Huom! Alkutiedot ja fic spoilaavat (tavallaan) neloskautta.
Fandom: Doctor Who
Ikäraja: K11
Paritus Rose/Ten
Genre: angst, romance
Vastuuvapautus: Hahmot maailmoineen eivät kuulu minulle.
Yhteenveto: On kuin universumi haluaisi näyttää hänelle kaiken maailmassa olevan pahuuden, sanoen: sinä voit jatkaa niin kauan kuin haluat, mutta häntä et silti löydä.
A/N: Ficin voi halutessaan nähdä jonkinlaisena osana neloskautta, tai sitten omana jatkonani toiselle kaudelle, kummin vain. Osallistuu albumihaasteeseen kappaleella Dark Paradise. Kuuntelin kirjoittaessa myös paljon The Jezabelsin Sahara Mahalaa.
Ajan haavoista (etsin kunnes löydän)
Hänestä on tullut taitava etsimään säröjä eri maailmojen reunoilta, pienen pieniä halkeamia ajassa. Toisille ne ovat paradoksi, hänelle taas portti: jälleen yksi mahdollisuus päästä paikkaan, jossa kuulla laskeutuvan TARDISIN ääni. Jokainen uusi planeetta ja aika merkitsevät uutta toivoa, ja hän takertuu niihin kaikella voimallaan välittämättä Mickeyn nujerretusta katseesta, kun tämä sanoo häntä sekopääksi.
On vaikea muistaa, mistä kaikki alkoi: milloin hän päätti, ettei voisi vain odottaa aloillaan ikuisesti.
Enää hän ei kuitenkaan osaa kuvitella muita tapoja elää. Tavoite, se on kristallinkirkas ja selkeä, kuin loputon laulu (tai suden ulvonta) hänen päänsä sisällä:
etsi ja etsi ja etsi niin kauan että löydät.
Matkoillaan hän näkee kukoistavia planeettoja, tuhoutuvia planeettoja, uudelleen syntyviä planeettoja; se on loputon elämän ja kuoleman paraati, jossa hän on pelkkä sivustakatsoja.
Tai, niin ainakin pitäisi olla. Joskus myös sivustakatsoja vedetään osaksi tapahtumia. Yhä useammin hän huomaa olevansa keskellä sotatantereita, pitämässä kiinni kuolevien sotilaiden käsistä. Niiden hetkien jälkeen myös Rosen omat kämmenselät ovat verestä punaiset ja hän kantaa miesten hiipuvia katseita kuin haavoja sisällään.
Tätäkö se on sinulle, hän miettii joskus, vaeltaessaan palavien aurinkojen alla punaisessa pölyssä, harteillaan kaiken kokemansa ajan ja tuskan paino. Sinäkin olet osa tätä kaikkea, ja jaksat silti hymyillä.
On kuin universumi haluaisi näyttää hänelle kaiken maailmassa olevan pahuuden, sanoen: sinä voit jatkaa niin kauan kuin haluat, mutta häntä et silti löydä.
Sillä riippumatta siitä kuinka lähellä Rose on, se ei ikinä riitä.
--
Hänestä on alettu kertoa tarinoita. Rose kuulee joitain niistä aina toisinaan, istuessaan jonkin avaruusolennoista koostuvan seurueen kanssa hiipuvan nuotion ääressä, tai kulkiessaan lähitulevaisuuden Lontoon varjoisimmilla kaduilla. Ne ovat melkein kuin iltasatuja, eivät oikeastaan legendoja tai taruja: kaskuja, joilla niin ihmiset kuin alienitkin viihdyttävät toisiaan.
Tarinoissa hän on nimetön vaeltaja: yksinäinen susi, joka etsii yksinäistä jumalaa.
Rose ei lakkaa toivomasta, että jokin noista kertomuksista kantautuisi myös hänen korviinsa, jonkin toisen galaksin reunalla.
Sillä silloin, ehkä silloin, hän ei olisi heistä ainoa joka etsii koskaan lopettamatta.
--
"Ihmiset rakastavat, menettävät ja surevat. Sitten he lopulta lakkaavat kaipaamasta." Niin Jackie sanoo eräänä marraskuun iltana, yhtenä niistä harvoista jolloin Rose ei kävele vierailla planeetoilla vaan on Peten maailmassa, perheensä luona. Tony jokeltaa olohuoneen pehmeällä matolla siskonsa läsnäolosta innoissaan, mutta Jackie ei hymyile.
"Rose, kaikesta huolimatta sinä olet vain ihminen. Et voi pitää kiinni ikuisesti."
Et ainakaan kenestäkään hänenkaltaisestaan. Se on jotain, mitä edes Jackie ei tohdi lausua ääneen, vaikka ajatteleekin niin. Ei, vaikka hänen tyttärestään on tullut aave omassa kodissaan.
Rose puhaltaa pieniä laineita teehensä, tuijottaa ikkunasta ulos pimeään. Hetken silmissä on kaikesta siitä vaeltamisesta väsyneen susinaaraan katse. Äänessä asuu silti tyyni luottamus, kun hän sanoo:
"Kyllä minä voin, äiti. Voin, koska tiedän hänen olevan tuolla jossakin."
Odottamassa minua. Myös sen Rose haluaisi lisätä, mutta siihen hän ei kykene, ei sentään. Sillä kuinka olla varma? Hänelle ja miehelle ikuisuus ovat kaksi eri asiaa. Hänen ikuisuutensa ovat merenrantaa vasten murtuvat aallot sekä kehon sisäpuolta jäytävä suru, sellainen joka tekee säröjä ja lopulta vain rikkoo. Rosen menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus, kaikki ne ovat jähmettyneet kiinni yhteen ainoaan hetkeen Pahan Suden Rannikolla - eikä aika enää liiku.
Miehen ikuisuudessa taas ajalla ei ole valtaa koska mies itse on ajan herra, ja siksi vuodet ovat tälle kuin sekunteja, vuosituhannet pelkkää haihtuvaa hetkeä. Miksi mies siis kaiken sen nojalla muistaisi hänet edelleen, odottaisi, että hän…
Rosella ei kuitenkaan ole enää mitään, mitä menettää. Peten maailmassa hänellä on vain aloilleen jähmettynyt aika sekä tuhansia muistutuksia siitä, mitä olisi ehkä voinut olla: äidin ja isän uudelleen löytämä rakkaus, toki hän on siitä iloinen, mutta samalla kaikki se hellyys ja onni sattuu liikaa.
Siksi hän ei lopeta vaeltamista. Kaikista ajan aiheuttamista haavoista ja toivottomuudesta huolimatta hän etsii ja etsii ja etsii - niin kauan että löytää, lopulta.
