Inside Bleeding (D/Hrm) [K-11] 9/9 + epilogi VALMIS

[Herski]

OIhhh... Tosi ihana! Pidin todella TODELLA!
Dracon kiristystä.
Kiitos tästä ihanasta luvusta. Lisää odottelen innolla!

[jjemsie]

A/N: Hiphei, täältä tullaan taas.
Tämä osa on omasta mielestäni siedettävä [size=85](väitetään, että aliarvioin itteeni ja sehän ei pidä paikkaansa)[/size] ja tästäkin tuli sellanen väliosan tuntunen. Parhaani mukaan virheitä oon yrittäny karsia, mut niitä ihan varmasti löytyy.
Suurkiitokset kaikille kommenteista, niitä on ollu ilo lukea (:
Nemethys: Ei kettulainen. Mä en missään nimessä oo tahtonu viedä sun ideaa, enkä kirjottaa samanlaista. Multa kerran vietiin yks idea nokan eestä ja se harmitti. Nyt ärsyttää oma tyhmyys. Syvimmät anteeksipyyntöni.

Mä oon yrittäny tehä tästä mahollisimman paljon erilaisen, ainakin niiden perusteella, mitä oon lukenu ja se on vähän se. Täällä oon lukenu murto-osan kaikista ja enkuks en oo lukenu kun yhen ja sekin oli oneshotti, joka oli jo suomennettu. Eli ketään en missään nimessä oo tahalleen menny matkimaan ja keneltäkään en missään nimessä oo tietosesti kopioinu ideaa.

Sepustukset tais olla tässä, kuudes osa kehiin nyt. Kommentteja kaipailisin  
-----------------------------------------

Osa 6



"Epäoikeudenmukaista, syrjintää, mokomakin Vauhkomieli", Hermione jupisi itsekseen löntystäessään portaita ylös. Hän oli istunut aikansa huoneessa, mutta turhautuneisuus oli vienyt voiton ja hänen oli pakko lähteä liikkeelle. Häntä pelotti ystäviensä puolesta. Aikaisempien hirnyrkkien kanssa oli ollut ongelmia ja monet olivat haavoittuneet niitä tuhotessa. Hermionesta tuntui, että jokin oli menossa pahasti väärin. Hänestä tuntui, että jotain kamalaa sattuisi. Toisaalta, se sama tunne velloi aina, kun tehtävä liittyi hirnyrkkeihin.

Hermione harhaili pitkin päämajan käytäviä vailla päämäärää. Hän ei halunnut istua vain paikoillaan, hänen oli saatava tehdä jotain tärkeää, kun muut riskeerasivat heidän elämänsä. Hermionen jalat veivät hänet lopulta pieneen, mutta kodikkaaseen kirjastoon. Siellä oli monia paksuja opuksia eri aiheista. Hermione oli lukenut jokaisen.

Hermione meni automaattisesti suureen ja pehmeään nojatuoliin, joka sijaitsi huoneen nurkassa. Se oli hänen vakiopaikkansa siellä. Tuoli oli juuri täydellisessä paikassa valaistukseen nähden. Siinä lukiessa varjot eivät loikkineet kirjan sivuille, eikä valo ollut liian kirkas. Hermione kaivoi tuolin vieressä sijaitsevasta pienestä tammisesta hyllyköstä kirjan, rakkausromaanin. Hermione hymyili itsekseen, kun muisti miten Ron ja Harry olivat nauraneet lukiessaan kirjan takakannen. Heidän mielestään kirja oli humpuukkia, pelkkää tyhjänpäiväisyyttä täynnä. Eiväthän he mitään Hermionelle suoraan sanoneet, mutta ajattelivat kumminkin, hän oli varma siitä. Se ei kuitenkaan haitannut häntä, hän sai lukea ja toimia niin kuin halusi.

Hukuttaakseen pelkonsa muista Hermione alkoi lukea. Kirja kertoi nuoresta Alice-nimisestä tytöstä, joka asui keskiajan Lontoossa. Hän oli varakkaan kauppiaan tytär. Kaupunkia kiusasivat rosvot, kauppiaatkin varastelivat toisiltaan, mutta Alicen isä ei sortunut siihen. Hän pelasi rehtiä peliä, toisin kuin vastapäinen kauppias ja hänen poikansa. He varastivat ja juonivat minkä kerkesivät. Alice ja hänen isänsäkin joutuivat kohteiksi. Kuitenkin, Alice ihastui toisen kauppiaan komeaan poikaan, mutta rakkaus oli mahdoton - heidän vanhempiensa takia. Oikeastaan tarina oli melkein suora kopio Shakespearen Romeosta ja Juliasta, mutta Hermione ei välittänyt siitä. Hän piti siirappisista rakkaustarinoista, ne olivat oiva keino päästä pakoon maailmaa - edes hetkeksi.

Aika kului kuin siivillä, ja ennen kuin Hermione ehti edes tajuta, kirja oli luettu. Se oli oikeastaan lyhyt, parisataasivuinen. Kaiken lisäksi Hermione oli jo aikaisemmin lukenut sen noin puoleen väliin, joten luettavaa ei todellakaan ollut jäänyt paljon. Tarina pyöri Hermionen mielessä vielä hänen mennessään keittiöön. Lopussa Alice ja toisen kauppiaan poika Josh, olivat saaneet toisensa ja heidän vanhempansa hautasivat sotakirveensä. Olisipa se ollut niin helppoa todellisuudessakin.

Kotitonttu siivosi keittiössä Hermionen mennessä sinne.
"Anteeksi neiti, Morty lähtee häiritsemästä teitä", pieni kotitonttu - jo tutuksi tullut Morty - kimitti.
"Ei tarvitse, voit sinä jäädäkin", Hermione sanoi ja hymyili ystävällisesti tontulle. Hermione ei pitänyt siitä, että päämajassa oli kotitonttuja, mutta hänen oli pakko vain hyväksyä asia, aika ei vain riittänyt siivoamiseen ja ruoanlaittoon. Lisäksi Hermione oli jo hyväksynyt sen, että kotitontut nauttivat auttamisesta. Hän oli kuitenkin edelleen sitä mieltä, että niitä piti kohdella kuin vertaisia.
"Kiitos, neiti on erittäin ystävällinen Mortylle", Morty sanoi ja kumarsi syvään. Sitten se lähti puunaamaan kaapin ovea jättäen Hermionen istumaan mietteisiinsä keittiön pöydän ääreen.

Hermione tuijotti tyhjyyteen ajattelematta mitään. Hän tiesi, että hänen pitäisi olla valmiudessa kuolonsyöjien varalta, mutta hän ei saanut motivoitua itseään nousemaan ylös ja tarkistamaan paikkoja. Hän tiesi, että suojat olivat hyvät ja kuolonsyöjillä menisi pitkä tovi niiden selvittämiseen. Siinä vaiheessa heidän aikeensa olisi jo huomattu, ja päämaja jo tyhjennetty.

"Neiti, olisi ruoan aika. Herra Malfoylle pitäisi viedä ateria. Tekeekö Morty sen, vai meneekö neiti itse?" Morty kysyi ja havahdutti Hermionen samalla.
"Kiitos tarjouksesta, mutta minä voin viedä sen", Hermione sanoi ja otti tarjottimen kotitontun pienistä käsistä. Hän lähti hitaasti kohti Malfoyn huonetta, peläten, mitä voisi tapahtua, kun he olisivat kahden. Hermione päätti itsekseen, että mitään aikaisemman kaltaista ei saisi tapahtua, ei missään nimessä. Se oli vaaraksi killalle ja hänelle itselleen. Jos hän ei pitäisi varaansa, hän voisi vaikka ihastua Malfoyhin. Se tietäisi taas uutta nykyajan Romeo ja Julia-kertomusta, edellyttäen tietenkin, että Malfoykin ihastuisi häneen. Jos ei, hän riutuisi itsekseen, menettäisi ruokahalunsa ja särkisi sydämensä - jälleen kerran.

Huoneen ovella Hermionea epäilytti. Viitsisikö hän mennä sinne? Hän puri huultaan ja oli kahden vaiheilla. Mennäkö sisään, vai eikö mennä? Pitäisikö hänen pyytää Mortya viemään ruoka Malfoylle? Ei, hän päätti. Malfoy oli liian hyvä manipuloimaan. Aivan liian hyvä. Hermione tuhahti itselleen vihaisesti ja purki suojaloitsut, astuen sen jälkeen ankeaan huoneeseen, jossa oli jo tapahtunut liian monia kiellettyjä asioita. Hermione kirosi omaa heikkouttaan ja sitä, että oli itse asiassa vastannut Malfoyn suudelmaan ja kaiken lisäksi tehnyt sen kaksi kertaa. Ajatukset taka-alalle mielessä siirtäen hän sulki oven ja jäi katsomaan Malfoyta.

"Tuliko ikävä?" Malfoy kysyi ivallisesti.
"Voi kyllä, en kestä olla erossa sinusta tuntia pidempään", Hermione heitti ja taikoi tuolin. Hän istuutui tuolille ja laittoi tarjottimen syliinsä hetkeksi.
"Todellako?" Malfoy kohotti kulmiaan.
"Tietysti. Aiotko paastota vielä, vai oletko jo valmis syömään?" Hermione kysyi.
"Riippuu siitä, aiotko syöttää minua", Malfoy sanoi.
"Ikävä kyllä en", Hermione sanoi.
"Harmi", Malfoy sanoi ja katsoi sitten kysyvästi kättään. "Aioitko taikoa käteni vapaaksi?"
"Kai minun on pakko", Hermione sanoi ja vapautti Malfoyn oikean käden köysistä. Hän antoi tarjottimen miehelle ja istui vahtimassa, ettei tämä yrittäisi mitään.
"Sinun on turha yrittää tehdä mitään, koska minulla on taikasauva ja voin tainnuttaa sinut milloin vain", Hermione totesi ja risti jalkansa.
"Katsos kun en tullut ajatelleeksi", Malfoy tokaisi ja alkoi syömään.

Hermione antoi katseensa kiertää huonetta. Siellä ei ollut muuta kuin sänky, jossa Malfoy silläkin hetkellä makasi ja puinen pöytä muutaman metrin päässä siitä. Seinustalla oli hyllykkö, jossa ei ollut muuta kuin tuhansittain pölyhiukkasia. Lisäksi oli tuoli, jossa Hermione itse istui ja jonka hän oli sinne taikonut. Huoneessa oli hiljaista, lukuunottamatta tietysti aterimien kilinää toisiaan vasten. Hermione ei tiennyt kuinka kauan aikaa meni, hän ei laskenut, ei edes välittänyt. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut henkisesti aivan loppu, liian väsynyt edes välittämään.

"Tuota Granger, oletko sinä vielä hereillä?" Malfoy tiedusteli. Hermione hätkähti. Hän oli uppoutunut ajatuksiinsa liiaksi, hemmetti, Malfoyhan olisi voinut yrittää tehdä vaikka mitä sillä aikaa kun hän vain haaveili ja selvitti ajatuksiaan. Hän oli huono johtaja, huono kiltalainen, huono ihminen. Ei hyvät ihmiset ihastu pahoihin, Hermione ajatteli kiivaasti ja löi sitten kädellä otsaansa. Ei, ei sen niin pitänyt mennä. Hän ei pitänyt Malfoysta, ei pitänyt. Ei voinut.

Mutta toisaalta, kuka määritteli hyvän ja pahan, miten määriteltiin hyvä ja paha? Ajattelivatko 'pahat' ihmiset, että 'hyvät' olivat pahoja ja että he tekivät väärin? Hermionen ajatukset juoksivat kilpaa toistensa kanssa saaden hänen olonsa tuntumaan sekavaksi. Hän mietti aivan liian filosofisia kysymyksiä, Dumbledore olisi voinut ehkä vastata niihin, mutta hän ei. Hän ei ollut johtajatyyppiä, hän ei ollut nero, eikä erityisen voimakastahtoinenkaan. Hän ei kerta kaikkiaan ymmärtänyt, miksi hänet oli valittu johtajaksi.

"GRANGER", Malfoy karjaisi ja sai Hermionen viimeistään silloin hätkähtämään täysin todellisuuteen.
"Niin mitä?"
"Sinä olet outo."
"Kiitos", Hermione vastasi kuivasti ja otti tarjottimen, laittoi sen tuolille, josta oli vain hetki sitten noussut ja taikoi Malfoyn oikean käden takaisin köysiin.
"Ja taas vankina", Malfoy totesi ilottomasti puoliääneen.
"Kenenköhän vika se on?" Hermione kysyi pistävästi. Malfoy huomasi selvästi kysymyksessä olevan piikin ja vastasi:
"Ei ainakaan minun. En minä itse itseäni ole tähän köyttänyt."
"Mutta entä sinun valintasi? Ja syy, miksi olet siinä?" Hermione tiedusteli häivähdys uteliaisuutta hänen äänessään. Hän halusi tietää, mitä Malfoy ajatteli hyvästä ja pahasta, niiden jakaumasta ylipäätään.
"Minun valintani? Tarkoitat varmaan kuolonsyöjyyttäni. Se ei ollut minun päätettävissäni. Halusin elää, joten suostuin, piste. Syy siihen, miksi olen tässä, on kai tällä hetkellä se, että Weasley sanoi jotain, mitä minun ei olisi pitänyt kuulla, ettekä te tahdo, että lavertelen Voldemortille."
Hermionen oli pakko myöntää Malfoyn olevan oikeassa. Hän ei kylläkään tiennyt, mitä Malfoyn ja hänen isänsä välillä oli tapahtunut, mutta ei ollut vaikeaa kuvitella, että Malfoy oli pakotettu kuolonsyöjyyteen. Ei niin, että hän sitä inhoaisikaan, hän vain sattui olemaan itsekeskeinen pelkuri, minkä sille mahtoi?
"Vetipä se sinut hiljaiseksi", Malfoy tokaisi ivan korostus äänessään. Hänen harmaat silmänsä olivat kylmät, mutta niistä ei kuitenkaan loistanut viha. Ne olivat enemmänkin neutraalit, kuin vihaiset, Hermione huomasi ajattelevansa.

"Sinä tuijotat."
"Enhän."
"Voi kyllä sinä tuijotat. Mikä minun silmissäni on niin kiinnostavaa?"
"Ei mikään, minä en tuijottanut."
"Niinhän sinä sanot."
Hermione alkoi menettää malttiaan. "Niin minä sanon ja niin se myös on. Älä edes yritä väittää vastaan."
"Miksi en?"
"Koska kiroan sinut."
"Pelottaa."
"On syytäkin."
"Huomaa äänensävy, Granger."
"Mitä äänensävystä? En ihannoi ääntäsi niin paljoa, että jäisin sen tarkemmin kuulostelemaan sen eri vivahteita."
"Kyllä sinä ihannoit."
Hermionen kasvoille kohosi kevyt, mutta huomattava puna.
"En."
"Kyllä."
"EN."
"Kyllä, Granger, sinä punastut. Ettet vain pitäisi minusta?"
"Minä. En. Pidä. Sinusta", Hermione yritti vakuuttaa niin itseänsä, kuin Malfoytakin.

Malfoy ei sanonut enää mitään, mutta ei hän näyttänyt uskovankaan. Hermione puri taas huultaan epätoivon vallassa. Malfoy oli huomannut, mitä hän nyt tekisi? Mies oli löytänyt hänen heikon kohtansa ja arvaten tämä käyttäisi tietoa hyväkseen. Malfoy oli petollinen juonittelija, siitä ei päässyt yli, eikä ympäri. Hermione ei tiennyt halusiko hän suudella Malfoyta, vaiko lyödä tätä. Lyödä siksi, että tämä oli saanut hänet pitämään itsestän ja suudella sen aiheuttaman tunteen takia. Hermione piti siitä, miten hänen sisällään kupli ja siitä, miten hänen sydämensä löi voimakkaammin. Mutta oliko se sen arvoista? Olisiko sydämen menettäminen muutaman suudelman arvoinen? Siihenkään lähes filosofiseen kysymykseen Hermione ei osannut vastata.

"Minä tiedän, mitä sinä ajattelet Granger", Malfoy sanoi.
"Oletko oppinut jo lukemaan ajatuksia?" Hermione kysyi ja yritti saada ajatuksensa kuriin. Hän ei saisi näyttää Malfoylle tunteitaan, ei, vaikka henki olisi kyseessä. Hän, jästisyntyinen Hermione Granger, kiltalainen, piti puhdasverisestä Draco Malfoysta, joka oli kuolonsyöjä, Voldemortin kannattaja.
"En, sen voi lukea sinun kasvoiltasi. Ja silmistäsi"; Malfoy sanoi ja kaikki iva hänen äänestään oli kaikonnut. Ainakin hetkeksi.
"Ja mitä minä sitten ajattelen?" Hermione kysyi peläten vastausta.
"Minua."
"Olet itsekeskeinen", Hermione totesi ja sadatteli itseään, valehtelutaitoaan ja läpinäkyvyyttään.
"Mutta se on totta, eikö?" Malfoy kysyi ja iva alkoi taas tehdä paluuta.
"Ei ole", Hermione totesi kovettaen itsensä. Hän nosti tarjottimen tuolilta ja taikoi sitten tuolin pois. Sanakaan sanomatta hän käveli ovelle, avasi sen ja sulki sitten tehden taas tarvittavat loitsut. Hän oli puolivälissä matkaa portaille, kun tajusi. Malfoyn lähellä hän tunsi taas. Hän tunsi iloa. Hän oikeasti eli. Tarjotin kalahti lattialle ja lasin särkymisestä kielivä helinä täytti hetkeksi käytävän. Hermione ei olisi voinut välittää vähempää. Hän käveli takaisin Malfoyn huoneen ovelle, purki taas taiat ja astuessaan huoneeseen, hän huomasi katsovansa Malfoyn tietäväisiin silmiin.

[Gaploon]

Toivoin että jo tässä luvussa tapahtuisi jotain suurempaa, mutta hyvää voi aina odottaa
Tuo loppu kyllä on aikast mielenkiintoinen...

[Justinee]

Hihii tää on hyvä fic :> kiva luku, mua ei ainakaan haittaa ettei tapahdu mmitään kauheen suurta, hermionen sisäiset kamppailut on aika kiintoisia Toi loppu oli kiva   ÄKKIÄ JATKOA<3 (tosi järkevä kommentti joo mut hei. KATO KELLOA XD)

[niiina]

Ficci jatkaa edelleen tasokasta tasoaan ja se on hienoa. Olen lukenut uuden osan jo aikoja sitten, mutta kommentoinnissa olen aina niin laiska, että katsotaan saanko mitään järkevää aikaan taaskaan..

Pidän Dracon ja Hermionen pistävistä keskusteluista ja varsinkin noista Dracon sarkastisista ja huvittavista kommenteista sekä suorapuheisuudesta tietyissa asioissa. Jotenkin se tuo tähän mukaansa tiettyjä mausteita ja piristää ihan lukea sellaista.

"Tuliko ikävä?" Malfoy kysyi ivallisesti.

Juuri tämmöinen iskee. Osuvaa ja todella ärsyttävän kuuloista jos joku sanoisi itselleni esim, mutta samalla jotenkin pitää minut ainakin lukijana otteessa.

"Kyllä, Granger, sinä punastut. Ettet vain pitäisi minusta?"
"Minä. En. Pidä. Sinusta", Hermione yritti vakuuttaa niin itseänsä, kuin Malfoytakin.

Suloista. Pidän kun luot heidän suhdettaan tätä kautta, että se tosiaan lähtee vähän tämmösestä kiusottelusta ja ei niinkään ilkeistä sanoista.

Hermione ei olisi voinut välittää vähempää. Hän käveli takaisin Malfoyn huoneen ovelle, purki taas taiat ja astuessaan huoneeseen, hän huomasi katsovansa Malfoyn tietäväisiin silmiin.

Ooh, arvasin 

Mutta jatkosta olisin enemmän kuin innoissani.

niiina

[Puhpallura]

oijoijoi, mihinkä kohtaan jätit
Vaikkei tää paritus kuulukkaan mun suosikkeihin, eksyin tätä lukemaan mielenkiintoisen nimen takia, ja en kyllä pettynyt lainkaan
Loistava ja hyvinkirjoitettu ficci. Hermionen ja Dracon keskustelut ovat todella hyviä, eikä missään vaiheessa tule oloa, että oltaisiin pakolla yritetty jotakin kirjoittaa.
Mutta odotan kyllä innolla jatkoa

[jjemsie]

Gaploon, en viitsinyt pitkittää tuota lukua, siihen olisi mennyt ikä ja terveys. Tässä kuitenkin tapahtuu jo jotain, vaikka hidas tempo säilyy.

Justinee, herranjumala kenen tahansa aivot on vähän sekasin tuohon kellonaikaan, mutta kommentti oli järkevämpi kun useimmat minun päivällä kirjoittamista Kiitokset <:

niiina, ihanan pitkä kommentti. Mitäköhän osaisin tuohon sanoa? En oikein mitään muuta järkevää, kuin että kiitos (:

Puhpallura, hiphei, uusi lukija :> Tuosta nimestä. Nythän vasta tajusin, että se ei olennaisesti liity ficciin mitenkään. Eh, joskus kyllä oikeasti suunnitelen jonkun ficin etukäteen osa osalta. Hyvä, että nuo keskustelut on mielestäsi pysyneet ei-väkinäisinä, tosin tässä uusimmassa osassa saattaa olla vähän väkinäisyyden tuntua, mutta tiedä häntä =>

A/N: Mitäköhän osaisin sanoa tästä? En varmaan muuta kuin tämä on omasta mielestäni huonompaa tasoa, kuin aikaisemmat. Jotenkin tuntuu siltä, kun kirjoitustaito [size=85](se vähäinen mikä minulla on ollut)[/size] on haihtunut jonnekin. Kirjotusvirheitä löytyy satavarmasti, yhdyssanavirheitä nyt ainakin. En päässyt toiselle koneelle, jossa on korjaava tekstinkäsittelyohjelma, joten niitä on tuplasti normaaliin verrattuna. Toivoisin kommentteja ainakin tuosta tökkivyydestä ja siitä, onko sama tunnelma pysynyt ja niin edespäin. Mutta enempää jaarittelematta osa seitsemän, olkaa hyvät.
-----------------------------------
Osa 7



"Tiesin tämän. Olen ennalta-arvattava Granger", Malfoy sanoi huvittuneesti.
"Älä viisastele. Tämä on epätoivoinen teko", Hermione tokaisi ja käveli Malfoyn sängyn luokse taikoen tuolin. Hän istahti tuolille, laittoi sauvan taas kaapunsa taskuun ja hautasi kasvonsa käsiinsä. Hän todellakin oli menettämässä järkensä. Hän tuli vapaaehtoisesti Malfoyn luo ja hän halusi suudella miestä. Hermione kirosi taas harkitsemattomuuttaan ja sitä, että oli ylipäätään tuonut Malfoyn sinne.
"No siltä se vaikuttaakin", Malfoy kommentoi tylsän oloisesti.
"Oikeasti Malfoy."
"Tiedän. Miten muuten oi-niin-kuuliainen-Granger tulisi tänne?"
"Lopeta", Hermione tiuskaisi. Hän ei halunnut kuulla sitä samaa virttä, jota oli joutunut kuuntelemaan kuusi vuotta. Kuusi vuotta pelkkää piinaa.
"Selvä. Nostaisin käteni ilmaan, jos ne eivät olisi sidottuina", Malfoy sanoi viattoman kuuloisesti.
"Sidottuina ne pysyvätkin", Hermione tokaisi tajutessaan Malfoyn sanoissa piilevän kysymyksen.
"Sinä siis pidät sidontaleikeistä. Ne eivät ole ihan minun makuuni, mutta mikäs siinä -"
"Malfoy, lopeta!" Hermione parahti keskeyttäen Malfoyn selityksen.
"Miten neiti tahtoo", Malfoy sanoi imitoiden suhteellisen hyvin kotitonttua.
"Pidä nyt se turpasi ummessa tai minä suljen sen", Hermione sihisi hampaidensa välistä. Malfoyn käytös oli äärimmäisen ärsyttävää.
"Oi, nyt pelottaa. Miten meinasit sen sulkea?"
"Miten olisi nyrkki?"
"Oivoi, kerkesin jo toivoa jotain ihan muuta..."
"Malfoy", Hermione sanoi varoittavasti, mutta Malfoy ei tuntunut huomaavan sitä.
"Jos sinä sulkisit sen sillä toisella tavalla, se tuottaisi mielihyvää ja piristäisi samalla..."
"Lopeta jo", Hermione sanoi vaimeasti. Se näytti tehoavan, sillä Malfoy sulki suunsa ja katsoi Hermionea ensimmäisen kerran arvioiden.

Draco PoV

Ensimmäistä kertaa Draco huomioi tummat silmäpussit Grangerin ruskeiden silmien alla. Ne vanhensivat naista ainakin viidellä vuodella. Muutenkin naisen olemus kieli huonosti nukutuista öistä ja rasituksesta, niin henkisestä kuin fyysisestäkin. Luoja Herm-Granger näyttää riutuneelta, Draco ajatteli ja korjasi ajatuksiaan. Hän oli kerran erehtynyt kutsumaan Grangeria etunimellä, eikä nainen ainakaan heti ollut näyttänyt huomaavan sitä. Draco oli kuitenkin varma, että tämä oli tajunnut asian jossain vaiheessa.
"Miksi sinä silloin kerran kutsuit minua etunimellä?" Granger kysyi aivan kuin olisi lukenut Dracon ajatukset.
"Se oli vahinko."
"Ai", Granger vastasi hiljaisella äänellä. Se oli väsynyt ja ehkä aavistuksen pettynyt. Draco ei ollut varma, hän ei ollut mikään suuri äänensävyjen tulkitsija.
"Ehkä samankaltainen vahinko voi sattua toistekin", Draco sanoi puolihuolimattomasti. Hän ei tiennyt miksi sanoi sen, ei hänellä ollut oikeastaan aikomustakaan ruveta kutsumaan Grangeria Hermioneksi, ainahan Granger oli ollut Granger ja hän oli ollut muille Malfoy. Sukunimien käyttö oli luontaista, oli ollut aina ensimmäisestä Tylypahkan vuodesta alkaen.
"Oikeasti? Tai siis, alkaisitko sinä kutsua minua etunimeltä?" Granger kysyi ja Draco haukkui harkitsemattomuuttaan. Tosin, ei se syövyttäisi hänen kieltään, jos hän sattuisikin kutsumaan Grangeria Hermioneksi.
"Ehkä."

Hermione PoV

Hermione oli yllättänyt. Hän ei olisi koskaan voinut uskoa, että Draco Malfoy voisi tunnustaa kutsuneensa häntä etunimellä ja sanonut vielä päälle, että voisi tehdä sen uudestaankin. Se ei ollut hänen tuntemansa Malfoyn tapaista. Miten paljon Malfoy oli oikeastaan muuttunut? Hän ei voinut tietää sitä. Ties mitä tämä oli kokenut, nähnyt ja kuullut. Olihan hänkin muuttunut aika radikaalisti. Hän ei ollut enää se puhtoinen Hermione Granger, hän oli saanut myös vähän räväkämmän puolen, joka tosin pääsi esille harvemmin. Häntä hallitsi enemmänkin itkevä ja surkea puoli, kaikki muu oli piilossa, juossut häntä koipien välissä karkuun. Oliko se oikein? Halusiko hän olla vain uikuttava vesiputous? Eikö johtajan pitänyt olla juuri vahva persoona? Kyllä häneltäkin auktoriteettia löytyi, mutta hän ei osannut käyttää sitä oikein. Olisiko muutos paikallaan? Pitäisikö hänen kaivaa räväkämpi puolensa piilostaan ja antaa sen hallita?

"Grang-Hermione, oletko sinä vielä hereillä", Malfoy kysyi ja Hermione terästäytyi heti. Oliko mies todellakin kutsunut häntä etunimellä?
"Olen."
"Haluaisitko selittää miksi tulit tänne", Malfoy kysyi. Pitäisikö minunkin kutsua Malfoyta etunimellä? Hermione mietti kuumeisesti. Ehkä Malf - Draco ansaitsee sen, hän päätti.
"Minä... Lupaa ettet naura", Hermione vaati ja katsoi Dracoa silmiin.
"En naura. Et sinäkään nauranut kun minä itkin", Draco sanoi ja virnisti toispuoleisesti.
"Niin. Minä... Minusta on tuntunut jotenkin... tyhjältä. Tai siis, minusta on tuntunut, etten ole pystynyt tuntemaan mitään muuta kuin tuskaa, niin tyhmältä kuin se kuulostaakin -"
"Se ei kuullosta tyhmältä. Olemme samassa veneessä", Draco sanoi osittain huvittuneen kuuloisesti.
"Ai. No hyvä. Tai siis ei hyvä, vaan siis hyvä etten ole yksin, mutta huono, että sinullakin on sama olo tai en osaa selittää", Hermione takerteli ja jatkoi sitten, "kuitenkin, sinun lähelläsi minä jotenkin vain tunnen kunnolla. Tunnen raivoa ja muutakin, joskus iloa ja niin."
Hermione oli ollut lähellä sanoa ihastusta, mutta jätti sen sanomatta. Hän ei koskaan myöntäisi olevansa - vaikkakin ihan vähän vain - ihastunut Dracoon.
"Ettet olisi jättänyt jotain sanomatta?" Draco kysyi uteliaasti.
"En", Hermione valehteli ja kiitti huonoa valaistusta. Hänen poskiaan kuumotti, hän oli punastunut kunnolla.
"Selvä", Draco sanoi äänensävyllä, joka ilmoitti, ettei hän ollut uskonut. Hermione huokaisi väsyneesti. Hän ei jaksanut käydä uutta väittelyä Dracon kanssa. Dracon. Hermione tunnusteli sanaa. Olisiko ihan kamalaa ruveta kutsumaan Malfoyta Dracoksi ihan yleisestikin. Tai no, Harry, Ginny, Ron, Fred ja George saisivat varmaan pahemman luokan kohtauksen, jos hän heidän seurassaan erehtyisi kutsumaan miestä etunimellä. Miksi kaiken piti olla niin vaikeaa? Mutta ainahan hän voisi ajatuksissaan kutsua tätä etunimellä ja aina hänen ollessaan siellä, Dracon huoneessa. Ei niin, että hän meinasi ajatella miestä enemmänkin, tai että hän viettäisi siellä paljonkin aikaa, vain niinä harvoina hetkinä.

"Aiotko tehdä sen, mitä tulit tänne tekemään?" Draco kysyi havahduttaen taas Hermionen mietteistään.
"Mitä minä tänne tulin edes tekemään?" Hermione kysyi huvittuneesti.
"No suutelemaan minua tietysti!" Draco puuskahti aivan kuin asia olisi ollut päivänselvä.
"Miten itsekeskeinen sinä oikeastaan olet?"
"Olen vain itsevarma."
"Liika itsevarmuus ei ole hyvästä."
"Kuulostat aivan joltain opettajalta."
"Kiitos vain."
"Enkö ollutkin oikeassa?"
"No... Ehkä jollain tasolla."
"Hah! Tiesin."
"Älä ole niin varma. Voin kävellä tuosta ovesta vaikka heti."
"Niinhän sinä voit, muttet halua."
"Ja miksi muka en?"
"Haluat suudella minua."
"Tiedätkös, koko maailma ei pyöri ympärilläsi."
"Auts, tuo sattui. Älä lyttää egoani."
"En minä lyttää sitä, minä puhkaisen sen, ennen kun leijut enempää."
"Sydänparkani. Tuo viilsi syvältä."

Hermione hymähti. Dracohan oli aivan mahdoton. Sarkastinen joka käänteessä. Jollain tapaa sarkastisuus oli kuitenkin valloittvaa, se oli toki ärsyttävää, mutta kuitenkin... Hermione laski hitaasti kymmeneen karkoittaakseen ajatukset mielestään. Hän ei halunnut ajatella niin Dracosta, hän ei halunnut pitää miehestä, mitä siitäkään tulisi? Ei mitään. Ei kerrassaan mitään. Draco oli kuolonsyöjä ja hän itse kiltalainen, eivät he voisi koskaan seurustella, eikä Draco luultavasti edes pitänyt hänestä. Dracolle hän oli vain viihdettä, huvia, piristystä tylsiin vankeuspäiviin. Lisäksi hän oli jästisyntyinen.

"Minulla ei ole koko päivää aikaa", Draco tokaisi.
"Ai. Onko sinulla kiireitä?" Hermione kysyi pisteliäästi.
"Ohhoh. Mistäs moinen asenteenmuutos?"
"Vaikka mistä", Hermione tokaisi. Häntä alkoi toden teolla ärsyttämään Dracon komentelu ja itserakkaus.
"Oletko kunnossa Hermione? Vaikutat... hieman oudolta", Draco kysyi nyt jo vähän tunnustelevasti.
"Olen kunnossa", Hermione sanoi ja laskeutui tuolilta lattialle. Miksi ei? hän kysyi itseltään. Miksi hän ei voisi suudella Malfoyta, miksi hän ei voisi tuntea? Miksi hän ei saisi nauttia?
"Vihdoinkin", Draco mutisi.
"Voin edelleen lähteä", Hermione tokaisi.
"Älä lähde", Draco sanoi ja katsoi suoraan Hermionea silmiin. Katse oli aito, siinä ei ollut häivääkään ivasta.
"En lähdekään", Hermione sanoi aavistuksen käheällä äänellä. Hän ei tiennyt miten hänen äänensä oli yhtäkkiä käheäksi mennyt, mutta se ei haitannut. Hän halusi tuntea ja nauttia kaiken sen kurjuuden keskellä. Kuin hidastetussa elokuvassa Hermione istahti sängyn reunalle ja laski päätään suudellakseen Dracoa. Hermione antoi ensin huultensa vain hipaista Dracon huulia kevyesti, kun hän vetäytyi pois.
"Perkele nainen, älä pelleile minun kanssani", Draco sanoi ja Hermione virnisti tälle pilkallisesti. Pieni kiusoittelu ei koskaan ollut pahasta. Draconkin oli aika oppia, että kaikki ei käynyt tuosta noin vain sormia napsauttamalla.
"En minä leiki", Hermione sanoi liioitellun viattomalla äänellä.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Draco tokaisi:
"Voitko irrottaa edes toisen käteni?"
"En."
"Sinä todellakin taidat pitää sidontaleikeistä", Draco sanoi ja nuolaisi alahuultaan kevyesti.
"En. Jos irrotan toisen kätesi, vapautat sen avulla sidotun käden ja karkaat", Hermione ilmoitti kyllästyneesti.
"Miksi minä karkaisin, kun saan suudella sinua?"
"Älä vitsaile."
"En vitsailekaan", Draco hymähti.
"Luuletko, että uskon?"
"En, mutta se ei tarkoita sitä, että se ei voisi olla totta."
Hermione ei jaksanut kuunnella enää mitättömiä sanoja. Hän kumartui suutelemaan Dracoa. Mies ei ensin tajunnut, mitä oli tapahtunut, mutta sitten hän vastasi suudelmaan virnistäen ensin Hermionen huulia vasten.

Hermionen sen hetkinen asento ei ollut mukava - hän istui sängyn laidalla kumartuneena kohta Dracoa. Hän ei keksinyt mitän muuta helpotusta, kuin toisen jalan heilauttaminen Dracon yli - toisin sanoen Dracon päälle hajareisin istuminen.
"Vau, sinustahan löytyy villikin puoli", Draco tokaisi huvittuneesti.
"En halunnut taittaa niskojani", Hermione puolusteli.
"Niinhän sinä väität. Myönnä pois vain, olen haluttava tapaus", Draco sanoi. Miehen äänensävystä ja silmistä kuitenkin huomasi, että se oli pelkkää puhdasta leikinlaskua, ei samanlaista ylimielisyyttä, kuin vain vähän aikaa sitten.
"Juuri niin. Oletko muuten koskaan harkinnut alusvaatemallin uraa, mielestäni se sopisi sinulle vallan mainiosti", Hermione vitsaili yhtä lailla.
"Alusvaatemalli? Vihjailetko sinä jotain?"
"En", Hermione sanoi ja aloitti toisen suutelumaratonin vain hiljentääkseen Dracon.

Kumpikaan ei tiennyt, miten kauan he olivat siellä, välillä suudellen, välillä keskustellen ja välillä vain ollen. Kaiken keskeytti alakerrasta kuuluvat poksahdussarjat. Hermione pomppasi salamana ylös.
"Mitä nyt?" Draco kysyi hämillään, hän ei ilmeisesti ollut kuullut muiden ilmiintymistä.
"Muut tulivat", Hermione sanoi.
"Pitääkö sinun mennä?"
"Pitää. Mutta tulen tuomaan sinulle iltapalan", hän sanoi ja virnisti kevyesti. Hänen ja Dracon tapaamiset olivat kuin kielletty hedelmä - hyvää vain, koska se oli kiellettyä. Hermione oli vasta päässyt alkuun, eikä hänellä ollut aikomustakaan lopettaa. Hänestä tuntui, että hän oli muuttunut jollain tapaa. Ehkä itsevarmemmaksi, Hermione ei ollut aivan varma. Siinä tilanteessa hän oikeastaan tajusi, miksi George ja Fred olivat keppostelleet kouluaikoina, sehän oli kiellettyä ja toi tietynlaisen vaarantunteen, tosin heidän tapauksessaan hieman erilaisen kuin Hermionella.
"Tarjotin on varmaan vieläkin käytävällä, minun on mentävä siivoamaan se, ennen kuin joku huomaa sen ja luulee jotain tapahtuneen", Hermione selitti nopeasti.
"Selvä. Nähdään myöhemmin", Draco sanoi ja iski silmää. Hermione naurahti.
"Nähdään."

Käytävällä ollessaan Hermione suki hiuksiaan ja yritti näyttää mahdollisimman normaalilta. Hän tiesi epäonnistuvansa täydellisesti. Hänen ilmeensä paljasti jotain tapahtuneen ja hän oli täysin varma Ginnyn saavan tiedon hänestä ulos jollain konstilla. Hän ei jaksanut välittää. Tullessaan tarjottimen kohdalle hän otti sauvansa taskustaan ja korjasi rikkoutunet astiat. Hän nosti tarjottimen sitten astioineen ja lähti kohti alakertaa valmistautuen valmiiksi mahdollisiin huonoihin uutisiin.

"Hermione!" kuului huuto jostain Hermionen vasemmalta puolelta. Hän kääntyi kohti ääntä ja huomasi Harryn tulevan juosten häntä kohti. Harryn kasvot hehkuivat onnesta.
"Se on tuhottu. Viimeinen hirnyrkki on tuhottu. Nyt pitää enää voittaa Voldemort. Hermione, minusta tuntuu, että me voitamme tämän sodan", Harry selitti innokkaasti.
"Sehän on loistavaa!" Hermione huudahti vilpittömästi.
"Miten täällä meni?" Harry kysyi.
"Normaalisti, ei kuolonsyöjiä tai mitään muutakaan. Dr-Malfoy suostui syömään", Hermione sanoi ja lehahti punaiseksi. Hän oli juuri tehnyt todella suuren virheen. Harry ei kuitenkaan näyttänyt huomaavan asiaa, niin innoissaan hän oli hirnyrkistä.
"Selvä", hän vastasi ja kiirehti takaisin huoneeseen, josta oli tullut jättäen hölmistyneen Hermionen seisomaan käytävään tarjotin kädessään.

[Gaploon]

Minulle tulee mieleen tosta Dracon käytöksestä Amy Malfoyn avatar-kuva Dracosta jossa sanotaan  "You just know you want to hug me"  pyydän anteeksi lainausta mutta en voi sille mitään. Pidän edelleen tarinasta ja jälleen kerran ei mitään rakentavaa  

[Herski]

Ihanaa jatkoa!
Aivan upea luku! Kirjoitat tosi hyvin.

Jatkoa odottelen!

[Puhpallura]

Yhtä loistava luku kuin edellisetkin
Eikä kyllä vieläkään Hermionen ja Dracon keskustelut mitenkään väkinäiseltä kuulostanut
En osaa juuri nyt muuta sanoa, kuin jatkoa nopeasti

[jjemsie]

A/N: Kiitokset kaikille kommenteista! Aikani on rajallinen, joten kerron lyhyesti mielipiteeni uudesta osasta. Siis, mun mielestä tämä osa on tunnelmaltaan synkempi, kuin aikaisemmat, voi olla, että kuvittelen. Vuoropuhelua Hermionen ja Dracon välillä on todella vähän, mutta kyllä sitäkin taas tulee. Seuraavassa osassa tulee olemaan toimintaa ja paljon. Voi olla, että seuraava on jopa viimeinen luku, koska loppuratkasu on lähellä (:
Time is out, have to go, tässä siis osa kahdeksan, olkaa hyvät.
----------------------------------------
Osa 8



Kummastunut ilme säilyi Hermionen kasvoilla, kun hän vei tarjottimen autioon keittiöön. Hän laski tarjottimen kiiltelevälle metallipinnalle ja kykenemättä hallitsemaan itseään, hän pudottautui lattialle ja nojautui vasten kaappia. Masennus alkoi ottaa valtaa hänestä ja hänestä tuntui, kuin ankeuttajat olisivat olleet lähellä, reaktio oli ainoastaan aavistuksen lievempi. Hermione veti polvensa tiukasti itseään vasten, kuin hakeakseen suojaa. Hän ei ymmärtänyt oloaan, hänenhän pitäisi olla iloinen, viimeinen hirnyrkki oli tuhottu, Voldemort oli kuolevainen ja sielultaan ehkä heikompikin, kuin normaalit ihmiset.

Hermione antoi lievien tuskan aaltojen pyyhkiä sisällään, kuin hän olisi ollut kallio tuulisena syyspäivänä. Hauras kallio, jonka myrsky voisi murtaa. Hermionea ahdisti, missään ei tuntunut hyvältä. Hengittäminen tuntui hieman työläämmältä, aivan kuin happi ei koskaan ehtisi keuhkoihin asti. Hermione tiesi, mikä hänellä oli. Sitä oli jatkunut jo pitkään, mutta nyt kun kohtaus oli jo pahempi, hän tunnisti oireet. Hän poti masennusta, vaikeaa masennusta, josta kirjan mukaan oli vaikea päästä irti. Hermione muisti selvästi punakantisen kirjan kultakirjaimin koristellun kannen ja kirjan tuoksun, joka oli erilainen, kuin muissa samanikäisissä kirjoissa. Lisäksi hän muisti kirjassa olleen musteen ja kuinka siinä a-kirjaimet oli tehty kiemuraisesti ja hauskannäköisesti.

Oli oikeastaan ironista, kuinka Hermione oli päätynyt lukemaan sitä kirjaa. Hän oli halunnut tutustua parantajuutta ja sairauksia koskeviin kirjoihin, ihan vain sen takia, koska taisteluissa sattui ja tapahtui. Hänen sen aikainen loitsuvarastonsa siltä osa-alueelta oli ollut heikoissa kantimissa, joten hän oli lukenut ja harjoitellut ahkerasti. Juuri siihen kyseiseen kirjaan hänen ei pitänyt koskea, mutta hänen hatara teoriansa Voldemortin mielisairaudesta ja voimakkaan masennuksen aiheuttamasta mielenhäiriöstä ja mielentilamuutoksista tarvitsivat todisteita, ennen kuin hän olisi uskaltanut niitä ehdottaa kokouksessa. Hän luki kokonaisen yön, mutta se ei tuottanut tulosta. Oireet eivät täsmänneet hänen tietoihinsa. Tosin nyt, hänen omalla kohdallaan, kuvaukset osuivat oikeaan.

Hermione painoi päänsä polviinsa ja huokaisi syvään, kuin rauhoittaakseen itseään. Siinä hän onnistui kuitenkin surkeasti. Nyt hän osasi selittää ne kummalliset tyhjyyden tunteet ja tuskan nousun pintaan. Tieto ei kuitenkaan auttanut häntä sillä hetkellä, se sai häntä vain syvemmälle masennuksen syövereihin. Hän yritti keksiä, mikä olisi johtanut hänet siihen pisteeseen, jossa hän nyt oli. Oliko se ollut Dumbledoren kuolema? Hänen tätinsä ja setänsä murha? Hän keksi syyn toisensa perään ja kun oli saanut tarpeekseen, hän naurahti katkerasti. Niinä aikoina ei olisi mikään ihme, jos joka toinen ihminen murtuisi ja vaipuisi masennukseen. Hänen kohdallaan niin ei vain voinut käydä. Hän oli johtaja, Merlin soikoon, ei johtajien kuulunut romahtaa henkisesti. Kuitenkin niin oli päässyt käymään.

Rytmikäs rummutus tunkeutui Hermionen tajuntaan jostain kaukaa. Hämärästi hän tajusi muiden aloittaneen juhlat. Edelleen pää polviin painettuna Hermione hengitti kaksi kertaa syvään ja nosti sitten päänsä. Hän nousi hitaasti ylös ja otti lasiin jääkylmää vettä. Hän joi siitä pienen kulauksen ja tunsi, kuinka jääkylmä vesi luovi tietään hänen sisällään. Hetken Hermione vain katseli vettä lasissaan ja harkitsematta juuri lainkaan hän heitti vedet väsyneille kasvoilleen.

Kylmä vesi totisesti virvoitti Hermionen. Hän piti pöydästä kiinni ja nojasi siihen painaen päätään hieman kumaraan. Hän veti pitkiä henkäyksiä ja hengittäminen tuntui taas onnistuvan paremmin. Masennus oli ohitettu - vain hetkellisesti. Hermione tiesi, että se voisi iskeä koska tahansa ja pahimmissa tapauksissa hän voisi tehdä jotain itselleen - tai muille. Sitä hän ei totisesti halunnut. Hermione nosti päänsä ja otti askeleen taaksepäin. Hänen täytyi selviytyä. Ei hän turhaan ollut päässyt sinne asti. Hermione kuivasi vielä kasvonsa ja hiuksensa - nekin olivat kastuneet samalla.

Tyynesti Hermione asteli tilaan, joka oli aikaisemmin ollut oleskeluhuone. Nyttemmin se oli muutettu valtavaksi tanssisaliksi ja diskokeskukseksi. Hermionen suu loksahti auki. Kuinka muut olivat saaneet paikan siihen kuntoon niin lyhyessä ajassa?
"Hermione, missä ihmeessä sinä olet ollut?" kysyi Ron, joka oli juuri kävellyt virnistellen Hermionen eteen.
"Miten niin missä olen ollut?" Hermione kysyi kummastuneena toista kulmaa kohottaen.
"Harry sanoi kertoneensa sinulle uutiset ja sitten sinä olit mennyt keittiöön ja olit siellä yli tunnin", Ron vastasi kummaksuen.
"Yli tunnin?" Hermione toisti kysyvästi. Miten se oli mahdollista, hän oli omasta mielestään ollut siellä vain korkeintaan kaksikymmentäviisi minuuttia.
"Niin. Hermione, oletko ihan kunnossa?" Ron kysyi nyt huolestuneesti. Hän ei ollut aikaisemmin huomannut Hermionen silmien alla olevia silmäpusseja ja väsymyksestä kieliviä juonteita.
"Olen. Hieman vain väsyttää", Hermione vastasi ympäripyöreästi. "Ei kai kenellekään sattunut mitään?"
"Ei. Davidsonilta taisi murtua käsi, kun joku taika osui häneen, mutta hän on jo kunnossa, Ginny paransi hänet, ihme kyllä. Miten täällä meni?" Ron vaihtoi puheenaihetta.
"Ihan hyvin. Malfoy suostui vihdoinkin syömään", Hermione sanoi miltei saman, kuin Harrylle, mutta sillä kertaa hän osasi varoa sanojaan. Ron ei ohittaisi sitä tuosta noin vain.
"Olisi saanut nääntyä nälkään...", Ron mutisi.
"Ei nyt sentään. Nälkäkuolema olisi julmaa", Hermione sanoi ja naurahti päälle kepeästi.
"Niin, niinhän se olisi", Ron sanoi ja katsoi Hermionea intensiivisesti suoraan silmiin. Hermione hymähti aavistuksen vaivautuneesti. Pieni ahdistuksen tunne nousi pintaan ja Hermionen teki mieli juosta karkuun. Draco, Hermionella välähti. Hän halusi Dracon luo, mies oli ainut, joka sai ahdistuksen ja masennuksen katoamaan.
"Minä en oikein voi hyvin. Päähän särkee ja minua väsyttää. Menen yläkertaan lepäämään", Hermione sanoi ja yritti näyttää samaan aikaan mahdollisimman kipeältä ja pahoittelevalta. Lopputulos muistutti lähinnä irvistystä, mutta se vaikutti menevän läpi.
"Selvä. Kaipaatko seuraa?" Ron kysyi huolehtivasti ja laittoi käden hänen olkapäälleen. Hermione vavahti.
"En minä, kiitos vain. Tahdon olla hetken yksin", hän valehteli.
"Selvä. Sanon muille, ettei sinua kannata häiritä, joten saat olla rauhassa", Ron sanoi ja otti kätensä pois Hermionen olalta.
"Kiitos", Hermione sanoi ja hymyili hieman.

* * *

Heti kun Hermione oli päässyt pois muiden näköpiiristä, hän pyrähti pieneen juoksuun. Hän harppoi portaat kaksi kerrallaan ylös ja seisoi sitten lopulta hengästyneenä Dracon oven edessä. Hän yritti ottaa taikasauvaa taskustaan, mutta se oli työlästä tärisevien käsien vuoksi. Vihdoin ja viimein Hermione oli saanut taikasauvansa valtavasta taskusta pois ja mutistua hieman vapisevalla äänellä taiat. Hermione suorastaan syöksyi sisään ja sai osakseen Dracon kummastuneen katseen.
"Onko kaikki hyvin?" tämä kysyi epädracomaisen huolehtivalla äänensävyllä. Se lämmitti Hermionea ja lievitti tämän hermostuneisuutta hieman.
"Ei", Hermione vastasi suoraan.
"Mikä sinulla sitten on?" Draco kysyi ja hänen kulmansa kohosivat kysymyksen aikana ennätyksellisen korkealle.
"Minä... En tiedä mistä aloittaa."
"Asiat ovat siis niin huonosti. Tee itsellesi tuoli ja paina puuta, tai pehmustetta, riippuen taikomastasi tuolista", Draco sanoi ja Hermione ei voinut muuta, kuin naurahtaa. Dracon kepeä käytös oli rentouttavaa, siitä huomasi kuitenkin, että tämä välitti.

Hermione taikoi samanlaisen tuolin, kuin aikaisemminkin ja istahti siihen huokaisten raskaasti.
"Et ollut kovin kauaa poissa. Sattuiko niille muille jotain?" Draco kysyi.
"Ei. Tämä on ihan typerää. Minun ei pitäisi vaivata sinua tällä", Hermione sanoi ja alkoi pohtia, miksi oli edes tullut. Hän ei ikinä, ei ikinä kertoisi Dracolle heikkouttaan, olihan tämä edelleen kuolonsyöjä. Hermione ei voinut luottaa toiseen niin paljon. Hän ei voinut laittaa tuloaan joksikin killan asiaksi, koska niistä hän ei voinut puhua miehelle. Yllättäen kaikki tuntui monimutkaisemmalta.
"Kerro pois vain", Draco sanoi ja hymyili vinosti.
"En minä voi", Hermione sanoi ja painoi päänsä käsiinsä. Miksi hän oli siellä, miksi ihmeessä? Mitä hän oli oikeastaan ajatellut ennen tuloaan? Normaalisti Dracon rauhoittava seura oli nyt kiusallista. Hän ei pystyisi koskaan kertomaan tälle ajatuksiaan, niitä kaikkein henkilökohtaisempia. Hän oli miehelle vain huvia vankeuden keskellä.

"Ymmärrän", Draco sanoi ja hänen äänensävynsä oli aito. Hermione nosti päänsä ja katsoi miestä ihmeissään.
"Miten sinä voit ymmärtää?"
"Kuule, samat säännöt sitoo toisellakin puolella. En minäkään voi kertoa Pimeyden lordin asioita, aivan kuten sinäkään et killan", Draco sanoi kyllästyneen kuuloisesti.
"Ai", Hermione vastasi yksinkertaisesti. Hän ei ollut edes ajatellut asiaa siltä kantilta. "Tapahtuuko sinulle sitten jotain, jos kerrot?"
"Kysytkin vielä", Draco naurahti ja jatkoi, "tärkeimpiä asioita en voi kertoa ilman suuria tuskia."
Hermione ei vastannut, mutta hänen mielipiteensä oli selvä - Voldemort oli hullu. Miten joku pystyikään olemaan niin kylmä ja tunteeton? Hermionen sisällä kasvoi viha ja ärtymys Voldemortia kohtaan, vaikka jokin pieni ääni hänen sisällään yrittikin tyynnytellä häntä.
"Oletko kunnossa?" Draco kysyi.
"Näytänkö minä siltä?" Hermione ärähti ja katui tekoaan heti. Ei hän Dracolle ollut vihainen, vaan Voldemortille.
"Anteeksi", Draco sanoi kummastuneena.
"Ei, älä pyytele anteeksi. Minä olen vain hieman sekaisin", Hermione selitteli.
"Tule tänne, Draco-setä parantaa", Draco sanoi ja sai iloisen virneen Hermionen kasvoille. Ainut, mitä Draco voisi hänelle tuoda, oli unohdus ja se oli kaikki, mitä hän sillä hetkellä tarvitsi.

* * *

Killan päämajaan oli laskeutunut täysi hiljaisuus, kun Hermione viimein hiipi omaan huoneeseensa. Huulet turtana suutelemisesta hän virnisti itsekseen. Hän oli kuin mikäkin pahantekijä, salaliitossa kiltaa vastaan. Osa hänestä tunsi pettävänsä muut, mutta osa, joka kertoi hänen tekevän oikein olosuhteisiin nähden, oli voitolla. Ei hän aikonut auttaa Dracoa pakoon, hän vain piti hauskaa ja huolehti mielenterveytensä tasapainoisuudesta.

Ääneti Hermione avasi huoneensa oven ja pujahti sisälle. Varoen hän sulki oven ja istuutui sängylle. Hän painoi päänsä tyynyyn ja antoi väsymyksen turruttaa häntä uneen. Juuri kun unelle tyypillinen raukeus oli tavoittanut hänet, kuului jostain sireenin ääni. Hermione nousi ylös salamannopeasti väsymyksestä huolimatta. Sireeni oli hälytysmerkki, se tarkoitti sitä, että kuolonsyöjät olivat hyökänneet jonnekin, todennäköisesti jästialueelle. Hermione heitti kaapunsa lattialle ja otti kaapista uuden. Hän puki sen niin nopeasti, kun vain suinkin kykeni ja avasi sitten oven. Käytävällä oli muutama aurori, joidenka sekaiset hiukset ja väsyneet kasvot paljastivat merkkiäänen herättäneen heidät.

Hermione juoksi alakertaan, joka toimi kokoontumispaikkana sellaisissa tapauksissa. Ensimmäiseksi Hermione huomasi Vauhkomielen keskellä huonetta. Tämä viittoi Hermionea luokseen.
"Granger, nyt on toimittava nopeasti. Ne kirotut kuolonsyöjät hyökkäsivät koko joukoillaan pieneen kylään, meidän on mentävä auttamaan. Hyökkäys on tavallista suurempi, joten meidän pitää varautua Voldemortin läsnäoloon. Potter tarvitsee suojavartion taustatueksi, minä hoidan sen. Johda sinä kolmatta ja neljättä vartiota, Kingsley ottaa loput, onko selvä?"
Hermione yritti sisäistää nopean tietotulvan. Muutaman sekunnin päästä Vauhkomielen hiljenemisestä Hermione nyökkäsi. Kaikki väsymys hänestä oli kuin poispyyhitty. Nyt oli tosi kyseessä, se saattoi olla se viimeinen ratkaiseva taistelu, jossa selviäisi koko velhomaailman tulevaisuus.

Hermione havaitsi, että useat silmäparit olivat nauliintuneet häneen. Hän rykäisi kerran ja sai kaikkien jakamattoman huomion.
"Kuolonsyöjät ovat tehneet normaalia suuremman hyökkäyksen jästikylään. Harry, sinun pitää varautua Voldemortin paikalla oloon. Vauhkomieli hoitaa taustatuen, hän ottaa ensimmäisen ja toisen vartion mukaansa. Minä otan kolmannen ja neljännen ja Kingsley, sinä otat loput. Onko kaikki selvää?" Hermione kysyi vielä, vaikka tiesi sen olevan turhaa. He olivat menossa tuntemattomaan, ei kaikki tietenkään ollut selvää. Häntä itseäänkin pelotti, ei juurikaan itsensä, vaan ystäviensä ja taikamaailman puolesta. Hän tiesi, että jos hän kuolisi, se olisi sodan vaatima uhraus ja hän oli valmis siihen. Jos hän voisi heittäytyä jonkun eteen pelastaakseen tämän hengen, hän tekisi sen.

Hermione antoi katseensa kiertää paikalla olijoissa. Harry ja Ginny olivat vetäytyneet halaukseen ja Ron seisoi Fredin ja Georgen kanssa muutaman askeleen päässä heistä. Hermione katsoi Ronia. Tämän kasvot olivat kalpeat, mutta niistä paistoi varmuus. Hän tiesi, mihin ryhtyi. Ron huomasi Hermionen katseen ja hymyili tälle pienesti. Hermione väläytti pienen pikaisen hymyn takaisin ja jatkoi paikan tutkimista katseellaan. Kaikki olivat jakautuneet ryhmiin, Hermionenkin takana seisoi auroreita, sekä Fred ja George. Kaksoset eivät luultavasti koskaan olleet näyttäneet aikuisemmilta. Heidän kasvoillaan ei ollut sitä tavanomaista virnettä, eivätkä he laukoneet tunnelmaa keventäviä vitsejä. Kaikki olivat haudanvakavia.

"Kaikki valmiina?" Vauhkomieli mörähti ja antoi sekä taikasilmän, että tavallisen kiertää joukossa. Sieltä täältä tuli nyökkäyksiä ja myöntäviä vastauksia. Hermione nyökkäsi myös.
"Granger, mene sinä ensin joukkosi kanssa, sitten tulee Potter ja loput", Vauhkomieli sanoi ja Hermione nyökkäsi kiitollisena siitä, että Vauhkomieli oli ottanut johtajan aseman nyt sotatilanteessa.
"No niin, kolme, kaksi, yksi, nyt", Hermione sanoi ja hänen silmiensä edessä vilahti Dracon kasvot, ennen kuin hän tunsi ilmiintymisestä aiheutuvan epämiellyttävän tunteen.
---------------------------------------
A/N2: Toivotavasti ette pettyneet tähän osaan. Kommentteja?

[Puhpallura]

Hienoa, oli jatkoa tullut  
Mä ainakin tykkäsin tästä luvusta, ja paljon
Oli hienoa, kun rupesi vähän äksöniä tulemaan kehiin  Mutta en siis väitä, että edelliset luvut olisivat tylsiä ollut. Päinvastoin
Mitään järkevää en taas vaihteeksikaan saa aikaiseksi, mutta ei kait se mitään :roll:
Harmi jos se seuraava luku on viimeinen, tätä kyllä lukisi mielellään enemmänkin, mutta täytyy kai sitten ottaa uusi lukukerta
Mutta kuiteskin, jatkoa ehdottomasti pian

[Gaploon]

 sinä liero ihminen jättää nyt tälläisen odotuksen valtaan! . toivottavasti tulee nopeaa jatkoa sillä rakastun vieläkin enemmän tähän ficciin. Kohta ei ole kynsiä jäljellä kun pitää käydä jännittämässä että koska tulee jatkoa. No, jatka samaa rataa  Suuri jännitys on aika hauskaa näin välillä ja kun alkaa oikeasti tapahtua jotain muutakin kun että Hermione ja Draco pitää omia kuulustelujaan eräässä makuuhuoneessa  

[vanessa]

ooi rakastan tätä ficcii ! Toi D/Hrm söpöily on iha tajuttoman ihanaa =D harmitti vaan tässä uusimmassa osassa ku ei ollu niiden söpöilyä hirveesti kun ei mua nyt innosta toi sotapuoli 8D Mutta hyvää että toimintaakin ettei pelkkää siirappia Uutta/Vikaa osaa odottelen =))

[Justinee]

Vau, tyksin jatkosta. Eihän nyt tapahdu mitään taju karseeta? Siis esim Hermione haavoittuu pahasti ja Draco haetaan pois, ja ´Voldemort voittaa ja niin edelleen. Eihän?? SANO ETTÄ EIIII:(( no, kiva luku silti jatkoa kerjään taas

[elkkuliina]

Eikä. Nyt on pakko saada jatkoa. Aivan ihana fic. Ihana tunne valtaa aina mielen kun lukee Dracon Ja Hermionen keskusteluja. Ja vatsa täyttyy perhosilla. Jatka ihmeessä samaan malliin. Kunhan jatkoa mahdollisimman nopeasti. <3<3  

[Herski]

Voih ihana... En todellakaan pettynyt tähän osaan!
Pidin valtavasti tästä!  
Voi e,voi ei...jännitävään kohtaan menit jättämään.
Toivottavasti laitat jatkoa pian!

[vanessa]

voisko kohta tulla jo jatkoa ? Tää on iha törkeen hyvä ficci, hyvin onnistuttu !

[Luthien]

Aivan ihana ficci! <3

Kirjoitat todella hyvin, mutta jostain syystä en pidä tämän ficin Hermionesta, vaikka elokuvissa ja kirjoissa pidän hänestä. Ehkä hän on hieman liian heikko... En vain pidä hänestä... :|  (puhumattakaan siitä, että jokin kiero puoli minussa toivoo hänen kuolevan ficin lopussa )

Lisäksi Draco on välillä ehkä hieman liiankin pehmo. On kuitenkin hyvä, että se pehmeämpi puoli ei paljastunut heti, eikä Hermionekaan ollut heti ensimmäsen pusun jälkeen, että "Oi, rakastan sinua, mennään naimisiin!"

Pilkun viilaajaksi en ala koska minusta sillä ei ole mtn väliä onko oikeinkirjoitus täydellistä, jos tarinaa pystyy kuitenkin lukemaan ihan normaalisti. Laisinkin jos tarina on muutenkin hyvä, niin kuin tämä!

Mutta miten sinä kehtasit jättää tämän tuollaiseen kohtaan!    Toivottavasti kirjoitat pian jatkoa...

[Katikka]

Aika sööttiä. Rakastan tätä paritusta. Jatkoa olisää ja vähän äkkiä. Nyyh, ole kiltti äläkä tapa Hermyä, tykkään hänestä tuollaisena.. Tai siis.. no, elävänä. 8D