2. luku – Lokakuun yhdeksäs, tarvehuone
”Minulla oli mielessä pikemminkin sellainen nimi, joka ei heti kielisi, mitä me tehdään, niin että me voidaan mainita se turvallisesti muuallakin kuin tapaamisissa.”
”Asiallinen Kerho? Lyhennettynä AK, niin kukaan ei ainakaan voi arvata mistä on kyse?”
”Joo, AK on hyvä. Paitsi että pannaan se tarkoittamaan Albuksen Kaartia, koska sehän kai on ministeriön pahin pelko, eikö vain?”
”Ehdotus hyväksytty!”
Ja niin nimilistan otsikkona koreili isoilla kirjaimilla kirjoitettu Albuksen Kaarti.
”Minusta meidän kannattaa jakautua pareiksi harjoittelemaan.”
Harry Potterinhan sanoja sitten kuunneltiin. Joukko alkoi muodostautua pareiksi. Vain yksi ei lähtenyt etsimään itselleen paria, hän vain tarkkaili sieltä seinän viereltä. Kukaan ei näyttänyt huomaavan häntä.
”Harjoittele sinä minun kanssani”, tyttö näki Albuksen Kaartin johtajan, Harry Potterin, sanovan yli jääneelle Neville Longbottomille. Silloin tyttö astui sivummalta esiin, aivan Harryn vierelle. He olivat samanpituisia.
”Anteeksi, minä varmaan harjoittelen hänen kanssaan”, tyttö sanoi toiselle rauhallisesti, mutta toinen silti hätkähti kevyesti säikähdyksestä.
”Joo, toki”, Harry myöntyi ja asteli sitten keskelle huonetta.
”No niin – lasken kolmeen ja sitten – yksi, kaksi, kolme – ”
Ja niin huone täyttyi karkotaseet-huudoista. Nevillen pariksi jäänyt tyttö vetäisi sauvan esille ja katsoi pariaan. Poika katsoi tyttöön pää hieman kallellaan. Poika nimittäin tunnisti tytön. Hän oli nähnyt toisen monta kertaa, mutta ei suinkaan Tylypahkassa. Tyttö ei millään osoittanut, että muistaisi Nevillen jostain. Kyllä hän muisti.
”Karkotaseet!” tyttö lausui ja osoitti norsunluuta muistuttavalla haapasauvallaan Nevilleä. Pojan sauva lensi nätissä kaaressa tytön käteen. Tämän jälkeen sauva palasi takaisin omistajansa käteen aseestariisujan heittäessä sen takaisin. Sitten oli Nevillen vuoro.
”Karkotaseet!”
Huti.
”Karkotaseet!”
Tytön sauva vain värähti taian heikkoudesta.
”KARKOTASEET!”
Huti.
”Karkotaseet!”
Tyttö ei enää jaksanut olla mukana siinä typerässä harjoituksessa, joten huomaamattomalla liikkeellä hän heitti sauvansa vähän matkan päähän itsestään viimeisimmän aseistariisunnan osuttua häneen. Nevillen ilme oli iloinen.
”Hyvä, hyvä”, tyttö sanoi ja nappasi sauvansa maasta. Sitten hän tyynesti vain istahti lähimmälle isolle silkkityynylle, joita oli ympäri huonetta. Neville jäi hölmistyneenä katsomaan tytön menoa.
”Miksi sinä et harjoittele?” Harry kysyi, kun oli huomannut tytön olevan osallistumatta ja tullut hänen luokseen.
”Ei minun tarvitse harjoitella”, tyttö vastasi kietoen hiuskiehkuraa pitkän sormensa ympärille.
”Mutta sinun täytyisi antaa Nevillellekin oikeus harjoitella.”
”Hän ei osaa edes harjoitella.”
”Juuri siksi hänen täytyisi harjoitella.”
”Tulin tänne oman oppimiseni takia, enkä Longbottomin oppimisen takia.”
”No, näytä sitten mitä osaat.”
Tyttö naurahti, heilautti hiuksia kasvoiltaan ja nousi ylös. Hän otti paremman otteen sauvastaan, jonka sitten laittoi osoittamaan Harrya rintakehään. Poika odotti. Tyttö keskittyi. Hän ei ennen ollut onnistunut kuin vain kerran sanattomassa taiassa, mutta, koska vaikutus piti tehdä, hän yritti. Ja hän onnistuikin, nimittäin hetken päässä Harryn tamminen sauva oli tytön kädessä.
”No... okei. Minä harjoittelen Nevillen kanssa”, Potter myöntyi ja sai sauvansa takaisin aseestariisujaltaan. Tyttö hymähti tyytyväisenä ja istahti takaisin silkkityynylle. Hänen katseensa tarkkaili muita, joista suurin osa ei edes osannut harjoiteltavaa taikaa. Sormet naputtelivat kiivaasti jalkaa.
”No niin, hyvin meni, mutta nyt täytyy lähteä. Sama aika, sama paikka, ensi viikolla?”
”Pikemmin!”
”Huispauskausi alkaa kohta, siihenkin tarvitaan harjoitteluaikaa!”
”Sanotaan keskiviikkoiltana. Sovitaan lisätapaamisista silloin. Nyt täytyy tosiaan lähteä.”
Harry ryhtyi päästämään ihmisiä kolmen ja neljän ryhmissä tarkkaillen samalla pergamentin palastaan, jolla hän tarkisti kaikkien pääsyn tupiinsa. Kun tyttö, jonka ei ollut tarvinnut harjoitella, yritti lähteä, Harry katsoi häntä pitkään.
”Sinä et lähde vielä.”
Tyttö vain kohautti harteitaan, mutta hän jäi silti. Hänellä ei vielä ollut mikään kiire takaisin tupaansa. Hän odotti rauhallisesti johtajakolmikon kanssa kunnes kaikki olivat päässeet lähtemään.
”Kun me viimeksi katsoimme listaa, sinun nimesi ei ollut siinä.”
”Ja kuka kertoi sinulle tapaamisen ajankohdan?”
Kolmikko siirtyi kuulusteltavan tytön eteen. Tyttö venytti käsiään ylöspäin ja katsoi kolmikkoa innottomasti.
”Minä tunsin, että siinä pergamentissa oli magiaa, jonkinlainen manaus, joten kirjoitin vähän omalla tavallani”, hän vastasi, kun oli palauttanut kätensä sivuilleen, ja virnisti häijysti. Tätä seurasi hetken hämmentynyt hiljaisuus.
”Miten niin tunsit?” Hermione Granger kysyi mielenkiinnolla, kulmat hieman koholla. Kuulusteltava oli hetken hiljaa, virne kasvoillaan. Hän halusi nostattaa jännitystä.
”No okei, en tuntenut, aavistin. En minä mikään tyhmä ole”, tyttö vastasi ja sai Grangerin hymähtämään jotenkin pettyneesti. Harry Potter vain pudisti päätään.
”Mutta kuka kertoi sinulle tapaamisen ajankohdan? Sinulle kertominen oli meidän kolmen homma, mutta emme nähneet sinua missään”, Harry sanoi vähän kärsimättömänä. Tyttö oli hetken hiljaa ja mietti, mitä vastaisi.
”Kaksosilta”, hän vastasi lyhyesti, mutta muiden ilmeet vaativat häneltä lisää, joten hän jatkoi.
”Satuin kuulemaan heidän keskustelunsa tunnilla. Istuin heidän lähettyvillään.”
”Me kysyimme Frediltä ja Georgelta, kuten myös kaikilta, että tuntevatko he sinut. Ja kaikki sanoivat että eivät ole edes nähneet sinua koskaan!” Ronald Weasley huudahti. Muut nyökkäilivät hänen sanoillensa. Tyttö naurahti omahyväisesti.
”He eivät ole katsoneet tarpeeksi tarkkaan”, hän vastasi ärsyttävän tyytyväisenä itseensä. Muut olivat hetken hiljaa, kunnes Hermione nappasi Albuksen Kaartin pergamentin ja sulkakynän esille. Hän laski pergamentin kuin tyhjästä ilmestyneelle pöydälle.
”Minä kirjoitan nyt nimesi tähän pergamenttiin, koska kaikkien muidenkin nimet ovat tässä, emmekä voi myöntää sinulle mitään erityisoikeuksia”, hän sanoi kärkkäästi ja oli jo kirjoittamassa nimilistan perään toisen tytön nimen, mutta pysähtyi. ”Mikä se sinun nimesi on?”
”Haamu.”
”Siis oikea nimesi!”
Tuhkanvaaleat hiukset omistava tyttö huokaisi nuivasti.
”Shanal Sapphire.”
Hermione hymähti kiitokseksi, kirjoitti nimen listaan ja yritti olla sanomatta jotain tylyä. Pian hän laittoi tavarat pöydältä takaisin sinne, mistä hän oli ne ottanutkin.
”Eihän tässä sitten muuta. Me ilmoittelemme seuraavasta tapaamisesta.”
”Ei tarvitse, saan selville itsekin.”
”Öh, okei.”
”Asia pihvi.”
Näiden sanojen jälkeen tyttö marssi määrätietoisesti pois huoneesta, jossa tapaaminen oli järjestetty.
