Nimi: Hölmö rakkaus
Ikäraja: k-11
Disclaimer: Rowlingin
Nopeastihan tuli tämäkin kirjoitettua enkä ole kirjoittanut pitkään aikaan Sirius/Remusta joten katsotaan nyt mitä mieltä olette..
------------------------------------
Hölmö rakkausSirius oli aina ollut sellainen. Naistenmies, ylienerginen, ailahteleva, masentunut, sitten taas ylienerginen. Hän ei istunut Remuksen viereen sohvalle vaan loikoili selkänojalla kummallisessa asennossa, hän ei kiinnittänyt katsettaan mihinkään liian pitkäksi aikaa ja viiden minuutin jälkeen hän pomppasi ylös ja lähti pois. Koskaan hän ei sanonut minne meni eikä Remus koskaan kysynyt mutta tummat jäljet Siriuksen kaulassa ja kappale, jota hän vihelteli epävireisesti aamulla kylpyhuoneessa kertoivat oikeastaan kaiken oleellisen.
Siriusta kiinnosti monet sellaiset asiat joilla ei ollut muille väliä mutta toisaalta hän ei koskaan ollut erityisen kiinnostunut mistään. Hän saattoi kysyä mistä Remuksen lukema kirja kertoi mutta vastausta hän jaksoi kuunnella sen verran, että ei koskaan saanut juonta selville. Sitten hän kehui ohimennen Ginan rintavarustusta tai Henriettan vaaleita hiuksia katsomatta Remusta silmiin. Silloin Remus saattoi hymähtää jotain tai jättää vastaamatta, riippui päivästä ja siitä, miten kauan Sirius oli jaksanut kuunnella häntä. Pojan harmaiden silmien katse sai Remuksen tuntemaan itsensä jotenkin erikoiseksi mutta kun Sirius taas lähti eikä Remus kysynyt minne, tunne hiipui kovaksi palloksi vatsanpohjalle joka valvotti Remusta siihen asti että hän kuuli taas sen saman epävireisen kappaleen aamulla kylpyhuoneesta.
Siriuksella oli myös niitä kausia kun hän aamulla heräsi eikä sanonut mitään, ei reagoinut vaikka James touhotti jotain Lilystä eikä laukonut ilkeitä kommentteja kun Peter oli taas hukannut sukkansa. Niinä päivinä hän ei tullut Remuksen luo, ei kysynyt edes kohteliaisuussyistä tämän lukemista kirjoista eikä aamuisin vihellellyt kylpyhuoneessa. Niinä päivinä Remus ei osannut olla, se ei ollut Siriusta ja vaikka tämän harmaisiin silmiin syttyi välillä valo, se sammui pian ja aamulla Siriuksen sängyssä makasi peittoihin kietoutunut hahmo kun olisi ollut aika kuunnella epävireistä viheltelyä.
Lauantait olivat Siriuksen ja Remuksen päiviä. Remus sanoi lähtevänsä kirjastoon, Siriuksen perään ei kukaan kysellyt. He istuivat Tarvehuoneessa, joivat teetä koska Remus ei pitänyt kahvista ja juttelivat kaikesta mutta eivät oikeastaan mistään. Niinä päivinä Sirius ei ollut ylienerginen eikä masentunut, hän poltti tupakkaa ja nauroi, kun Remus huomautti että se oli pahaksi terveydelle. Ja vaikka Remus katsoi kuinka Sirius kohotti kupin huulilleen yhä uudestaan ja uudestaan, asetti tupakan huultensa väliin ja hymyili ihanilla huulillaan, hän jäi jokaikinen lauantai ilman hyvänyön suukkoa.
Se lauantai oli monella tapaa erilainen. Sirius halusi kahvia, vaikka Remus inhosi sitä, hän poltti ketjussa eikä edes nauranut kun Remus huomautti sen epäterveellisyydestä. Hänen harmaissa silmissään oli synkkä katse, maanantaina kaulaan ilmestyneet jäljet olivat alkaneet himmentyä mutta niitä näkyi sen verran että Remuksen vatsaa kouraisi aina kun hän huomasi ne kauluspaidan kauluksen alta.
Sirius asettui sängylle selälleen, kerrankin sen näköisenä että aikoi jäädä siihen eikä pompata energianpuuskissaan pois viiden minuutin päästä. Hänen katseensa ei harhaillut, se tuijotti kattoa, huoneessa leijui kahvin ja tupakan haju joka ei lähtenyt pois vaikka Remus oli avannut ikkunan jo ajat sitten.
"Kuutamo, miltä kuoleminen tuntuu?"
Remus asettui sängylle toisen pojan viereen, tuijotti sitä jotain minkä Sirius katossa näki mutta jota hänen katseensa ei pystynyt tavoittamaan.
"En osaa sanoa", Remus vastasi hiljaa. "En ole koskaan kuollut."
"Pelkäätkö sinä sitä ikinä?"
"En kai." Hiljaisuus. "Ei siinä olisi mitään järkeä. Se tapahtuu kuitenkin."
"Sinä oletkin rohkea, et pelkuri niin kuin minä."
Remus ei osannut sanoa mitään joten pysyi hiljaa ja yritti olla hengittämättä nenän kautta kahvin ja tupakan hajua sisäänsä. Hiljaisuus venyi sekunteista minuutteihin, pisimpiin minuutteihin Remuksen elämässä kunnes Sirius avasi taas suunsa.
"Ennen kun kuolen haluan suudella."
Remus ei oikein osannut sanoa siihenkään mitään.
"Sinä olet tainnut suudella jo. Monia tyttöjä."
"Entäs sinä?"
"Muutamia."
Sirius puri huultaan tavalla jota Remus oli aina salaa rakastanut. Rakastanut...
"Haluan suudella ihmistä jota rakastan", Sirius julisti ja sai Remuksen hätkähtämään. Heidän katseensa kohtasivat, meripihkanväriset juuttuivat tummanharmaisiin ennen kuin Remus naurahti hermostuneesti ja kääntyi katsomaan kattoa ja sen jo tutuksi tullutta kuviota.
"Ai niin kuin Ginaa? Hän on kuulemma viimeisin hoitosi."
Sirius huokaisi tuskastuneesti ja nousi istumaan haroen hiuksiaan.
"Kaikki on sinun syytäsi, Kuutamo. Se, että Gina ei saa minua innostumaan, että minä en voi katsoa sinua enää silmiin, että kaikki on niin helvetin vaikeaa..."
Remuskin nousi istumaan uskaltamatta sanoa mitään.
"Remus", Sirius kutsui poikaa pitkästä aikaa tämän omalla nimellä ja hänen harmaissa silmissään oli niin kärsivä katse että Remus olisi vaikka hypännyt ikkunasta saadakseen sen tuskan väistymään. "Suutele minua."
Remus ei ensin liikahtanut, sitten nytkähti vähän lähemmäs ja pysähtyi katsomaan toisen pojan silmiin jotka kannustivat jatkamaan. Varovasti hän painoi huulensa Siriuksen pehmeille huulille, maistoi kahvin ja tupakan mikä ei tuntunut enää yhtään vastenmieliseltä, valui hitaasti pojan päälle ja kun hän tunsi tämän kädet hiuksissaan, poika ei olisi ikinä halunnut lopettaa.
---------------------------------
Kommentteja ? :-)
