Kirjoittaja: Heinis
Ikäraja: K-11
Fandom: Täydelliset naiset
Paritus: Andrew/Justin
Tyylilaji: angst, draama
Varoitukset: Maininta täysi-ikäisen ja alaikäisen välisestä seksistä (ikäero yli 10 vuotta), maininta ehkä alaikäisten välisestä seksistä (en oikeastaan tiedä, minkä ikäinen Justin on).
Vastuunvapaus: En omista hahmoja, Marc Cherry on käsikirjoittanut Täydelliset naiset.
A/N: Koska Finissä on ihan liian vähän tätä fandomia (itse asiassa tietääkseni vain yksi aiempi fic). Ja koska Andrew on mielenkiintoinen hahmo jota on kiva pohtia ja mua jäi häiritsemään Justinin katoaminen sarjasta. Mun ensimmäinen fic tällä fandomilla, joten olen aika epävarma tästä, varsinkin kun tuntui että jotain jäi puuttumaan. Kaikenlainen palaute on siis erittäin toivottua :) Tämä osallistuu Tää oli tässä! -haasteeseen. Noi sisennykset näyttää kamalan pieniltä mutta ehkä ne erottuu.
Häviäjä
Toisinaan Justin tunsi itsensä jotenkin omituiseksi, vääränlaiseksi, sopimattomaksi, koska hän ei ollut sellainen teini, joka rakastui. Justin koki lukiossa enemmän kuin muutaman kiusallisen hetken hänen ystäviensä jutellessa tytöistä ja siitä, kenellä oli parhaat muodot. Niiden keskustelujen aikana Justin yritti kadota vessaan tai keksiä jonkin lokeroon unohtuneen kirjan, sillä hän ei halunnut myöntää, että ainoa tyttö, johon hän koskaan oli rakastunut oli päiväkodin Mathilda. Eikä Justin mielellään edes laskenut Mathildaa, koska hän oli ollut viisivuotias ja Mathildalla oli ollut lyhyet hiukset ja samanlaiset poikien kurahaalarit kuin Justinilla itsellään.
Kun Justin vihdoin teini-iän loppupuolella sitten rakastui, hän tunsi itsensä edelleen sopimattomaksi ja vääränlaiseksi. Justin ei ollut koskaan ajatellut, että piikikäs, sanavalmis Andrew olisi millään tavalla hänen tyyppiään, mutta yhtäkkiä hän löysi itsensä suutelemasta pojan kanssa milloin mistäkin salanurkasta. Justin ei tiennyt, kumpi heistä oli ujompi; ei heistä kumpikaan ollut sinut vielä itsensäkään kanssa, toisistaan puhumattakaan. Andrew oli tosin aina ollut se parempi näyttelijä.
”Mitä nyt?” Andrew kysyi kerran, kun he pelasivat korttia Justinin sängyllä ja Justin nappasi korttipakan Andrew'n kädestä.
”John ei ole täällä”, Justin ilmoitti yrittäen kuulostaa vihjailevalta. Tosiasiassa hän kuulosti melko säälittävältä jopa omissa korvissaan, ei lainkaan niin kokeneelta ja rohkealta kuin hän yritti kuulostaa.
”Eikö?” Andrew kysyi, vaikka tiesi mainiosti, että Justinin kämppäkaveri oli töissä. Andrew onnistui vetämään suupielensä virneeseen, mistä Justin oli hieman kade. Miksei hänkin osannut olla sellainen?
Andrew ei jäänyt odottamaan Justinin vahvistusta, vaan konttasi sängyn poikki hänen luokseen. Vaaleamman pojan syke nousi häiritsevästi, kun Andrew suuteli häntä pehmeästi ja liu'utti kätensä hänen niskaansa. Justin päätti kiivetä toisen syliin, mikä onnistui vielä aivan hyvin. Ihan niin loistava ajatus ei ollut yrittää kaataa Andrew'ta selälleen sängylle, sillä sen sijaan, että Andrew olisi kellahtanut sopivasti pää tyynylle kuten Justinin mielikuvissa, tämä kaatui sängynreunan yli. Andrew päästi yllättyneen äännähdyksen pudotessaan ja yritti kurottaa tukea jostain, mutta koska se jokin oli Justinin rahapuun kukkaruukun lautanen, he eivät ainoastaan pudonneet lattialle, vaan saivat myös kukkaruukun mullat päälleen.
Justin ei kehdannut edes katsoa puoliksi allaan makaavaa poikaa, vaan yritti sen sijaan varistaa multaa tämä olkapäältä. Niin siinä aina kävi, Justin teki jotain omituista tai oli muuten vain epävarma, ja Andrew sai hokea, että ei se mitään haitannut. Justinia hävetti.
”Justin”, Andrew sanoi huvittuneella äänellä. Justin katsoi poikaa ja totesi tämän pidättävän hymyä.
”Niin”, vanhempi poika huokaisi alistuneena.
”Sinulla on multaa hiuksissasi.”
”Koska sinä pudotit kukkaruukun meidän päällemme”, Justin puolustautui tuntien poskiensa kuumottavan.
”Koska sinä tiputit meidät alas sängyltä”, Andrew huomautti. Siihen Justinilla ei ollut vastausta, vaan hän laski katseensa. Andrew kohotti kätensä ja haroi Justinin hiuksia tiputtaen niistä multaa.
”Justin”, Andrew sanoi taas.
”Niin.”
”Älä nolostu. Minä pidän sinusta vaikka oletkin vähän sählä.”
”Just joo”, Justin mutisi.
”Joo joo. Minä ra-tykkään sinusta.”
Sillä Andrew sai kiinnitettyä Justinin huomion jälleen itseensä. Justin yritti katsoa toista silmiin, mutta tällä kertaa se oli Andrew, joka vältteli katsekontaktia hämmentyneenä omasta lipsautuksestaan. Justinin sydän hädin tuskin löi, kun hän vihdoin sai kaipaamansa katsekontaktin. Andrew tuijotti häntä hieman uhmakkaana, vakavana. Hän veti syvään henkeä.
”Minäkin rakastan sinua”, Justin pulpautti suustaan ennen kuin hänen rohkeutensa otti ja katosi. Hän ei ollut koskaan sanonut sitä kenellekään, ei yhtään kenellekään. Andrew katseli blondia vielä hetken vakavana ennen kuin tarttui tiukasti hänen vyötäröönsä ja veti hänet itseään vasten. Justin päästi helpottuneen naurahduksen ja suukotti Andrew'n poskea.
Vaikka Justin olikin ihastunut siihen poikaan, jonka kaikki muutkin näkivät, siihen äkkipikaiseen, ilkeään, tunnekylmältäkin vaikuttavaan, niin tähän poikaan hän oli rakastunut. Tähän, joka ei uskaltanut sanoa sitä minkä Justin uskalsi, tähän, jolle hänellä oli jotain annettavaa. Siihen Andrew'hun, joka sai hänet tuntemaan, että hänellä oli väliä ja että hän oli ainoa, joka pääsi Andrew'n pahan puolen lävitse. Ainoa, joka saattoi rakastaa sitä tarkoin varjeltua herkkää sydäntä.
Muutaman kuukauden päästä Justinille alkoi valjeta, ettei hän enää päässyt yhtään minkään puolen lävitse; hän jumittui sille pahalle puolelle Andrew'n kanssa. Ei ollut mikään salaisuus, että Andrew oli homo, mutta yhtä lailla yleisessä tiedossa oli se, ettei tämän äiti Bree hyväksynyt asiaa lainkaan. Aluksi Justin ajatteli Andrew'n olevan rohkea ja todella rakastavan häntä, kun tämä uskalsi silti näyttää tunteensa häntä kohtaan.
Ehkä Justin olisi osannut varautua paremmin siihen mitä lopulta kävi, jos hän olisi ymmärtänyt lukea merkkejä niiden sivuuttamisen sijaan. Hän sai riittävän monta varoitusta, muttei suostunut kuuntelemaan yhtäkään niistä. Kenties yksi huolestuttavimmista oli iltapäivä Van de Kampien puutarhassa, jossa hän ja Andrew piileskelivät uteliailta katseilta.
”En ole nähnyt kenenkään muun puutarhassa yhtä montaa eri kukkalajia kuin täällä”, Justin totesi kiertäessään pienen takapihan ympäri.
”En yhtään ihmettele”, Andrew mutisi ja käveli Justinin jäljessä.
”Jos kaikki kotirouvat olisivat yhtä ahkeria kuin sinun äitisi, puutarhureilla ei olisi lainkaan töitä.”
”Sinähän sen tiedät, herra Kotirouvankaataja”, Andrew virnuili ja pysähtyi Justinin viereen. Vaalea poika mulkaisi häntä pahasti.
”Älä viitsi.”
”Älä viitsi mitä? Muistuttaa, että olisit mieluusti kellahtanut ruusupenkkiin Gabrielle Solisin kanssa?”
”En nyt tiedä miten mieluusti”, Justin murahti ja hillitsi mielihalunsa vetää kädet puuskaan.
”Vähemmän mieluusti kuin minun kanssani?” Andrew ehdotti pehmeästi ja kietoi kätensä Justinin selän ympäri.
”Luultavasti.”
Seuraavaksi Justin joutuikin yllätetyksi, kun Andrew kamppasi hänet vaaleanpunaisten ruusujen sekaan ja kaatui itse hallitusti hänen päälleen. Justin älähti ruusunpiikkien pistellessään hänen selkäänsä, mutta tummahiuksisen pojan huulet vaiensivat hänet nopeasti. Se oli niitä hetkiä, kun Justinista tuntui epämääräisesti väärältä ja siltä, ettei hänen olisi pitänyt olla siinä, mutta hän ei saanut otetta ajatuksesta. Ruusujen tuoksu sai hänen henkensä salpaantumaan, tai ehkä se oli vain Andrew'n saippua ja tämän kädet, jotka livahtivat hänen paitansa alle.
Heidän mukavasti alkanut ruusupuskatuokionsa keskeytyi korkeaan kiljahdukseen.
”Andrew!” Bree Van de Kamp huudahti järkyttyneenä, ja Justin kolautti hampaansa Andrew'n hampaisiin säpsähtäessään. Ruusunpiikit raapivat hänen selkäänsä hänen yrittäessään työntää Andrew'ta pois päältään. Tämä kömpi istumaan nurmikolle ja huokaisi omituiseen sävyyn, joka oli sekoitus kyllästyneisyyttä ja huvittuneisuutta.
”Hei äiti”, poika tervehti kuin mallikelpoisin lapsi. Ensin Justin luuli Breen tyrmistyneen katseen poukkoilevan Andrew'n ja hänen itsensä väliä, mutta sitten hän tajusi, ettei punahiuksinen nainen häntä kauhistellut vaan ruusujaan.
”Minun ruusuni! Ja tuo – tuo poika! Enkö minä ole tehnyt tarpeeksi selväksi, ettei hän ole tervetullut meille?”
Justinista oli kamalaa nähdä Bree sanattomana, mutta vielä pahempaa oli, kun tämä sai puhekykynsä takaisin ja aloitti tiuskivan saarnansa. Justinille tuli mieleen koulun käytävillä käydyt tyttökeskustelut hänen niskaansa kihoavasta kylmästä hiestä. Poika olisi mielellään kadonnut paikalta, mutta Andrew piti tiukasti kiinni hänen kädestään, ja Justin ajatteli sen antavan toiselle jonkinlaista voimaa.
Mutta mitä pidempään Bree raivosi ja Justin katsoi Andrew'ta, sitä selkeämmin poika huomasi, ettei Andrew ollut lainkaan häpeissään. Tämä kuunteli saarnaa leuka pystyssä ja tyytyväinen hymy huulillaan. Se oli ensimmäinen kerta, kun Justinin mieleen häilähti varjo, epäilys Andrew'n rakkaudesta, epäilys siitä, että Justin oli todellisuudessa vain jonkinlainen väline. Epäilys, että ehkei Andrew välittänytkään hänestä oikeasti, vaan hän oli tälle vain vaarallista leikkiä.
Niitä vihjeitä tuli enemmänkin, tuota iltapäivää selkeämpiäkin. Jopa niin räikeitä, että Justinin oli suljettava silmänsä ollakseen näkemättä niiden ilmiselvyyttä. Eivätkä ne olleet vain vihjeitä. Andrew jauhoi jatkuvasti, pakkomielteisesti äidilleen kostamisesta ja veti Justinin mukaan suunnitelmiinsa, suututti äitinsä toisella pojalla.
Vasta, kun Justin päätti mennä mukaan vuorostaan Breen suunnitelmaan, hän sai naisen hyväksynnän ja kuvitteli voivansa vihdoin olla rauhassa Andrew'n kanssa. Hän jatkoi kuvitelmaansa, vaikka Andrew ei luopunut mielipuolisista jupinoistaan liittyen äitinsä satuttamiseen. Hän sulki korvansa Andrew'n katkeralta valitukselta ja suuteli tätä, kieltäytyi huomaamasta, ettei kaikki ollut vieläkään hyvin. Justin halusi epätoivoisesti olla onnellinen ja ajatteli, että niin halusi myös Andrew. He sentään rakastivat toisiaan (vaikkei Justin siitäkään enää ollut aivan varma kun hän öisin mietti Andrew'n poissaolevaa ilmettä ennen nukahtamista).
Valitettavasti Andrew ei koskaan valinnut onnellisuutta katkeruuden sijasta. Se selvisi Justinille tavalla, joka tuntui rikkovan niin hänen sydämensä kuin uskonsa rakkauteenkin. Tavalla, joka hänen olisi pitänyt osata aavistaa, ellei hän olisi niin järjestelmällisesti turruttanut aistejaan onnellisuuden valheeseen.
Oli kulunut kaksi päivää hänen ja Andrew'n edellisestä keskustelusta, kun hän päätti soittaa tämän kotiin. Puhelimeen vastasi Bree, joka ilmoitti lyhyesti Andrew'n karanneen kotoa ja olevan nyt teillä tietymättömillä. Justin jäi sanattomaksi, ja Bree käytti sen hyödykseen lopettaen puhelun itselleen ominaiseen tekopirteään hyvästelyyn. Justin tuijotti valkoista puhelinta ja tunsi itsensä petetyksi. Miten Andrew oli saattanut noin vain karata? Miten tämä oli saattanut jättää hänet yksin edes hyvästelemättä? Justin ehti tuntea itsensä loukkaantuneeksi monta tuntia ennen kuin Andrew soitti ja kertoi hänen loukkaantuneen aivan väärästä syystä.
Justin istui parhaillaan tuijottamassa tiskivuorta miettien, kuinka korkeaksi se saattoi kohota romahtamatta. Se oli huono aihe mietiskelylle, sillä se ei todellisuudessa vienyt ajatuksia mihinkään suuntaan eikä varsinkaan pois Andrew'sta. Hänen surkea yrityksensä keskeytyi puhelimen pirinään.
”Justin”, poika vastasi haluttomasti.
”Hei, täällä on Andrew.”
”Andrew”, Justin hengähti yllättyneenä; hän ei ollut lainkaan valmistautunut puhumaan pojan kanssa.
”Anteeksi, etten ole soittanut”, Andrew sanoi hiljaa. Linja rätisi hieman.
”Äitisi sanoi, että karkasit”, Justin syytti.
”Se ei aivan pidä paikkaansa”, Andrew naurahti.
”Mikä sitten pitää? Miksi soitat vasta nyt?”
”Minulla ei ole ollut mahdollisuutta päästä puhelimeen. Äiti heitti minut ulos.”
”Mitä?”
”Jätti tienposkeen johonkin ei mihinkään, koska ei pystynyt enää elämään kanssani.”
Justin aukoi suutaan hämmentyneenä osaamatta hetkeen vastata. Andrew'n ääni tulvi kipua, jota huono puhelinyhteyskään ei onnistunut poistamaan.
”Mutta... mutta... miksi? Kaikkihan oli ihan hyvin?” Justin änkytti.
”Niin no. Onnistuin vihdoin tekemään jotain, mistä äiti ei tule koskaan toipumaan.”
”Mitä sinä teit?” Justin ei ollut uskoa kuulemaansa. Bree Van de Kamp ei ollut nainen, joka olisi antanut periksi helposti. Justinin oli vaikea keksiä mitään, mikä olisi suututtanut naisen niin, että tämä olisi luovuttanut poikansa suhteen sillä tavalla.
”Minä makasin hänen poikaystävänsä kanssa.”
Justin jäi jälleen sanattomaksi. Jokin etäinen osa Justinin alitajunnasta pohti, oliko järkevää tai edes sallittua kertoa puhelimessa asioita, jotka jättivät jatkuvasti sanattomaksi, mutta hänen tietoiset ajatuksensa olivat jähmettyneet äkillisesti kuin kieltäytyäkseen käsittelemästä aivojen äsken vastaanottamia sanoja.
”Sinä makasit... Sinä petit minua”, Justin totesi värittömästi. Ilma tuntui yhtäkkiä tuhat kertaa tiiviimmältä niin, että sitä oli hyvin vaikea vetää keuhkoihin.
”Ei!” Andrew ehätti huutamaan. Puhelin räsähti inhottavasti kovasta äänestä.
”Petitpäs.”
”En pettänyt, Justin! Se ei tarkoittanut mitään, minä vain näytin äidille! Minä vain - ”
”Harrastit seksiä toisen miehen kanssa. Se on pettämistä, Andrew, vieläpä aika - aika typerästä syystä.”
”Mutta... ei”, Andrew henkäisi epätoivoisesti. Justinista kuulosti siltä kuin toinen olisi alkanut itkeä. Hän itse ei tiennyt mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Itkeä, suuttua, ehkä nauraa. Hän tunsi olonsa vain tyhjäksi. Petetyksi, arvottomaksi, mitättömäksi. Epärakastetuksi.
”En koskaan tajunnutkaan, kuinka suuri pakkomielle sinulla oli äitisi satuttamisesta”, Justin sanoi kylmästi tajuten hämärästi, että sanat luultavasti satuttivat häntä itseään paljon enemmän kuin Andrew'ta.
”Minähän sanoin – hänen takiaan isä on kuollut! Hän ei rakasta minua!” Andrew'n äänessä kuului paniikki.
”Minä rakastin sinua.”
”Justin ei, älä. Minä halusin satuttaa vain häntä, en sinua. En halua menettää sinua. En sinuakin.”
”Satutit silti. Ja – ja menetit silti.”
”Justin!”
”Toivottavasti olet nyt onnellinen.”
Justin laski luurin paikalleen jättäen Andrew'n kuuntelemaan tuuttausta. Hän tuijotti hetken tiskivuorta näkemättä sitä ollenkaan; sitten tunteet valuivat hänen ylitseen kuin tulva-aalto, jolta hän ei päässyt pakoon. Poikaa huimasi ja oksetti, hän ei saanut henkeä ja mahaan sattui niin, että hänen oli kumarruttava kohti polviaan. Justin mietti, oliko hänen mahdollista kuolla siihen tunteeseen, että hänen maailmansa tärkein ihminen oli pettänyt hänet kaikin mahdollisin tavoin. Justin ei osannut tuntea vihaa siksi, että Andrew oli pettänyt häntä, hän ei edes oikeasti tajunnut sitä; hän tunsi vain tyhjän kolon siinä kohtaa, joka oli uskonut Andrew'n hyvyyteen.
Andrew oli Justinin ensimmäinen ja viimeinen rakkaus. Ehkä kaikki miehet eivät olleet hulluja, ehkä kaikki miehet eivät halunneet kostaa äideilleen, ehkä kaikki miehet eivät olisi käyttäneet häntä hyväkseen. Mutta Justin ei koskaan oppinut uskomaan, että Andrew olisi joskus rakastanut häntä oikeasti ja välittänyt hänestä muunakin kuin satuttamisvälineenä. Ehkä Andrew olisi pyytänyt anteeksi, jos olisi saanut tilaisuuden, mutta Justin ei oppinut enää uskomaan rakkauteen.
Hän seurusteli kyllä, montakin kertaa, muttei antanut enää itsensä rakastua. Rakkaus valehteli, hän sanoi. Rakkaus rikkoi, hän sanoi. En minä tarvitse rakkautta, hän sanoi, kun jäi kerta toisensa jälkeen yksin osaamatta rakastaa. Ei Justin lopulta enää edes tiennyt, puhuiko rakkaudesta vai Andrew Van de Kampista vai olivatko ne kenties yksi ja sama asia.