Title: Hetkiin jaetut päivät
Author: Kommando
Betareader: Radokettu
Genre: Slash, haastefic, romance, angst
Pairing: Sirius/James (viittaus Sirius/Harryyn)
Rating: K-11
Disclaimer: Leikin Rowlingin omistamilla hahmoilla ja maailmalla mitään siitä omistamatta ja palkkaa saamatta. Juonirakenne ja peräkkäin ladotut sanat taas ovat minun eikä niitä saa minulta viedä.
Summary: ”Siriuksella ei ollut päiviä, jolloin hän
ei olisi vihannut Lilyä. Oli vain päiviä, jolloin hän vihasi vähemmän tai enemmän.”
Muuta: Kolme kertaa –haasteeseen taas.
A/N: Ihan liian lyhyt ja ihan liian angstinen, mutta…
Hetkiin jaetut päivätSiriuksella ei ollut päiviä, jolloin hän
ei olisi vihannut Lilyä. Oli vain päiviä, jolloin hän vihasi vähemmän tai enemmän.
Lily oli rakastettavuudessaan, pitkine hiuksineen ja kauniine hymyineen niin täydellinen, että hän oli automaattisesti kaikkien suosiossa. Tottahan toki hänellä siis oli otsaa valikoida omat inhokkinsa.
Jamesin ja Siriuksen.
Sirius ei ymmärtänyt sitä. Hehän olivat ihan samanlaisia kuin muutkin; vain vähän rohkeampia ja hitusen hyvännäköisempiä. Ei sillä, Siriusta itseään ei häirinnyt se, ettei hän sattunut olemaan Lily Evansin suosikki-ihminen. Lilyllä ei ollut hänelle sen enempää merkitystä kuin se seikka, että tämä oli rohkelikko ja samalla vuosiluokalla. Kyse olikin Jamesista.
Aiemmin Siriuksella ei ollut ollut siitä mitään hajua, mutta viides vuosi muutti asianlaidat. Heti ensimmäinen päivä. Lily kokosi ensiluokkalaisia, Sirius ystävineen kulki ohi ja James väläytti hänelle tietynlaisen hymyn. Sirius tunsi kyseisen virneen läpikotaisin, mutta siltikään sitä ei aina saanut tulkittua. Hymy härnäsi ja leikitteli, mutta hurmasi yhtä lailla. Lilyyn se vaikutti ärsytyksenä, mutta Siriusta se sinä päivänä kiehtoi. Oli jotain, mistä James ei ollut kertonut – tai mistä tämä ei itsekään ollut vielä tietoinen.
Sirius ei tullut ajatelleeksi, että olihan hänessä itsessäänkin samaa sisällä. Sama kätketty tunne, sama tiedostamaton halu.
Olkoonkin, että Sirius ei suhtautunut Lilyyn täysin vilpittömästi – tytöllä ei ollut oikeutta pitää Siriusta ja hänen ystäviään saastana. Kun Sirius kysyi illalla Lilyn kuulumisia, tämä katsoi häneen kuin roskaan.
Sirius aloitti keskustelun hyppäämällä sohvan selkänojan yli Lilyn viereen. ”Mitäs neiti Evans teki kesällä?”
”En usko, että sinua tosiaan kiinnostaa”, tyttö sanoi ja katsoi siihen malliin kuin yrittäisi mulkoilla Siriuksen kumoon sohvalta. Sirius ei piitannut vähääkään. Hän omasi liian hyvän tasapainon tullakseen horjutetuksi.
”Siinä olet kyllä ihan oikeassa”, Sirius vastasi kuin kertoen suurenkin salaisuuden.
Lily ei vastannut.
”Ei tarvitse kiittää huomionosoituksesta”, Sirius lisäsi rennosti. ”Siitä ei ollut vaivaa. Ajattelin vain soveltaa teennäisiä kohteliaisuuksia sinuun.”
”Suuret kiitokset, arvon herra.” Lilyn ääni oli absoluuttisen kylmä.
Siriuksella ei ollut tapana inhota ketään syyttä suotta. Mutta ehkä hän kuitenkin inhosi Lilyä jo silloin, ihan vähän vain. Sen verran kuin oli oikeutettua inhota ylitäydellistä, itsetietoista naisenalkua, jolta Siriuksen halveksiminen kävi ihan luonnostaan.
*
Sitten oli niitä toisenlaisia päivä. Niitä, joissa Lily itse ei ollut osallisena, mutta joissa hän kuitenkin vieraili salakavalasti. Niitä päiviä, joina Siriuksen olisi kuulunut olla onnellisempi kuin koskaan.
Ne jakautuivat aina kolmeen hetkeen. Ensimmäisen pituus on arvoitus, se on aina erilainen. Toinen hetkistä on lyhyt välähdys ja kolmas päättymätön.
Ensimmäinen hetki alkoi, kun Sirius tajusi yhtä aikaa kaksi asiaa. Ensimmäinen asia oli se, että hän ei ollut vuosien aikana kehittänyt pelkkää ystävämielistä kaipuuta Jamesia kohtaan. Toiseksi hän huomioi, että Jamesin oli täytynyt syödä hetki sitten sitä tiettyä Hunajaherttuan suklaata, joka kyllä koostui suurimmaksi osaksi toffeesta. Hetki, jona hän painautui Jamesin huulille lähes vahingossa. Ehkä jonkin hetkellisen pimahduksen vuoksi, ehkä hellyydenkipeydestä, ehkä kiintymyksestä. Kiihtymyksestä.
Se hetki venyi yöhön eikä pidemmän päälle sisältänyt pelkkää suutelua. Vaan niin shokeeraavan nopeasti kuin se alkoikin, siten se myös loppui. Vaikka James ei sitä varmaankaan edes tiedostanut. Sirius kyllä; hän kuuli kaiken kiihtyneen hengenhaukkomisen keskellä hiljaisen hengähdyksen, joka sisälsi aivan liian selvästi Lilyn nimen. Toinen hetki, Sirius oli vähällä jähmettyä täysin, särkyä.
Mutta sitten hän kolmantena hetkenä hukutti itsensä Jamesiin, hautautui siihen johonkin, joka oli vähän rakkautta ja vähän intohimoa, mutta ei täysin kumpaakaan.
Kolmas hetki ei kuitenkaan ollut pelkkä ensimmäisen hetken lopetus. Se oli
kipu. Se jatkui koko päivän ja jatkui seuraaviinkin, laimeni, muttei päättynyt. Silkkaa pettymystä, katkeruutta, vihaa. Totta hitossa Sirius oli pettynyt ja katkera! Totta hitossa hän vihasi Evansia! Silti hänen oli käyttäydyttävä kuin mitään ei olisi tapahtunut.
James piti heitä kokeiluna, James ei piitannut enempää. Jamesille tämä oli vain uusi pelleilyn muoto, uusi tapa pitää hauskaa kavereiden kesken. Yksi ohimenevä elämänkokemus, jolle saattoi jälkeenpäin vain naureskella.
James välitti Lilystä.
Sirius vihasi.
*
Kolmas näistä päivistä oli niitä, joina vaihtoehdoista 'enemmän' tai 'vähemmän' Sirius vihasi enemmän.
Kalkaros solvasi Lilyä. Sirius olisi taatusti kironnut Kalkaroksen silkasta lojaaliudesta Rohkelikon tuvalle, jos vain olisi ehtinyt. Mutta hänen ei tarvinnut, sillä puoli sekuntia haukkumasanojen jälkeen Jamesin taikasauva oli Kalkaroksen kurkulla. Sirius hymyili katsoessaan, kuinka James uhkasi Kalkarosta.
Kalkaros ei kuitenkaan ollut sillä tuulella, että antaisi Kelmien kohdella itseään miten sattuu. Hän potkaisi Jamesia täysin varoittamatta. Sinne. Kyllä, se taatusti sattui. Sirius hyökkäsi saman tien päin Kalkarosta,
sinä et satuta Jamesia!James tuli hyvin pian jatkamaan siitä, mihin jäi, ja Sirius tunsi adrenaliinin kohinan. Sitten koitti kuitenkin toinen hetki; Sirius tajusi. Kolmas hetki iski jälleen saman tien, hän olisi halunnut kiskoa Jamesin pois ja huutaa päin tämän kasvoja, että James teki väärin. Ei Kalkaroksen kiusaamisessa ollut mitään vikaa ja Rohkelikkoa piti puolustaa, mutta James tappeli väärästä syystä. Väärän ihmisen vuoksi.
Jamesin olisi kuulunut olla Siriuksen kanssa Kalkarosta vastaan – nauraa päin koko maailman naamaa. Toinen toisensa vuoksi, James ja Sirius, ikuisuuteen. Ja kuitenkin henkilö, jonka vuoksi James oli valmis hankkimaan loppuiäkseen jälki-istuntoa tappelemisesta, oli Lily.
Jokainen noista ajatuksista oli Siriuksessa, ennen kuin hän ehti vetäytyä kauemmas. Itse asiassa hän ei tehnyt elettäkään väistääkseen tai torjuakseen iskun, jonka Kalkaros häneen mottasi. Hän kaatui, menetti takuuvarmasti uskottavuutensa, eikä välittänyt. Sillä ei ollut merkitystä.
Siriuksen olisi kuulunut taistella. Eikä vain nyrkkitappeluna Kalkarosta vastaan, vaan kamppailuna Jamesista. Taistelihan Jameskin siitä, mitä todella tahtoi, ja muutamaa vuotta myöhemmin hänellä oli punatukkainen vaimo ja vihreäsilmäinen poika.
Siriuksen kummilapsi. Kuin isänsä kuvajainen. Niin kaunis.
