Kirjoittaja: RoastedGarlic
Ikäraja: K11
Tyylilaji: osittain traagillinen rakkaustarina
Yhteenveto:Hän saattoi minut lentokentälle ja minun sydämeni pinnalta rapisi laastia lattialle kun hänen käsivartensa kiertyivät minun ympärilleni eivätkä olisi halunneet päästää irti.
Varoitukset: viittauksia anoreksiaan
--
Kihlat
Minä kihlasin hänet tammikuun ensimmäisenä. Polvistuin hänen eteensä risahtelevaan lumeen ja huuruisessa uloshengityksessä kuiskasin pakkaseen sen kysymyksen johon toivoin hänen vastaavan myöntävästi. Hänen poskensa olivat punaiset, kenties se ainakin osittain johtui pakkasesta; ja hänen huulensa olivat rohtuneet kun minä suutelin niitä, mutta hän hymyili. Sormus sujahti hänen kauniiseen nimettömäänsä ja kuinka sattuikaan, se oli juuri sopivan kokoinen.
Kolme päivää myöhemmin hän saattoi minut lentokentälle ja minun sydämeni pinnalta rapisi laastia lattialle kun hänen käsivartensa kiertyivät minun ympärilleni eivätkä olisi halunneet päästää irti. En minäkään olisi halunnut, mutta joskus on pakko tehdä jotakin mitä ei oikeastaan halua, joskus on saatettava loppuun jotakin jossakin kaukana jotta voi aloittaa jotain parempaa siellä missä todella haluaa olla, niin minä sen sanoin ja hän nyökytteli kyllä minä ymmärrän. Koneen noustessa minä katsoin ikkunasta kuinka kaikki tämän maan talot muuttuivat pieniksi, ja kun minä vuorokauden kuluttua saavuin päämäärääni, olin minä loputtoman väsynyt ja kaipasin häntä niin että olisin voinut kävellä käsilläni takaisin koko matkan, myös vetten päällä.
Hääpäivän olin piirtänyt meidän molempien kalentereihin, toukokuun kymmenes, miksipä ei? Olimme arponeet päivän, vain kuukauden valitsimme itse, ja sitten kikatimme joka kerta kun varasimme kirkkoa tai suunnittelimme kutsukorttien sanamuotoa, niin paljon meitä itseämme huvitti tuo spontaani hulluus mitä useinkaan emme osanneet kanavoida mutta tällä kertaa suorastaan nerokkaalla tavalla olimme osanneet.
Kihlausaika oli helvettiä. Minä olin väärällä mantereella ja minä hädin tuskin ehdin nukkua, niin kiire minulla oli viimeistellä opintoni, sillä halusin palata hänen luokseen todistus kourassa ja voida muuttaa hänen luokseen siihen asuntoon johon hän muutti jo helmikuun alussa. Hän valitsi sen asunnon meidän puolestamme, soitti vain, ja vaikka minulla oli yö siihen aikaan, minä vastasin ja totta kai minä vastasin kyllä. Jokainen minuutti jonka minä sain kuunnella hänen ääntään tai hengitystään oli onnellinen vaikka minä tunsin että minua revittiin aivan riekaleiksi ja minä olisin halunnut vain ottaa hänet syliini ja halata hänestä pois sen pahan olon, mikä hänen äänestään maaliskuun tienoilla alkoi heijastua. Hän ei pärjännyt ilman minua, hän kävi kyllä osa-aikaisesti töissä, mutta mitään muuta hän ei tuntunut tekevän, ja hän kirjoitti minulle niin pitkiä kirjeitä että saatoin lukea niitä päivittäisten metromatkojeni aikana loputtomiin, aina vain uusia ja uusia.
Minun morsiameni oli niin kaunis kun minä palasin huhtikuun viimeisenä, hän oli juuri niin kaunis kuin muistelinkin. Mutta hän oli kääriytynyt valtavaan villapuseroon ja hänen hiuksensa olivat harjaamattomina poninhännällä ja hänen vasen kätensä oli hieman nyrkissä, eikä hänen ryhtinsä suoristunut ennen kuin hän näki minut ja sukelsi syliini niin kuin vain ikävästä rikkinäinen ihminen voi. Minä itkin kun minä illalla ymmärsin, ettei hän voinut suoristaa sormiaan, koska hänen kihlasormuksensa olisi pudonnut lattialle kilisten ikävän balladia. Seuraava päivä oli aurinkoisin vappu vuosiin, ja hänen oli riisuttava villapuseronsa – siihen aikaan me emme vielä nukkuneet vierekkäin, emmehän me olleet naimisissa, ja siksi hänen vaatteensa olivat hämänneet minua kokonaisen vuorokauden, mutta voi kauhistus kuinka hauras hän olikaan! Hänen sormensa kuin syömäpuikot, nyt minä sen näin koko todellisuudessaan, ja hänen vatsansa ei vain litteä vaan kuopalla suorastaan, kylkiluut pikkuhiljaa puskemassa näkyviin. Kaipuusta sairastunut, minun rakas pieni tyttöni, enkelini, kauniimpi kuin kukaan muu. Nainen, joka ei päästänyt minua silmistään hetkeksikään nyt kun minä olin palannut – enkä minä olisi halunnutkaan mennä, minä halusin sulkea hänet syliini ja pitää siinä ikuisesti.
Hänen hymynsä ripustautui minuun. Hänen valkoinen mekkonsa roikkui hänen päällään kun hän käveli minua kohti alttarille, ja minä hymyilin takaisin ja otin hänet vastaan vierelleni, pitelin kiinni kun pappi puhui. Minä annoin hänen polkaista jalkaani ja sitten syötin hänelle kakkua niin että itse hädin tuskin ehdin ensimmäistäkään suupalaa maistaa. Illalla minä kannoin hänet meidän kotimme kynnyksen yli, kaadoin hänen lasiinsa kuohuviiniä, mutta hän ei ehtinyt sitä juoda, sillä minä varoen laskin hänet sängylle ja hukutin hänet suudelmiin ja rutistin hänet niin lähelle itseäni, ettei sen lähemmäs olisi päässyt. Aamulla minun vaimoni tuhisi minun olkapäätäni vasten, ja minä vannoin itselleni, että pitäisin hänestä parempaa huolta; etten koskaan hylkäisi häntä, en hetkeksikään.
