A/N: Suuri kiitos kaikille kommenteista. Mun pitää kyllä myöntää yksi juttu. Tein Dracosta vähän pehmon ja se linja sitten jatkuu. Jotenkin haluun tuoda siitä toisenkin puolen esille, mutta sanokaa, jos menee liian pitkälle =) Eli Dracossa alkaa, ainakin omasta mielestä, olla vivahteita OoC'stä. Luulisin etä nelososassa alkaa olla jo vähän enemmän romantiikkaa mukana
En tiedä saanko nelososan tänne ennen vuodenvaihdetta, kun pitää käydä sukuloimassa. Mutta ainakin yritän. Niitä kommentteja saa sitten edelleenkin laittaa.
Osa 3Hermionen kädet tärisivät rajusti hänen kävellessä tuskallisen hitaasti kohti keittiötä, josta oli sinä samaisena aamuna lähtenyt kyyneleet silmistä valuen. Hermione ei oikein osannut aavistaa mitä odottaa, sen takia hän valmistautui pahimpaan mahdolliseen vaihtoehtoon, siihen, että häntä syytettäisiin McGarmiwan ja aurorien kuolemasta. Hän ei halunnut ajatella sitä, mitä tekisi, jos niin todellakin kävisi. Oli kuitenkin varmaa, että hän ei voisi olla killan päämajassa yhtään pidempää siinä tapauksessa. Hermione yritti rauhoittaa mieltään hengittämällä syvään. Se auttoikin häntä hieman, enää kädet tärisivät vain tuskin huomattavasti ja kauhukuvat syyttävistä huudoista ja ilmeistä siirtyivät syrjään nuoren naisen mielessä.
Hetkeäkään jahkailematta Hermione avasi tilavan keittiön oven. Heti ensin hän näki murtuneita katseita ja samassa pois työnnetty suru kohtasi hänet taas. Turtana Hermione istui ainoalle vapaalle penkille ja tuijotti pöydän pintaa mitään sanomattoman näköisenä. Harry ja Ron toisilla sivuillaan Hermione ei tuntenut yksinäisyyttä, vain surua, pohjatonta surua, jolle ei näkynyt loppua.
Syyttäviä katseita ei tullut, vaikka Hermione kuinka odotti ja valmisti itseään siihen. Miten se oli mahdollista? Aamullahan kaikki olivat katsoneet häntä vihaisesti, mutta missä viha oli nyt? Eikä kukaan todellakaan syyttänyt häntä McGarmiwan kuolemasta? Helpotus pyyhkäisi aaltona Hermionen mieleen. Ron hänen vieressään katsoi masentuneena pöytää. Hermione otti Ronia hellästi kädestä kiinni. Nuori miehenalku käänsi välittömästi kysyvän katseensa naiseen, ja tämä hymyili hänelle rauhoittavasti. Roninkin suu suli pieneen, lähes huomaamattomaan hymyyn. He olivat hyviä ystäviä, eivätkä hylkäisi toisiaan hädän hetkellä.
Hermione vilkaisi nopeasti Harrya. Harry lohdutti hillittömästi hänen olkapäätään vasten itkevää Ginnyä. Harry kuiskaili lohduttavia sanoja Ginnyn korvaan ja silitti tämän leiskuvanpunaisia hiuksia. Hermione katsoi muihin kiltalaisiin, jotka istuivat pöydän ympärillä. Kaikilla oli kasvoillaan masentunut ilme, ja jotkut itkivät hiljaa. He olivat kokeneet taas uuden menetyksen, taas uusi johtaja oli menetetty. Luonnollisesti se lannisti jokaista. Hermione päätti ottaa ohjat omiin käsiinsä.
"Tiedän, että tämä on rankkaa kaikille, mutta eikö meidän pitäisi valita seuraava johtaja?" Hermione sanoi varovasti hiukan tärisevällä äänellä. Hän ei ollut ollut koskaan hyvä pitämään puheita, varsinkaan monen ihmisen edessä, saatikka sitten, jos kyseessä oli tärkeitä henkilöitä, kuten auroreita.
"Olen samaa mieltä", Harry sanoi ja Hermione hymyili hänelle pienesti.
"Onko kelläkään ehdotuksia?" Hermione kysyi edelleen varovasti. Hän oli vieläkin varuillaan, jos joku vaikka sattuisikin syyttämään häntä. Kukaan ei vastannut hetkeen mitään. Sitten eräs vanha ja kokenut aurori, jota Hermione arvosti suuresti vastasi:
"Minä ehdotan Hermione Grangeria"
Hermionen suu loksahti auki ja katseet jakautuivat hänen ja vanhan aurorin kesken.
"Mitä sinä? En minä..", Hermione änkytti järkytyksen vallassa.
"Sinä olet harvinaisen viisas noita, tiedät paljon ja osaat enemmän kuin jotkut meistä", vanha aurori sanoi ja jotkut hänen ympärillään nyökyttelivät päitään hyväksyvästi. Hermione oli tyrmistynyt. Tätä hän ei osannut odottaa.
"Mutta minähän... Toin kuolonsyöjän päämajaan! Se oli typerin asia, minkä pystyy tekemään!" Hermione huudahti saatuaan puhekykynsä takaisin.
"Kaikki tekevät virheitä. Sinun kohdallasi se oli ymmärrettävää, Malfoyn poika oli ennen Tylypahkassa samalla vuosikurssilla, et ole tottunut näkemään ja arvioimaan häntä kuolonsyöjänä. Toimit vain vaistonvaraisesti, ja hänestä todellakin voi olla jotain hyötyä. Hän oli kuitenkin tainnutettuna loppujen lopuksi", aurori pöydän päässä sanoi ja Hermione tunnisti hänet samaksi, joka oli aamulla katsonut häntä vihaisesti.
"Mutta kuitenkin. Ja tehän katsoitte minua vihaisesti kun tulin aamulla tänne", Hermione puuskahti.
"Pyydämme anteeksi sitä. Tiedämme, että se oli liioiteltua ja sen jälkeen kun lähdit, puhuimme asioista ja totesimme olleemme liian tylyjä", vanha aurori puolestaan sanoi.
"En minä osaa", Hermione sanoi.
"Kyllä sinä osaat", Harry sanoi hänen vasemmalta puoleltaan.
"Miksei Harry? Hän olisi paljon parempi johtaja kuin minä", Hermione sanoi, mutta turhaan. Auroreilla oli tähänkin vastaus.
"Uskon, että Potter joutuu kestämään muutenkin paljon. Taistelutilanteissa hän voi olla parempi johtaja kuin sinä, mutta muuten.. Sinä olet paras"
Hermione ei ollut uskoa korviaan. Hänkö muka paras? Ei, tämän oli pakko olla unta, vain unta. Pian hän heräisi ja palaisi alakertaan, jossa kaikki olisi normaalia. Hermione puristi kätensä nyrkkiin ja upotti kyntensä kämmeneensä. Kipu tuntui ja hän oli yhä siinä. Toiveajattelut unesta haihtuivat savuna ilmaan.
"No, miten on?" aurori kysyi. Hermione mietti hetken. Tämä oli suuri kunnianosoitus auroreilta, he halusivat hänet, seitsemäntoistavuotiaan jästisyntyisen, koulun pakosti kesken jättäneen noidan, johtajakseen. Hermione ei keksinyt enää syitä, miksi kieltäytyä.
"Hyvä on", hän sanoi.
* * *
Myöhemmin Hermione valmistautui taas viemään Malfoylle ruokaa. Ajatus Malfoysta ja häneltä tulevilta solvauksilta ei houkuttanut naista yhtään, päin vastoin, se sai hänet haluamaan ajassa taaksepäin. Jos hän vain pystyisi ilman vakavia seurauksia jättämään Malfoyn taistelupaikalle, hän tekisi sen. Se kuitenkin olisi typerää, tulevaisuus ja nykyhetki muuttuisivat liikaa. Jos hän ei olisi tuonut Malfoyta sinne, McGarmiwa ei olisi ehkä kuollut, kaikki olisi mennyt toisin.
Lautasen pinnalta nousi höyryä, ruoka siinä oli vielä kuumaa. Hermione oli varma, ettei Malfoy söisi, silti hänen oli käytävä siellä. Eihän sitä koskaan voinut tietää. Uskomattomia asioita tapahtui. Hän ei ollut koskaan ajatellut, että jotain sellaista, mitä aikaisemmin tapahtui, tapahtuisi. Kuitenkin niin oli vain käynyt. Hermione oli samalla innoissaan ja peloissaan. Innoissaan siitä, että pääsi näyttämään kykynsä ja kuitenkin hän pelkäsi tekevänsä virheitä.
Hermione oli taas pysähtynyt oven eteen ja jäänyt siihen seisomaan. Huoneeseen meneminen oli toisella kerralla yhtä vaikeaa, kuin se oli ensimmäiselläkin. Jälleen kerran Hermione rohkaisi mielensä, purki asettamansa turvataiat ja astui hiljaa sisään huoneeseen. Jopa hämärässä valaistuksessa Hermione näki kimaltelevat kyyneleet Malfoyn poskilla. Hermione joutui tyrmistyksen valtaan jo toisen kerran samana päivänä. Hän oli odottanut kohtaavansa vahvan ja ivallisen Malfoyn, joka solvaisi häntä, mutta ei. Hänen edessään oli voimaton ja itkevä versio siitä vaaleatukkaisesta, ilkeästä Malfoysta.
"Jos kerrot tästä kenellekään, vannon että tapan sinut", Malofy sanoi Hermionelle tukkoisella äänellä, josta kuulsi kuitenkin tuttu, ivallinen sävy. Hermione ei vastannut mitään. Hän asetti tarjottimen pienelle pöydälle, taikoi itselleen tuolin ja laittoi sitten taikasauvan visusti kaapunsa taskuun.
"En aio kertoa kellekään", Hermione sanoi kun ei muutakaan keksinyt. Hänestä tuntui oudolta nähdä Malfoy itkemässä, mutta toisaalta se oli ihan luonnollista, olihan hänen isänsä vasta kuollut. Hermione ei osannut edes kuvitella miltä tuntuisi, jos oma isä kuolisi. Hän ei onnekseen ollut vielä joutunut kokemaan sitä, mutta hän ei tuudittautunut liialliseen turvallisuudentunteeseen, jokaisen henki oli vaakalaudalla, nyt kun oli sota.
"Olen pahoillani", Hermione sanoi, vaikka tiesi, että Malfoy tiuskaisi hänelle jotain vastaukseksi ja mainitsisi samalla hänen jästisyntyperänsä. Hermione odotti kaksi sekuntia, viisi, kymmenen ja kaksikymmentä, mutta ivallista vastausta ei tullut. Malfoy oli aivan hiljaa. Hermione katsoi heikkoa hahmoa edessään. Malfoy oli nykyään vain varjo siitä, mitä oli ollut kouluaikoina. Hän, kuten aivan liian moni muukin, oli aikuistunut hetkessä. Hermione tiesi, tai saattoi arvata, että Voldemortille työskennellessä paineet kasvoivat ja panoksena oli oma henki. Se raastoi väkisinkin sisältä.
"Minulla ei ole ketään, kenelle puhua", Malfoy sanoi yllättäen. Hermione havahtui ajatuksistaan ja käänsi katseensa seinästä Malfoyhin. "En itkenyt sen takia, että isäni kuoli. Hän ei ollut mitään muuta, kuin hirviö. Olen joutunut kestämään häntä kaikki nämä vuodet, ja vihdoin olen vapaa. Enemmän minua huolestuttaa äitini. Pimeyden Lordi ei ole iloinen. Koko tämän ajan olen toivonut, että minulla olisi joku, jolle puhua. Sen takia vierailin Murjottavan Myrtinkin luona."
Hermione, joka tunsi yllättävää myötätuntoa Malfoyta kohtaan sanoi:
"Sinä voit puhua minulle. Olen kenties viimeinen, jolle puhuisit, mutta voin kuunnella."
Hän oli yllättänyt itsensäkin sanoessaan sen. Hermione ei ymmärtänyt, miksi halusi auttaa Malfoyta. Hän oli vihollinen. Hermionen aivot olivat kuitenkin sivuuttaneet järjen äänet ja toimivat harkitsemattomasti ja typerästi, aivan kuten silloin, kun hän oli ilmiintynyt päämajaan Malfoy mukanaan.
"Oletko tosissasi", Malfoy kysyi ja kaikki ivallisuus hänen äänestään oli poissa.
"Kyllä", Hermione vastasi hetken mietinnän jälkeen.
Malfoy aloitti kertomaan tarinaansa. Hermione ei tajunnut ajan kulua, hän ei kuullut muuta kuin Malfoyn äänen, hän ei nähnyt muuta kuin hänen jäänharmaat silmänsä, joista paistoi huojennus. Ilmeisesti Malfoy oli odottanut jo pitkään tilaisuutta kertoa jollekin kaiken häntä painavan, ei hän muuten olisi Hermionelle avautunut. Hän kuitenkin selvästi varoi paljastamasta mitään Voldemortin suunnitelmista, sen Hermione pisti merkille. Malfoy oli joutunut kestämään enemmän, kuin Hermione oli edes kuvitellut. Kyllä hän tiesi, että Lucius oli ollut tiukka ja armoton, mutta se, mitä Malfoy kertoi, sai Hermionen vihaamaan jo edesmennyttä miestä enemmän kuin tämä oli pitkään aikaan vihannut ketään.
Malfoy lopetti puhumisen ja huokaisi syvään. Hermione pystyi vain hahmottamaan osan niistä tunteista, joita Malfoy tunsi. Ei hän koskaan ennen ollut ajattelut, että Malfoyn elämä voisi olla sellaista. Niin kovaa. Hermione mietti, miltä tuntuisi, jos hänen isänsä ei välittäisi hänestä tippaakaan ja löisi häntä. Pelkkä kuvittelu oli äärimmäisen vaikeaa, miltei mahdotonta. Hermionella ei ollut kokemusta huonosta isäsuhteesta, joten hän ei voinut lohduttaa Malfoyta mitenkään. Hetkinen.. lohduttaa Malfoyta? Mistä lähtien olet halunnut lohduttaa Malfoyta? kuului ivallinen ääni hänen päänsä sisällä. Hermione sulki sen heti pois.
"Minulla ei ole nälkä", Malfoy sanoi hiljaa ja katkaisi Hermionen ajatuksenjuoksun.
"Mitä?" Hermione kysyi ihmeissään, hän ei ymmärtänyt. Tarjoitin vilahti hänen näkökentässään. Ainiin, tietysti. Sitä varten hän oli sinne mennyt. Ruokaa Malfoylle. Hermionen aivot olivat kuin sumean verhon peitossa. Ajatuksien muodostaminen oli vaikeaa.
"Sitä vartenhan sinä tänne tulit?" Malfoy kysyi nyt jo huomattava ivallisuus äänessään.
"Juuri niin. Aivan", Hermione sanoi hajamielisenä ja otti tarjottimen, katoutti tuolin sauvan heilautuksella ja lähti kohti ovea.
"Kiitos kuuntelemisesta Hermione", Malfoy sanoi.
"Eipä kestä", Hermione vastasi ja sulki oven, teki taiat ja vei tarjottimen keittiöön. Vasta siellä hän tajusi, että Malfoy oli kutsunut häntä etunimellä. Mihin tämä maailma on menossa?