Kirjoittaja: Mustekehrääjä
Oikolukija: Cerwel
Tyylilaji: Romance/Fluffy tai jotain sinne päin
Ikäraja: S
Paritus: Draco/Blaise
Vastuunvapautus: En vieläkään omista hahmoja, ne kuuluvat Rowlingille nyt ja ikuisesti.
A/N: Hallahäive antoi minulle paritusidean, kun halusin kirjoittaa parituksesta, josta en ollut aikaisemmin kirjoittanut. Ja tällainen siitä tuli. Toivottavasti nautitte ja sitä mukaa, kommenteista ilahtuisin hirmuisesti. ^^
Yhteenveto: Draco oli aina väittänyt itselleen, ettei hän tarvinnut ketään.
Säröinen posliini
Vaalea poika kyyhötti hiljaa puunoksalla. Hiukset olivat kasvaneet liian pitkiksi, niin pitkiksi, että oksat, joiden lehdet hämärä oli värjännyt valjun sinisiksi, kietoutuivat niihin tiukasti.
Hän tuijotti taivasta, jonka purppura oli pikkuhiljaa vaihtumassa kuolemanmustaan. Kesäillat pitenivät, lehdet vaihtaisivat pian päivisin väriä punaisemmiksi. Ja hän oli kuin ei huomaisikaan kylmenevää viimaa ja hämärtyvää maailmaa. Hän ei tahtonut huomata.
”Draco?” Tumma poika astui melkein yhtä tumman puun juurelle. Loi katseensa ylös oksiin ja muotoili hymyn huulilleen. Vaalea poika ei sanonut mitään, katsoi vain. Eikä toinen tarvinnut sanoja, vaan tarttui oksaan ja kiipesi ylös.
Draco oli aina väittänyt itselleen, ettei hän tarvinnut ketään. Ketään, joka olisi katsonut hänen peräänsä, ketään, jonka olkaa vasten hän olisi nojautunut, kun itketti. Eihän hän itkenyt.
Mutta silti Blaise jaksoi kävellä hänen luokseen, nousta heidän puunsa oksalle ja istuutua aivan lähelle sanomatta sanaakaan. Kun Draco antoi periksi, tuo kietoi kätensä hänen ympärilleen, sulki rutistukseensa, eikä pakoteitä ollut. Niin kuin ei Dracolla koskaan ollutkaan.
Kaksikko istui vaiti, kuunteli pöllön huhuilua, kun tuo kaipasi kumppaniaan, ja ajatteli, että maailmassa ei ollut ketään muita. Oli vain Draco ja Blaise. Dracon vaaleat hiukset ja Blaisen tumma vartalo. Kaksi hiljaista hengitystä edellistä pimeämmässä illassa.
”Mennään sisään”, Blaise sanoi lopulta, kuten edellisenäkin kesäloman iltana.
”Minä teen meille kahvia.”
Draco liikautti päätään hiljaa, sanomatta vieläkään edes sanan puolikasta. Hän joi kahvia vain Blaisen takia, vaikka ei pitänyt siitä. Hän kuitenkin antoi toisen kuvitella, että yksi kahvikuppi voisi todella auttaa. Mutta Draco tiesi, että säröinen posliinikuppi tumman juomansa kera ei kyennyt tekemään maailmaa paremmaksi.
Se sai hänet kuitenkin hymyilemään hiljaa pöydän ylitse toiselle ja näkemään, kuinka tummissa silmissä välkähti myös hymy. Hymy, joka lupasi paremman huomisen ja auringon pilvettömälle taivaalle.
Ennen sotkuisia lakanoita Draco melkein uskoi siihen lupaukseen.