Title: Muumilaakson syksy
Author: Violet Uu
Fandom: Muumilaakson tarinat Yukimura lisäsi fandomin myös otsikkoon.
Ikäraja: Sallittu
Genre: Pohdiskeleva angsti.
Vastuunvapaus: Muumit eivät kuulu minulle, enkä saa tästä mitään taloudellista korvausta.
Hahmot: Muumipeikko & Nuuskamuikkunen
Summary: Syksy on tullut, ja Muumipeikolle se tarkoittaa vain yhtä asiaa.
A/N: Tämä on jokusen vuoden vanha tekele, jolla purin silloin tulevaa ikävää omaa Nuuskamuikkustani kohtaan. Pidän tästä edelleen ja siksi päätin tuoda ficceröisen myös "suuremman yleisön" tietoisuuteen.
Muumilaakson syksy
Muumipeikko oli onneton. Syksy oli tulossa ja se tarkoitti sitä, että pian tulisi myös talvi. Muumilaakson ruska oli joka vuosi upeaa katseltavaa, keltaiset vaahteranlehdet löivät leikkiä putoillessaan sateena maahan ja aamuisin kuurankukkaset viipyilivät niityillä.
Muumipeikolle luonnon uudenlainen kauneus oli kuitenkin vain karu muistutus siitä, että Nuuskamuikkunen lähtisi taas vaeltamaan etelään.
Muumipeikko ei nähnyt kypsiä puolukoita tai taivaalla liihottavia lintuauroja, ainoa syksyn kuva, jonka hän näki, oli Nuuskamuikkusen loittoneva selkä, joka lopulta katoaisi aina sumuun tai sulautuisi leijaileviin lumihiutaleisiin.
“Menkää pois”, Muumipeikko olisi halunnut sanoa pienille kuuraruusuille, jotka olivat takertuneet Nuuskamuikkusen teltanliepeeseen. Joka puolella oli kuitenkin merkkejä syksystä, eivätkä ne kadonneet, vaikka pari kuurahippusta sulikin Muumipeikon lämpöisten sormien välissä.
Muumipeikko oli varma, että vaikka hän olisikin kyennyt kätkemään syksyn merkit, vaikka hän olisi maalannut puiden punertuneet lehdet vihreällä ja sulattanut jok’ikisen kuurankukkasen, Nuuskamuikkunen olisi lähtenyt kuitenkin. Juuri se teki Muumipeikon kaikkein surullisimmaksi.
Totta kai hän olisi halunnut lähteä Nuuskamuikkusen mukaan, mutta Muumipeikko ei halunnut kysyä. Hän tiesi kyllä, mitä Nuuskamuikkunen vastaisi.
Toisinaan hänen oli vaikeaa ymmärtää ystävänsä ajatuksia. Miten joku saattoi kaivata yksinäisyyttä niin paljon? Miksi se oli niin tärkeää?
Toki Muumipeikko itsekin halusi olla joskus yksin, mutta hän oli varma, että jos olisi vaellellut koko talven yksinään - vaikka sitten etelän mailla - hulluuden harmaahapsinen vanha ukko olisi tullut hänen järkikultaansa hakemaan. Yksinäisyys olisi järsinyt häntä kuin nälkäinen susi.
Joka syksy Muumipeikko yritti inhota Nuuskamuikkusta, mutta ei koskaan pystynyt siihen kauaa. Heti, kun hän puhui ystävänsä kanssa, tai edes näki tämän, inhon tunne katosi, vaikka hän kuinka yritti pitää siitä kiinni.
Totuus oli, että juuri etelään vaeltaminen ja se tietynlainen pidättyväisyys, melkein kylmyys, tekivät Nuuskamuikkusesta Nuuskamuikkusen.
Ja aina keväisin Nuuskamuikkunen tuli takaisin huuliharppu täynnä uusia ihmeellisiä lauluja ja tarinoita, ja ruskeat silmät täynnä tulevan kesän lämpöä.
Muumipeikko ei millään kyennyt inhoamaan sitä kaikkea, eikä puolikas ollut mikään vaihtoehto. Syksyä hän saattoi kuitenkin vilpittömästi inhota, eikä se tuottanut hänelle minkäänlaisia vaikeuksia.
Muumipeikko inhosi syksyä siksikin, että se sai hänet pelkäämään. Pelko ei ollut nipsumaista kylmän, pimeän tai edes ruuan loppumisen pelkoa, vaan raskaampaa ja synkempää. Toisinaan Muumipeikosta tuntui, että pelko söi hänen sydäntään niin kuin nälkä syö vatsalaukkua, jos muumi ei saa iltapäiväteetä ennen päivällistä.
Joka syksy hän pelkäsi, ettei Nuuskamuikkunen enää keväällä palaisikaan.