Kirjoittaja: Hazandra eli minä
Genre: romance, hieman humor ja fluffy, one-shot
Raiting: K-11
Pairing: Hermione/Severus
Disclaimer: En omista hahmoja tai paikkoja, jotka tekstissä esiintyvät. Ne kuuluvat nerokkaale satutädillemme Rowlingille.
Varoitukset: Synnytys (ei nyt mitenkään erityisen verisenä tms. kuvailtu, mutta synnytys kuitenkin)
Summary: Harryn ja Weasleyden joulunvietto keskeytyy, kun Hermionen synnytys käynnistyy. Heidän joulunviettonsa siirtyy sairaalan käytäville… kuten tulevan isänkin.
A/N: Vastaus Anna-Liisan
joulu-haasteeseen.
Hmm... enpäs olekaan ennen kirjoittanut tämän tyyppistä (ikärajalla ja genrellä)... Katsotaan, mitä tuli...
Paras joululahjaPyhän Mungon sairaalan käytävällä istui penkillä sekalainen seurakunta välittämättä siitä, että heidän joulunviettonsa oli keskeytynyt. Harry ja Ron tuijottivat kelloa herkeämättä vaihtaen välillä jokusen sanasen pohtien ajan matelua. Ginny istui heidän vieressään pureskellen kynsiään hajamielinen ilme kasvoillaan. Herra ja rouva Weasley istuvat vaiti vierekkäin Mollyn puristaessa sylissään suurta nahkaista käsilaukkua kuin hän olisi valmis pomppaamaan istuimeltaan ylös hetkenä minä hyvänsä herra Weasleyn käännellessä hermostuneena käsissään Päivän Profeettaa. Fred ja George olivat hetki sitten hiljentyneet kuullakseen läheisestä synnytyssalista mahdollisesti kuuluvat äänet.
”Se on kestänyt jo kauan”, Ron ilmoitti tuskastuneena.
”Voi, silloin kun Bill syntyi, se kesti 31 tuntia!” rouva Weasley ilmoitti ylpeänä.
”Joo, ja Ginny sitten putkahtikin tänne kolmessa tunnissa”, Fred säesti. ”Kyllä se pian tulee…”
”Ei se enää voi kauaa kestää”, herra Weasley ilmoitti asiantuntevasti. ”Olemme odottaneet koko illan.”
”Jäi sitten joulujuhlat väliin”, Ron totesi hiukan harmistuneena.
”Ei Hermione voinut sille mitään, että synnytys alkoi etuajassa”, rouva Weasley puolusteli tietäväisenä. ”Sellaisia asioita ei kukaan voi tietää ennalta.”
”Tämähän on oikein miellyttävä tapa viettää jouluaattoilta!” Fred ilmoitti hilpeänä. Hän kaivoi taikasauvansa esiin taskustaan ja taikoi syliinsä korillisen pipareita. Mutusteltuaan Georgen kanssa pipareita hetken hiljaisuudessa he laittoivat korin kiertämään seurueessa. Käytävän päässä olevasta ikkunasta saattoi nähdä, että aiemmin päivällä tuiskunnut lumipyry oli hellittänyt ja muuttunut lempeäksi lumisateeksi, jossa suuret hiutaleet leijailivat hitaasti kohti maata.
”Ajattele, Harry”, Ron sanoi otettuaan piparin korista ja haukattuaan siitä palasen. ”Meistä tulee kummisetiä!”
”Mieletöntä”, Harry hymähti haukatessaan palasen pipariukostaan. ”Onkohan se tyttö vai poika?”
”Tyttö”, Ginny sanoi toiveikkaana.
”Poika”, Ron ja Harry ilmoittivat oman toiveensa yhtä aikaa.
”Tyttöpoika”, Fred ja George möläyttivät.
”No niin, pojat”, herra Weasley torui heitä hymähtäen itsekin. Molly oli tönäissyt häntä vaativasti kylkeen. ”Käyttäytykää.”
”Poika”, kalsea ääni sanoi. Reunimmaisena penkillä hieman erillään muista Kalkaros istui kädet puuskassa rintakehän edessä. Joulusta huolimatta hän oli pukeutunut mustaan.
”Ja mistä sinä sen niin varmasti tiedät?” Ron töksäytti epäluuloisen kysymyksen ilmoille.
”Minä satun olemaan lapsen isä, mikäli et muista”, Kalkaros huomautti närkästyneenä. Hän vilkaisi kelloa katsellaan, joka viestitti kaiketi hänen toivovan voivansa olla jossain muualla. ”Se on valvottanut minua ainakin kuukauden käyden öisin hyvin rauhattomaksi potkien minua ja Hermionea. Sen on pakko olla poika, sillä se on tytöksi liian vahva ja rauhaton.”
”Ette ole selvittäneet lapsen sukupuolta etukäteen”, Harry muistutti katsoen lievä voitonriemu silmissään entistä opettajaansa. Kerrankin hän sai olla se, joka näpäytti toista!
”Voin lyödä vaikka vetoa siitä, että se on poika”, Kalkaros uhosi tuhahtaen.
”Kiinni veti!” Fred ja George huusivat yhteen ääneen pompahtaen penkiltä seisomaan luodin nopeudella. Vihdoin he olivat saaneet jotain toimintaa.
***
”Ponnista!”
”Minä ponnistan jo niin, että silmät pullahtavat kohta ulos päästä ja Voldemort kääntyy haudassaan!” Hermione puhisi. Hänen luonaan olevat kaksi hoitajaa hiljenivät hetkeksi Voldemortin nimen kuullessaan, mutta järkytyksestä toivuttuaan jatkoivat tehtäviään: toinen tarkkaili vuoteen jalkopäässä synnytyksen etenemistä ja toinen keskittyi pitämään Hermionea kädestä ja pyyhkimään hikeä hänen otsaltaan.
”Vauvan pää näkyy jo, Hermione. Sinun täytyy jaksaa ponnistaa lujemmin”, sängyn päädyssä oleva hoitaja sanoi hakien ääneensä kannustavaa sävyä.
”Tiedän, tiedän”, Hermione mutisi. Hän tunsi seuraavan supistuksen tekevän tuloaan. Hänelle oli annettu kipua lievittävää taikalientä heti Pyhään Mungoon saavuttuaan, mutta lääkityksestä huolimatta hän joutui toteamaan, että synnytys sattui silti ihan tarpeeksi. Kestääkseen kohta koittavan kivun hän katsoi pyöreää masuaan ja yritti ajatella siellä lymyävää pikkuista, joka tulisi tähän maailmaan ihan pian.
”Ettekö todellakaan haluaisi, että miehenne olisi mukana synnytyksessä? Vauva syntyy hetkenä minä hyvänsä”, Hermionen kädestä kiinni pitävä hoitaja kysyi lempeästi.
”En”, Hermione vastasi pudistaen päätään kevyesti. Hän tunsi supistuksen lähestyvän, lihastensa jännittyvän. ”Hän ei itse halunnut tulla… Eikä hän edes ole mieheni.” Hermione puristi hoitajan kättä lujasti supistuksen voimistuessa.
”Ponnista”, hoitaja kehotti. Hermione ponnisti huolimatta kamalasta kivusta, joka täytti hänet.
Hemmetti soikoon, Severus Kalkaros! Helppohan sinun on istua odotushuoneessa! Tulisit tänne ja kohtaisit kaiken niin kuin mies! Sinä senkin… senkin – Ai helvetti – !Supistuksen lipuessa ohi Hermione tunsi kehonsa rentoutuvan. Hoitajien varovaisesta hymystä hän tiesi, että hän oli huutanut ajatuksensa ääneen – taas. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli haukkunut Severuksen lyttyyn ponnistaessaan.
Severus oli päättänyt jäädä pois synnytyksestä, sillä hän oli kertonut, ettei halua nähdä Hermionea niin tuskissaan kuin mitä synnytys toisi mukanaan. Hän myös pelkäsi olevansa enemmänkin vain tiellä ja väitti, ettei osaisi tukea Hermionea oikealla tavalla. Oli Severus toki istunut Hermionen luona, kun he odottivat ponnistusvaiheen alkamista. He olivat jutelleet ja nauraneet ajatukselle erilaisesta joulusta sairaalassa Severuksen silittäessä vatsakumpua ja tunnustellessa lapsensa liikkeitä…
”Pää on melkein ulkona”, hoitaja kertoi. ”Seuraavan supistuksen aikana ponnista niin lujaa kuin vain ikinä pystyt. Sitten tämä on ohi.”
***
”Tuleekohan siellä verta?” Fred kysyi rikkoen käytävän hiljaisuuden.
”Hys, Fred!” rouva Weasley torui. ”Älä puhu tuollaisia.” Hän vilkaisi varovasti Kalkarosta, joka istui hiljaa paikoillaan.
Severus oli täysin tietoinen rouva Weasleyn tarkkailusta, mutta hän ei jaksanut välittää siitä. Hetken hän oli jo luullut pääsevänsä Weasleyden ja monien muiden entisen Feeniksin Killan jäsenten seurasta eroon lähtiessään kesken joulunvieton Hermionen kanssa sairaalaan. Tunnollisena väkenä ja Hermionen ystävinä Weasleyt ja Harry lähtivät valitettavasti mukaan ja nähtävästi he aikoivat olla sairaalassa niin kauan kuin näkivät tarpeelliseksi. Kahelit kaksoset olivat jo pystyttämässä käytävälle jouluista pitopöytää aikansa kuluksi. Herra Weasley oli aloittanut jästien joululaulujen hyräilemisen.
Hetken Severus katui, ettei ollut jäänyt Hermionen luokse synnytyssaliin. Samalla hän kuitenkin muisti syyn poisjäämiselle. Hänestä tuntuisi hirveältä seurata vierestä, kun Hermione joutuisi kärsimään, tuntisi kovaa kipua eikä Severus voisi mitenkään auttaa häntä.
Niin kummalliselta ja epätodennäköiseltä kuin se tuntuikin, Severuksen oli pakko myöntää, että Hermione herätti hänessä suojeluvaiston ja empatiat. Esimerkiksi, kun Hermione oli kärsinyt aamupahoinvoinnista, oli Severus miettinyt kovasti, miten voisi olla avuksi… Häntä itse asiassa hävetti myöntää, että isäksi tuleminen oli saanut hänet hieman pehmenemään… Mutta sitä hän ei näyttäisi muille!
Hänestä oli todellakin tulossa isä hetkenä minä hyvänsä! Hetken ajatus oli nostaa hymyn hänen kasvoilleen, mutta Severus pakotti sen pysymään piilossa. Katselemalla Weasleyden touhua hän samalla itsekseen päätti, että hän ei todellakaan aikonut hankkia seitsemää lasta: yhdessä olisi hänelle ja Hermionelle aivan tarpeeksi! Ehkä sitten joskus he voisivat hankkia pikkuiselle pikkusiskon tai –veljen…
Ja älä nyt taas ajattele pehmoisia tai mene asioiden edelle! Ei se ensimmäinen lapsikaan vielä ole turvallisesti tässä maailmassa. Mitä tahansa voi vielä sattua…Severus havahtui mietteistään takaisin ympäröivään maailmaan, kun sairaanhoitaja ilmestyi kulman takaa käytävään. Hänen hymynsä vaikutti lempeältä… Ehkä se lupasi jotain hyviä uutisia? Ehkä odottaminen oli vihdoin päättynyt.
”Tyttö tuli”, hoitaja hymyili. ”Neiti Granger ja vauva on viety osastolle. Voitte mennä katsomaan heitä aivan pian.”
”Tyttö?” Severus toisti yllättyneenä. Hänestä oli tullut pienen tyttövauvan isä! Uskomatonta… Maailmassa taisi sittenkin vielä tapahtua ihmeitä…
”Kai arvon professori muistaa vetomme?” George virnuili.
Severus mulkaisi kaksosia vihaisesti. Jos ei olisi ollut joulu ja varsin poikkeuksellinen tilanne, hän olisi aivan varmasti sinkauttanut jonkinmoisen kirouksen kaksosille.
Mitä hän olikaan mennyt lupaamaan? Miksi hänen piti olla olevinaan niin tavattoman varma, että vauva on poika…?***
Hermione nojasi muhkeaan tyynyyn. Hänen olisi tehnyt mieli ummistaa silmänsä ja nukkua, mutta hän ei saattanut irrottaa katsettaan sylissään tuhisevasta pienestä tyttövauvasta ja laskea häntä pois käsivarsiltaan. Pienokaisella oli siinä niin turvallinen olo ja samalla Hermione saattoi katsella hämmentyneenä tulokasta.
Hänestä oli tullut äiti.
Hermione tunsi ihmeellistä ja selittämätöntä ylpeyttä. Hänen sisässään oli kahdesta solusta kasvanut pikkuinen ihminen. Tuntui oudolta ajatella, että vatsassa mönkinyt otus oli nyt hänen käsivarsillaan.
Ikkunan takana lumisade heitteli hiutaleita rauhoittavasti. Se sai Hermionen muistelemaan lapsuutensa jouluja, jolloin hän oli malttamattomana odottanut ikkunan ääressä toivoen näkevänsä joulupukin rekineen ja poroineen lentämässä taivaan halki. Joskus hän kuvitteli jopa kuulleensa kulkusten helinän. Hermione hymyili muistaessaan kilinän niin hyvin, että tuntui kuin se olisi nytkin kaikunut hänen korvissaan.
Yllättäen huoneen ovi avautui ja sisään astui… joulupukki?!
Hermione tuijotti punapukuista ja valkopartaista joulupukkia yllättyneenä suu auki tietämättä, pitäisikö hänen revetä nauramaan vai vain hymyillä näylle. Hetken hän kuvitteli Dumbledoren ilmestyneen oviaukkoon tuomaan joulutervehdyksensä, mutta samassa hän joutui hylkäämään ideansa… Tuossa pukissa oli jotain muuta tuttua…
”Hyvää joulua”, joulupukki sanoi, joskin hiukan innottomasti. Hermione tunnisti vastentahtoisuuden sävyttämän sarkasmin äänestä. Tummat silmät ja lakin alta pilkottavat mustat hiukset paljastivat Severuksen.
”Hyvää joulua”, Hermione hymyili raukeasti katsoessaan joulupukin vetimissä koikkelehtivaa miestä. ”Mitä sinulle on tapahtunut?”
”Varsin typerä vedonlyönti Weasleyn kaheleiden kaksosten kanssa”, Severus jupisi kiskoessaan valkoisen parran pois kasvoiltaan. ”Jouduin kulkemaan koko sairaalan halki joulupukkina.”
”Punainen ei pue sinua”, Hermione hymähti.
”Tiedän.”
Pikkuinen vauva ynähti itsekseen kuin halutakseen huomiota tai tervehtiäkseen isäänsä. Hermione oli hetkeksi kokonaan unohtanut uuden tulokkaan sylissään kiinnittäessään kaiken huomionsa joulupukkiin.
Severus oli jähmettynyt niille sijoilleen kuullessaan äänen kiskoessaan joulupukin nuttua pois yltään. Hänen kulmakarvansa kohosivat aavistuksen verran ylöspäin ja hänen silmiinsä syttyi utelias katse. Hän oli niin keskittynyt vetoonsa kaksosten kanssa, että oli aivan unohtanut perimmäisen syyn tulla huoneeseen. Hänellä oli… lapsi.
Mieletöntä.Severus käveli varovasti sängyn luokse. Hermionen sylissä oli pikkuinen, valkoiseen potkupukuun puettu pikkuruinen vauva. Sen päähän oli laitettu vaalea myssy. Vauva oli kamalan ryppyinen ja punainen Severuksen mielestä ja niin tavattoman pieni, että tuntui kuin niin pieniä ihmisiä ei voisi olla edes olemassakaan.
Siinä se pikkuinen kuitenkin oli. Se tuhisi hiljaa itsekseen äitinsä sylissä.
Severus kohotti katseensa pikkuisesta Hermioneen. Hermione oli nyt todellakin äiti… ja Severuksesta oli tullut isä. Kuvio oli niin epätodellinen… He olivat nyt vanhempia, joiden vastuulla tuo pikkuinen tuhisija olisi.
”Katso sitä”, Hermione kuiskasi. Severus istuutui viereiselle tuolille ja nojasi vuoteeseen tarkkaillen vauvaa. ”Sillä on niin suloiset pikku sormet… Ja niin suloinen pieni nenä.”
”Onneksi se ei perinyt minun nenääni”, Severus hymähti. Hermione katsoi miestä ja oli näkevinään tyytyväisen hymyntapaisen tämän kasvoilla. Se oli jo varsin äärimmäinen onnellisuuden ele Severukselta, sillä Hermione tiesi miten hän koki vilpittömän hymyn tavattoman vaikeaksi…
Ehkä pikkuisen myötä hänkin oppii…”Oletko sinä muuten kunnossa?” Severus oli nostanut katseensa Hermioneen.
”Kaikki on hyvin”, Hermione katsoi tummia silmiä lämpimästi. ”Olen vain hiukan väsynyt… mutta silti onnellinen.”
”Olin… huolissani”, Severus sanoi silittäessään Hermionen hiuksia kevyesti. Hermione tiesi, että oikeasti Severus oli ollut sairastua pelosta ja miettinyt mitä kaikkea voisi tapahtua, mutta sen myöntäminen olisi ollut miehelle liikaa. Hermione tyytyi jatkamaan hymyilyään.
”Mistä te muuten löitte vetoa?” Hermione kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Lapsesta”, Severus sanoi. Hän taisi samalla hymähtää hiukan ivallisesti. ”Kinasimme, onko se tyttö vai poika.”
”Joulupukista päätellen hävisit?” Hermione kysyi.
”Eikö se ole selvää?”
”Löit vetoa, että lapsi on poika”, Hermione totesi. Hän piti Severuksen ja kaksosten touhuja aika huvittavina.
”Niin. Se vain… tuntui siltä.”
”Tuota… Oletko pettynyt, että vauva on… tyttö?” Hermione kysyi varovasti. Severus oli hiljaa pelottavan kauan katsellen samalla vauvaa arvioiden. Lopulta hänen toinen suupielensä nousi hymyn vaikutuksesta. Hermionesta oli edelleen toisinaan omituista nähdä miehen kasvoilla hymy. Hän arveli, ettei koskaan kyllästyisi hämmästelemään sitä.
”Tyttö on täydellinen”, Severus sanoi yllättävän pehmeästi. ”Kuten äitinsäkin.” Hän nousi tuoliltaan seisomaan kumartuen Hermionen kasvojen viereen ja painaen hänen huulille kevyen suudelman.
”Haluaisitko ottaa hänet syliisi?” Hermione kysyi Severuksen istuuduttua takaisin paikalleen. Severus ei vastannut mitään, mutta hetken epäröinnin jälkeen hän ojensi kätensä ottaakseen pikkuisen Hermionen sylistä.
Vauva liikahti hänen sylissään levottomasti jouduttuaan äidistään eroon. Severuksesta näytti aivan siltä, kuin se olisi kurtistanut umpinaisten silmien yllä olevia kulmiaan, mutta kokonaan ryppyisestä vauvasta tai sen ilmeistä ei ollut helppo ottaa selvää.
”Tämä kuulostaa melko lattealta ja kuluneelta…” Severus sanoi. ”Mutta tämä on paras joululahja, mitä olen koskaan saanut.” Katsoessaan pikkuista ja pidellessään häntä sylissään Severus tunsi Hermionen katselevan heitä ylpeänä.
Tätä hetkeä eivät voineet pilata edes oven takana kuumeisesti vuoroaan odottavat ja meluavat Weasleyt.
