäni – ”
” –
Vähän?! Sinä teit sitä lähes kaksi tuntia! Eivätkä linnut edes tarvitse hellyyttä!”
Hedwig mulkaisee Dracoa loukkaantuneena. Vaikka se lintu olikin, niin kyllä sekin halusi välillä Harryn huomiota.
”Mutta sinä tarvitset?”
”En”, Draco tokaisee uhmakkaasti.
”Taidat tarvita…”
Kun Harry painaa huulensa Dracon korvalehdelle – joka on törkeää, koska tämä tietää sen olevan Dracolle arka paikka – Dracon suusta karkasee henkäisy, joka ei vakuuta. ”En…”
”Linnut eivät ehkä tarvitse hellyyttä. Mutta satun tietämään, että hillerit tarvitsevat.”
”Tuota saat katua, arpinaama!”
Hedwig kääntyy siveästi pois, kun kaksikko kaatuu Ronin sängylle. Hedwig tietää vallan hyvin, mitä siitä seuraisi, vaikka juuri sillä hetkellä Draco kuuluikin mukiloivan Harrya aika ahkeraan, ei mene kuin muutama minuutti ja Draco voihkaisee ja mumisee heti perään: ”Hemmetin pottapää…”
Hedwig jättää taitavasti huomioimatta kaksikon, miettien ties kuinka monennetta kertaa, mitä hänen isäntänsä oikein näki tuossa hillerissä… velho oli keskenkasvuinen, rasittava ja aina vaatimassa huomiota mykkäkoulujen tai dramaattisten kohtausten avulla. Mutta… kaipa Hedwig hyväksyi sen, että hänen isäntänsä oli kovin kiintynyt tuohon hankalaan hilleriin. Koska Hedwig ei muistanut, että olisi koskaan nähnyt Harryn hymyilevän niin usein, niin iloisesti, samalla kun tämä silitteli Hedwigiä ja sivusilmällä katsoi Dracoon, kuin odottaen reaktiota. Jota hän kai aina tekikin. Kenties Hedwigin pitäisi olla loukkaantunut siitä, että häntä käytettiin hyväksi, jotta toinen osapuoli tulisi mustasukkaiseksi… mutta ei Hedwig osannut loukkaantua, sillä se tiesi pian taas näkevänsä hömelön, onnellisen hymyn Harryn kasvoilla, lämmöstä tuikkivat silmät, kun ne katsoisivat Dracoa vierellään.
Ja se näky oli sen arvoista.
