Blood Rose
Nimi: Blood Rose
Kirjoittaja: Nekotorachan
Genre: Angst
Ikäraja: k-11
Beta: Ei ole ~
Yhteenveto:
Oon vapaa. Oon vapaa, ei oo enää kahleita. Jotka pitäis mua kii.
Varoitukset: Viittauksia Anoreksiaan. Kiroilua
Tunsin lakanan lämmön selkääni vasten, olin alusvaatteisillani. Ulkona satoi, kaatamalla. Kuului kohinaa hymähdin. Potkaisin peiton yltäni ja kuulin jo käskevää naukumista. Ziro. Rakas kissani huusi ja näytti vihaiselta.
”No anteeks ku nukuin pitkään.”
Tokaisin ja silitin siamilaista, otin kitekat märkäruuan esiin ja aloin laittamaan ruokaa Zirolle joka söi niin kuin ei olisi ruokaa nähnytkään. Astelin peilin eteen, näytin sirolta – sopivasti sirolta – pari vuotta sitten välttelin peilejä. Pelkäsin niitä. Näytin läskiltä, mutta en enää. Oon vapaa. Oon vapaa, ei oo enää kahleita jotka pitäis mua kii.
Pukeuduin tavallisesti, tummahuppari farkut mustat Converset. Ja mitä muuta? Ai niin, kajaalia. Olin valmis, silmäni olivat harmaat. Lähdin ulos, ovi pamahti takaani hiljaisesti, kävelin rappuset alas. Avasin oven ja näin naapurin joka kirosi ovea.
”Eikö aukee?”
Sanoin vittuilaakseni toiselle, naapurin ilme kertoi kaiken; jollen lopeta, saan turpaani. Eipä ois eka kerta, mut vittuilin omaksi huvikseni. Naapuristossa olin hyvin suosittu – mä olin juorunaihe – mut ihansama. Elämä jatkuu. Kävelin jalkakäytävää pitkin, näytin emolta kun satoi. Ripsarit levisivät, näytin niin kauniilta. Anoreksiasta ei ollu tietoakaan – enää – kaikki hymyilivät ja sanoivat: ’Se ei tappanu sua! Hyvä!’ Jaa, ei niin. Koko syömishäiriö alkoikin vain vanhemmista. Riitelivät ja koko-ajan olin ongelmalapsi. Ei ikinä mee hyvin. Pysähdyin city-marketin oven eteen ovi auki ja menoks. Ihmisiä. Tuhansittain, pikku-pennut rääkyivät ja itkivät. Huokaisin ja pujahdin väkijoukkoon. Kuljin erään läskin(luultavasti joku juoppo) perässä ja lähdin hortoilemaan. Nappasin korin ja lähdin vaate-osastolle. Rikas äitini oli lähettänyt mulle rahaa shoppailuun, joten shoppailin. Minulle ja Zirolle – Ziro tarvitsi uudet valjaat – halusin hemmotella itteeni. Näin kaks lissuu; mun ikäsii. Ehkä nuorempii. Miettivät mitä kuteita ostaisivat. Ulkonäköpaineita, otin mustan hupparin käsiini. Hymähdin ja laitoin sen koriin. Menin lemmikki-osastolle. Nappasin sieltä Zirolle valjaat ja kissanminttu lelun. Kävelin vaateosastolle ja nappasin kirkkaita värikkäitä vaatteita.
”Hei, Cel!”
Tuon äänen tunnistin vaikka unissani. Melinda.
”Moi Melinda.”
Ai niin, unohdin esitellä teille itseni olen Celinda. Niin kuin Linda mutta vain Ce siihen eteen. Mua kutsutaan usein C:eeks mut kuitenkin. Melinda oli mun tuki kun sairastin viel anoreksiaa – voi vittu miten huonos kunnos olin – mut molemmat ollaan täys-ikäisii. Melindaa nähny millonkahan viimeks, terrorisoidaan usein. Poliisien luona yövytään välillä, miten herttaista. Pienenä olin kaikkien ihana kultatyttö; nykyään kriminaali. Vanhusten sekä naapureiden kauhu.
Pari vuotta sitten olin angstinen. Onhan mulla nytkin masennus. Vai miksi sitä voisi kutsua. Kuitenkin. Elämä jatkuu ja oon iloinen.
Vaik’ olenkin kriminaali.
A/N2:Tykkään kommenteista.
