Kirjoittaja: Black rose
Ikäraja: S
Genre: romance, PoV sekä pieni angst.
summary: Salaperäisiä tapahtumia kuulaassa kesäisessä aamuöisessä puutarhassa.
A/N: Yksi kirjoittamistani lyhyt novelleista.
Innostus tähän tuli viime keväänä luettuani
Sinikka Svärdin kirjoittaman runon
“Kun ilta hämärtyy ja sytytän lyhdyn”.
Palautetta, niin risuja kuin ruusujakin, voisin mielelläni ottaa vastaan! Enjoy!
HAHMO KESÄYÖSSÄ
Hämärä saapui sinä iltana aikaisin.
Taivaalla välkkyivät pienet kirkkaat tähdet, ja yölliset laululinnut visersivät metsikössä.
Lähes koko edellisen päivän oli hellä kesäsade piiskannut maata ja vehreää kasvillisuutta. Sade oli kuitenkin iltaa kohden lakannut, ja kuparinpunertava iltarusko oli värjännyt taivaanrannan maalauksellisen upeaksi.
Illan edetessä kostealta nurmelta oli alkanut nousta pikkuhiljaa läpikuultavan harmahtavaa usvaa, joka kietoi koko lähitienoon hellästi syleilyynsä.
Maisema oli muuttunut arvoituksellisen jännittäväksi - lähes aavemaiseksi.
Olin istunut jo pitkään suuren ikkunan äärellä ja katsellut usvaisen yön hiipimistä puutarhaan, sillä en vain ollut saanut unta.
Nousin hitaasti tuoliltani ja kävelin huoneestani ulos. Laskeuduin puiset portaat varovaisesti, sillä en halunnut herättää ketään.
Otin eteisen seinällä roikkuvan ennen vitivalkoisen, nyt jo hieman ruostuneen ja muutenkin ränsistyneen myrskylyhdyn, ja sytytin sen sisällä olevan vanhan kynttilän pätkän.
Valokeila, joka lyhdystä tuli, oli himmeähkö.
Hinkkasin yöpaitani hihalla vanhan lyhdyn likaista lasia ja sain valon hieman kirkkaammaksi.
Asetin käteni messinkiselle ovenkahvalle ja painoin sen hitaasti alas, jolloin kuulin lupaavan, mutta vaimean naksauksen.
Kirpeän kuulas kesäyö tervehti minua tuoksullaan, joka leijaili sieraimiini avatessani oven. Satakielen pulppuava liverrys puutarhan koillisnurkasta toivotti minut tervetulleeksi kesäiseen usvantäytteiseen yöhön.
Astelin kastehelmien kostuttamalla nurmella, joka kutitti paljaita jalkapohjiani. Tummanpuhuva yöperhonen lehahti pikkuruiset siipensä rätisten aivan kasvojeni vierestä.
Lähdin seuraamaan sitä hitain askelin.
Yöpaitani luonnonvalkea helma kastui kosteassa nurmikossa ja muuttui raskaaksi.
Äkkiä koko luonto tuntui hiljentyvän.
Pysähdyin aloilleni ja annoin katseeni kulkea läpi hiljaisen, nukkuvan puutarhan. Satakieli ei enää livertänyt, heinäsirkat eivät sirittäneet, eivätkä yöperhosetkaan pörräilleet kukasta kukkaan.
Oli aivan hiljaista.
Hiiskumattomuuden rikkoi vain kaukaisen metsikön puiden tasainen kohina niiden huojuessa pienessä leppoisassa kesätuulenvireessä.
Silloin huomasin vaalean läpikuultavan hahmon lähestyvän minua puutarhan perältä syreenipusikon takaa.
Pidätin hengitystäni ja olisin halunnut juosta karkuun, mutta en saanut jalkojani toimimaan. Suljin pelokkaana silmäni ja jäin vapisten odottamaan mitä tuleman piti.
Ei kestänyt kuin hetki, kun tunsin kylmänkalsean hengityksen ihollani ja vilpoisen kosketuksen poskellani.
"Älä pelkää", hän kuiskasi hiljaa samalla sivellen hiuksiani.
Rohkaistuin raottamaan silmiäni ja näin kauniit kasvot, joissa oli jotain tuttua. Ne olivat kuin
sinun kasvosi, joiden piirteitä niin rakastin, mutteivät kuitenkaan. Sinun kasvosi ja hengityksesi olivat lämpöiset, mutta nämä olivat niin etäiset ja kylmänkalseat.
Kuiskasin käheästi nimesi, jolloin hän nosti viileille veistoksellisille huulilleen haikean hymyn.
"Kuka tahansa olisi onnellinen sinusta, mutta sinä olet minulle aivan liikaa. En voisi koskaan ansaita sinua täysin. Ikuisuus vaatii aina palkkansa", hän kuiskasi ja suuteli otsaani.
"Haluan sanoa hyvästi."
En ehtinyt kysyä häneltä mitään, kun aivan yhtäkkiä talon takaa kuului rastaan säikähtänyt rääkäisy.
Säpsähdin ja käänsi salamannopeasti katseeni äänen suuntaan. Mutta kääntäessäni katseeni takaisin puutarha oli tyhjä.
Henkilö, joka juuri oli puhunut minulle, oli poissa.
Henkeäsalpaava illuusio oli särkynyt ja kaikki oli taas kuin ennen - linnut liversivät, sirkat sirittivät pitkässä heinikossa.
Vilunväristys kulki ruumiini lävitse ja kiiruhdin takaisin sisälle, sydän yhä kurkussa pamppaillen. Aurinko oli juuri nousemaisillaan, sillä taivaanranta hehkui, ja kastepisarat kimmelsivät kuin helminauha aamun ensisäteiden pilkottaessa metsän takaa.
Pudistelin päätäni ja yritin unohtaa sen, mitä äsken koin.
Yritin selittää sitä itselleni liian vilkkaalla mielikuvituksellani, joka taas kerran oli onnistunut hämäämään minua. Tai sitten olin vain yksinkertaisesti nähnyt unta.
Myöhemmin samana päivänä sain kuitenkin ilmoituksen, joka vahvisti kaiken todeksi.
Sinä olit poistunut tästä todellisuudesta viime yönä vihollisen ilkeän luodin lävistämänä.
B.R
