Vloom, Emma on sellanen 'tavallinen', hoikka ja pitkä tyttö, jolla on siniharmaat silmät ja vaaleat, lainehtivat hiukset - niin ja otsatukka myös!
Ja kiitoss! (:
A/N: Hooo, vihdoin sain tän kirjotetuksi! Pahoittelen piiitkää aikaa, mutta kun koulu + harrastukset saa ajan aika hyvin kulumaan... Mutta tässä nyt olisi, Remusta on btw luvassa!
Plus jotain, mitä jotkut onkin odottaneet... Ja jos haluat tietää kuvitelmani, niin Emman delfiini on
tällainen (ilman sinisyyttä) ja juhlakampaus
tällainen.
ps. En takaa virheistä... wordi on tämän vain betannut ja nyt yöllä en jaksa enää käydä läpi
12. LUKU”Mitä sinä olet tehnyt kädellesi?” Hermione kauhisteli, kun aamulla ilmestyin venytellen sänkyni verhojen takaa.
Katsoin virnistellen kättäni, jonka olin heti herättyäni nipistellyt laikukkaaksi. Minun täytyi varmistaa olevani oikeasti hereillä, vaikka minut tuntien olisin voinut ihan hyvin tehdä niin unessakin. Kohautin olkapäitäni. ”En mitään kummempaa.”
Istahdin peilin eteen ja aloin hyräillen purkaa lettiä, jonka olin yöllä tehnyt ollessani ylienerginen ja täynnä intoa. Hiukseni olivat letin jäljiltä tavallista kiharammat. Siirsin hiukset siistissä nipussa valumaan vasemman olkapääni yli.
”Sinun hiuksesi ovat aivan
ihanat”, Lavender huokasi vieressäni.
Punastuin moisesta kehusta. ”Ai… kiitos.”
Hermione rykäisi. ”Kestääkö sinulla vielä kauan?”
Vaihdoin nopeasti kouluvaatteet ylleni ja tapani mukaisesti vilkaisin vielä itseäni peilistä. Hymyilin pienesti ja nyökkäsin. ”Mennään.”
Liityimme portaita kulkevien oppilasmassojen matkaan. Kaikki rupattelivat iloisesti ja vaikuttivat pirteiltä, mikä saattoi johtua suurilta osin myös siitä että oli lauantai. Minä hymyilin ja nyökyttelin välillä päätäni pitääkseni Hermionen siinä uskossa, että kuuntelin häntä. Tosiasiassa ajatukseni harhailivat koko ajan eiliseen. Hymyni leveni entisestään, kun muistelin uudestaan ja uudestaan kohtausta pöllötornissa…
Havahduin ajatuksistani, kun joku huitoi kättään sumentuneessa näköpiirissäni. Virnistin Harrylle.
”– ajatella mitä seurauksia sillä olisi!”
”Niin, sanos muuta”, myöntelin täysi keskittymiseni mustatukkaisessa pojassa, jota vastapäätä istuuduin. Toivottavasti Hermione ei ollut kertonut mitään kovin tärkeää… ”Huomenta Harry – Ron.”
Järkyttävän suuri paino putosi sydämeltäni, kun Ron tervehti minua näyttämättä maansa myyneeltä. Loin kysyvän katseen Harryyn, ja hän nyökkäsi olemattomasti. Parvati taisi siis suostua Ronin pariksi.
”Miten on lauantai hurahtanut käyntiin?” kysyin viattomasti, toivoen saavani varmuuden epäilyksiini. Kauhoin tottuneesti puuroa lautaselleni ja otin korista yhden leivän.
Ron kohautti olkapäitään. Hän oli kasannut lautasensa kukkuralleen pekonia. Tunsin puistatuksen aallot – pekoni oli niitä harvoja ruokia, joita inhosin. ”Ihan mukavasti”, Harry vastasi hymyillen. ”Varmasti Ronillakin, sillä hän sai eilen tanssiparin.”
”No niin, hienoa! Nyt sinäkin pääset tanssimaan!” naurahdin rennosti. Ron vaihtoi väriä punaisempaan mutisten jotain epäselvää. Harry pukkasi häntä leikkisästi kylkeen ja virnisteli.
Sydämeni jätti lyönnin välistä, kun kuulin jonkun beauxbatonilaisen tytön sanat. ”Minun juhlakaapuni on ’yvin kaunis!”
Tuntui kuin olisin saanut vasarasta päähän. Ymmärrys levisi jääkylmän veden lailla ja sai suuni mutristumaan. Läimäisin kädet kasvojeni peitoksi.
”Emma?” Harry kysyi oitis. ”Mikä tuli?”
Vaikeroin hiljaisia kirouksia. ”Itku pitkästä ilosta”, huokaisin suomeksi kämmeniäni vasten.
”Ai mitä?” Ron kysyi.
Paljastin kasvoni ja aloin varovasti voidella uutta leipää. ”Suomalainen sanonta”, selitin vaisusti.
”Ahaa…” hän mumisi epävarmasti.
Laskin leivän lautaselle ja käännyin poikittain Hermioneen päin. Tunsin käsieni tärisevän heikosti. Tuijotin Hermionea anovasti. ”
Minulla ei ole juhlakaapua.”
”Mitä?” hän henkäisi oudon järkyttyneenä, hyvin epähermionemaisesti. ”Miksei? Miten se on mahdollista?”
”Mistä minä olisin voinut tietää eksyväni Rowlingin kirjamaailmaan”, mutisin hyvin hiljaa suomeksi. ”Voisitkohan sinä yrittää taikoa minulle juhlakaavun?”
Hermione näytti pöllämystyneeltä. Hän punastui. ”En minä nyt
niin hyvä taikoja ole”, hän sanoi ujostellen.
”
Kiltti Hermione…”
”No, voinhan minä ainakin yrittää –”
Halasin häntä lujasti. ”Kiitos, kiitos,
kiitos! Olet korvaamaton!”
”Hei, posti tulee!” Ron keskeytti pekonia mussuttaen.
Nostin katseeni ylös ja näin pöllöjen liitävän oppilaiden sekaan. En ollut vieläkään lakannut innostumasta niiden saapumisesta. Minusta se oli aina yhtä hauskaa ja upean näköistä – ne olivat kerrassaan mahtavia lentäessään suuren salin halki tuoden lehtiä, kirjeitä ja lahjoja mukanaan.
Säpsähdin, kun iso tornipöllö laskeutui eteeni. Se tapitti minua odottavasti ja ojensi koipeaan, jossa roikkui paketti. ”Öh… kenelle tuo pöllö on?” kysyin epävarmasti ja osoitin sitä.
”Sinulle?” Ron mutisi nyt vuorostaan suu täynnä leipää.
”Mutta ei se ole mahdollista. Ei minulla ole sukulaisia taikamaailmassa, eikä ketään kuka voisi lähettää postia…”
”Ota se”, Harry kehotti. ”Katso mitä sen sisällä on.”
Vastahakoisesti irrotin paketin pöllön jalasta ja raivasin sille enemmän tilaa pöydästä. Tuijotin paperikääröä epäillen, mutta Harryn uudesta kehotuksesta avasin sen varoen. Paketissa oli jotain hennon vaaleanpunaista kangasta ja sen päällä pieni lappu, jolle oli kirjoitettu siistillä käsialalla muutama lause. Tartuin lappuun ja luin sen nopeasti.
Suuni loksahti auki järkytyksestä. ”Keneltä se on?” Hermione kysyi kiihkeästi. Ojensin pergamenttipalasen Hermionelle. Hän luki sen ääneen:
Hei Emma,
kuulin, että osallistut joulutanssiaisiin. Ajattelin, että haluaisit ehkä saada juhlakaavunkin.
Toivottavasti pidät lahjastani,
Remus”’Remus’?” Ron kuiskasi hämmentyneenä.
”Lähettikö
Remus sinulle juhlakaavun?” Harry kysyi vähintään yhtä yllättyneenä.
Hermionen kädet toimivat minun käsiäni nopeammin: ne tarttuivat kankaaseen ja nostivat sen ilmaan. Juhlakaapu oli upea: väri oli tosiaan ihanan hennon vaaleanpunainen, ei mikään silmiinpistävä pinkki. Kaapu laskeutui mukavasti ja näytti ylelliseltä.
”Vau…” kuiskasin typertyneenä. ”Tuo –
minulleko?” Hermione nyökkäsi ja ojensi kaapua. Pyyhin käsiäni nopeasti, sillä en halunnut tahrata pukua. Otin sen hellävaroen vastaan. Kangas oli silkkistä ja tuntui hyvältä ihoa vasten. Ihaileva huokaus livahti huuliltani.
”Tuo sopii sinulle”, Hermione sanoi. ”Eikä minun tarvitse alkaa taikomaan epätoivoisia yrityksiä.”
Taittelin kaavun varoen, ikään kuin se olisi särkyvää, ja käärin paperit suojaamaan sitä. Tuijotin pakettia hetken ja yritin saada tästä jotain tolkkua, mutta ajatukseni olivat umpisolmussa. Tarkastelin uudestaan mukana tullutta lappusta. Pudistelin pienesti päätäni. Kyllä, sen lopussa oli Remuksen allekirjoitus. Mutta miksi ihmeessä hän lähettäisi minulle juhlakaavun?
”Olisi varmaan parasta viedä tämä makuuhuoneeseen, ettei se likaannu täällä”, totesin ja nousin seisomaan pakettiin kääritty juhlakaapu käsivarsillani.
Hermione ponkaisi pystyyn. ”Minä voin tulla mukaan.”
Päästyämme portaisiin Hermione avasi suunsa selvästi malttamattomana. ”Onko sinulla aavistustakaan, miksi Remus lähetti sinulle juhlakaavun?”
Pudistin surkeana päätäni. ”Ei mitään tietoa.”
”Hmm… siihen täytyy olla jokin järkevä selitys –”
”Neiti Smith!”
Käännyin ympäri toisten portaiden puolivälissä. Professori McGarmiwa kiiruhti meidän jäljessämme. Aloin kuumeisesti kerrata aamun tapahtumia – enhän minä ollut tehnyt mitään kiellettyä? ”Rehtori Dumbledore haluaa tavata sinut kansliassaan.”
”Ööh – nyt vai?”
”Kyllä, nyt heti.”
Katsoin Hermionea ja ojensin pakettia hänelle. ”Voisitko sinä viedä tämän sängylleni?” Hän nyökkäsi ja jatkoi keskenjäänyttä matkaa. Lähdin seuraamaan yllättävän tutuksi käynyttä reittiä McGarmiwan perässä.
”Sisään vain, hän odottaa sinua”, McGarmiwa neuvoi, kun olimme päässeet kierreportaat ylös tammiselle ovelle.
Työnsin sen auki ja astuin avaraan kansliaan, jonka seinillä riippui useita muotokuvia. Entiset rehtorit tarkastelivat minua kiinnostuneina. ”Ah, hyvää huomenta Emma.” Katseeni hakeutui automaattisesti pöydän luo. Dumbledore istui hymyillen tuolilla ja seurasi liikkumistani puolikuulasiensa takaa. Mieleeni muistui jälleen ensimmäinen käyntini tässä huoneessa. Silloin olin saanut kuulla uutisia, jotka muuttivat elämäni – kuinka dramaattista, naurahdin mielessäni. ”Huomenta, professori Dumbledore.”
”Sinä sait tänään paketin”, Dumbledore aloitti, kun istuin hänen taikomalleen tuolille pöydän eteen.
”Niin sain, rehtori. Sen sisällä oli juhlakaapu.”
”Oikein kaunis juhlakaapu se olikin – minä huomasin”, hän kertoi. Vaivaannuin sinisten silmien tunkeutuessa lävitseni. Siihen en ollut aiempien vierailujeni aikana vielä tottunut. ”Aiotko sinä osallistua joulutanssiaisiin?”
”Öh – kyllä”, sanoin ja emmin sekunnin ennen kuin jatkoin. ”Ei kai se haittaa? Tai siis, saanhan osallistua?”
Dumbledore naurahti. ”Totta kai saat.” Hän tutkaili minua hetken, saaden minut vaivaantumaan yhä enemmän.
Älä vain kysy, älä vain kysy... ”Onko sinulla jo pari?”
Hitto. ”Minä menen Harryn kanssa”, sanoin ja punastuin.
Dumbledoren silmät tuikkivat. Hän ei näyttänyt yhtään yllättyneeltä. ”Vai niin. Muistatko, kun sanoin ettet saa muuttaa tulevaisuutta?”
”Kyllä, rehtori.” Tunsin itseni hölmöksi. Tietysti tuollainen pienikin juttu voisi vaikuttaa suuresti. ”Haluatko sinä, että jätän tanssiaiset välistä, professori?”
”Olisi suorastaan julmaa kieltää Harrylta noin kaunis pari – ja samalla jättää hänet mahdollisesti parittomaksi”, Dumbledore myhäili vihjailevasti. ”Sitähän me emme halua, emmehän?”
”Emme tietenkään, rehtori.”
”Ja olisihan sekin julmaa, että Remuksen ostama kaunis kaapu menisi hukkaan.” Ennen kuin ehdin kiittää, hän jatkoi häivä vaativuutta äänessään. ”Mutta toivoisin, että vastaisuudessa yrität jättää vähemmälle nämä tulevaisuuden muokkaamiset – tahattomatkin sellaiset.”
”Tietysti – öh, rehtori?” kysyin varovasti. ”Juhlakaapu – se oli Remukselta, mutta minä en maininnut häntä. Mistä tiesit?” Dumbledore vaikutti mietteliäältä. Uusi kysymys, johon palavasti halusin vastauksen, kaiversi jo mieltäni, joten päätin jättää aiemman vähempään arvoon. ”Miksi Remus sellaisen halusi ostaa?”
Hän vaikutti harkitsevan sanojaan tarkkaan. ”Remus on aina ollut hyväkäytöksinen ja mukava velho, kohteliaskin.”
”Niin, mutta –”
”Kai sinä pidät siitä kaavusta?” Nyökkäsin. Sehän oli tavattoman kaunis! ”Sittenhän tämä on vain yksi mukava piristys elämääsi”, hän jatkoi salaperäisesti ja viittasi ovea päin.
Astelin loukkaantuneena, sanaakaan sanomatta ulos kansliasta, kierreportaat alas ja ohi kivihirviön. Kiihdytin askeleitani etsien lyhintä mahdollista reittiä Rohkelikkotorniin. Tunsin itseni erittäin närkästyneeksi. Miksei Dumbledore voinut koskaan selittää kunnolla, vaan aina piti olla niin hiton salaperäinen ja pitää asioita omana tietonaan?
”Perkele, katsoisit eteesi!” kiljaisin suomeksi ensiluokkalaiselle tytölle, jonka olkapää hipaisi minua. Tyttö kai säikähti niin pahasti, ettei osannut muuta kuin paeta paikalta.
Rauhoitu, käskin itseäni. Vedin syvään henkeä ja hillitsin askeleeni hitaammiksi. Sain vaivoin esitettyä salasanan Lihavalle leidille ja taulun heilahdettua sivuun astuin oleskeluhuoneeseen. Siellä oli useita oppilaita, joista suurin osa vain jutteli tai muuten vietti aikaa ystävien seurassa, mutta muutamat tytöt tekivät läksyjä. Hermionea ei näkynyt, joten hän oli varmaankin makuusalissa tai kirjastossa…
”Emma!” Harry hihkaisi ja taputti minua olkapäälle.
Käännyin ympäri ja hymyilin pojalle hermostuneesti. Tönin kiukkuani kauemmas ja yritin saada itseni kokoon. ”Hei.”
”Minä ajattelin, että voisimme mennä harjoittelemaan taikomista”, Harry ilmoitti reippaasti.
"Minä – se ei käy.”
Harryn ilme muuttui hämmentyneeksi. ”Miksei?” hän kysyi selvästi pettyneenä.
”No kun… minun piti mennä kirjastoon lukemaan.” Että minä olin huono valehtelemaan.
”Etkö sinä voi tehdä sitä myöhemmin? Sinullahan on monta päivää aikaa!”
”Se nyt on aivan pakollista”, intin sinnikkäästi. ”Nähdään myöhemmin!” tokaisin ennen kuin Harry ehti väittää vastaan ja lähdin harppomaan takaisin käytävälle, jolta olin juuri tullut.
*****
Päivät kuluivat hitaasti. En nauttinut olostani juurikaan, sillä Dumbledoren sanat kummittelivat koko ajan mielessäni. Olin lähinnä pysytellyt hiljaa kirjastossa lukemassa erilaisia kirjoja sekä tehnyt joitakin läksyjä. Mietin koko ajan, kuinka paljon olin tulevaisuutta muuttanut. Samat kysymykset pyörivät päässäni uudestaan ja uudestaan. Entä jos minun liittymiseni Harryn, Ronin ja Hermionen seuraan oli muuttanut lopputuloksen täysin erilaiseksi? Mutta toisaalta, sitten Dumbledore ei olisi päästänyt minua tänne opiskelemaan… Mutta entä jos hän oli erehtynyt, tehnyt vakavan virheen? Tai jos hän oletti minun osaavan olla puuttumatta tapahtumiin? Ehei, minä hölmö olin harjoitellut yhdessä Harryn kanssa Tarvehuoneessa ja vielä suostunut hänen parikseen joulutanssiaisiin. Sen oli täytynyt vaikuttaa jotenkin tulevaisuuteen…
”Emma – mikä sinua oikein vaivaa?” Harry yritti varmaankin viidettäkymmenettä kertaa, kun istuimme jouluaattoillallisella.
”Ei mikään”, väitin tuttuun tapaan. Käytökseni heitä kohtaan oli aivoissani pyörivän sekasotkun myötä muuttunut hiukan etäämmäksi. Pelkäsin koko ajan muuttavani tapahtumien kulkua väärään suuntaan, enkä siksi ollut viime päivinä uskaltanut viettää yhtään ylimääräistä aikaa heidän seurassaan.
”Oletko sinä miettinyt yhtään millaisen kampauksen laitat huomisiin tanssiaisiin?” Hermione kysyi kohteliaasti. Hän oli useasti liittynyt seuraani kirjastossa, muttei sentään ollut pommittanut minua Harryn tavoin jatkuvilla kysymyksillä.
”Ovatko ne jo huomenna?” kysyin ymmälläni.
Hermione kurtisti kulmiaan. ”Kyllä. Miten sinulta on se voinut jäädä huomaamatta?”
”Niin, miten se on mahdollista?” Ron ryhtyi mukaan keskusteluun. ”
Kaikki tytöthän täällä puhuvat jatkuvasti kampauksistaan ja kaavuistaan!”
”Aijaa…” Oho, minähän olin ollut pahasti omissa maailmoissani. Yritin keskittyä kuuntelemaan mitä ympärilläni puhuttiin. Kuulin tyttöjen kikattelevan, mutten saanut pahemmin selvää puheensorinasta. Ohi kulkevat puuskupuhilaiset taisivat parahiksi mainita mahtavista ja hyvin kalliista kaavuistaan.
Kohtasin Harryn katseen. Poika näytti hyvin huolestuneelta. Koetin hymyillä hänelle rohkaisevasti, mutta se taisi jäädä vain laimeaksi yritykseksi. Asettelin haarukan ja veitsen kello viiteen ja huokaisin. ”Voisin lähteä tästä vaikka miettimään kampaustani ja sitä rataa”, totesin ja nousin seisomaan.
”Emma – odota!” kuulin Harryn huutavan perääni. Kiristin tahtiani ja ehdin eteishalliin, kunnes tunsin käden tarttuvan minua olkapäästä. Kiepsahdin ympäri ja tuijotin vihreitä silmiä. ”Mitä?” kysyin turhan tylysti. ”Olisin tässä menossa Rohkelikkotorniin, jos vain sallit?”
Harry päästi nolona kätensä tipahtamaan. ”Saanhan kävellä kanssasi?” Huokaisin, mutta suostuin, sillä enhän minä voinut häntä estääkään. Kävelimme vierekkäin portaita neljänteen kerrokseen asti vaitonaisina, kunnes Harry avasi suunsa. ”Mikä mieltäsi painaa?”
”Minähän olen varmaan sata kertaa sanonut, ettei mikään.”
Harry vetäisi minut pysähdyksiin keskellä viidenteen kerrokseen vieviä portaita. ”Älä valehtele.”
Tuijotin hänen silmiään. Sydämeni taisi jättää lyönnin väliin, sillä tunsin oudon muljahduksen. ”En minä valehtele”, sanoin säälittävästi. Yritin ponnettomasti päästä irti hänen otteestaan. ”Voisitko irrottaa?”
Harry vastasi tuijotukseeni. Hän vaikutti päättäväiseltä ja odottavan vastausta ikuisuuden, mutta sitten hän pudistikin päätään ja vapautti minut. ”Kiitos”, tokaisin ja jatkoin matkaani Harryn seuratessa vanavedessäni. Hän pysyi hiljaa muotokuvalle asti, ja lausuttuani tunnussanan hän tarkasteli minua selvästi halukkaana sanomaan pari sanaa. Hän seurasi minua kuin varjo vielä tyttöjen makuusaleihin vieville portaille ja niiden edessä tarttui käteeni kiepsauttaen minut ympäri.
Aloin tosissani polttaa päreeni häneen, eikä se ollut mikään hyvä juttu tanssiaisia edeltävänä iltana. ”
Mitä helv–”
Hänen huulensa siirtyivät aivan vasemman korvani juureen. ”Minä olen huolissani sinusta”, Harry kuiskasi.
Henkeni salpautui. Kylmät väreet lävistivät kehoani uudestaan ja uudestaan. Tuijotin suu pyöreänä Harrya. ”Hyvää yötä”, hän sanoi ritarillisesti ja poistui toisiin portaisiin. Tuijotin hänen jälkeensä hämmentyneenä. Kun aivoni saivat käsiteltyä tapahtuman, ne käskyttivät jalkani lipumaan portaat ylös.
Harry taisi olla ihan tosissaan huolissaan minusta.
*****
Heräsin makuusalini tyttöjen kikatuksiin ja kiitoksiin. Naksautin selkäni ennen kuin kapusin esiin sänkyäni ympäröivien verhojen takaa. ”Mitä täällä melutaan?” kysyin hivenen väsyneenä.
”Hyvää joulua!” Hermione hihkaisi ja veti minut tiukkaan halaukseen. Taputin häntä selkään ja toivotin hyvät joulut. Muutkin tytöt heittivät saman tervehdyksen ja minä kiittelin takaisin. Hermione katsoi minua kysyvänä. ”Etkö aio avata lahjojasi?”
”Tä? Lahjoja?” Hermione osoitti sänkyni jalkopäätä, jossa oli muutamia lahjapaketteja. Tuijotin niitä järkyttyneenä. ”Ovatko nuo
minulle?” Sydämeni suli – minähän olin käyttäytynyt niin huonosti! Palasin parilla askeleella lahjojen luo ja avasin yhden, jonka päällä oli lappu, jossa luki ”Ronilta”. ”Bertie Bottin joka maun rakeita!” kiljaisin innostuneena.
Istahdin takaisin sängylle ja aloin availla paketteja: Hermionelta sain erilaisiin taikaeläimiin perehdyttävän kirjan (”Minä ajattelin, että tuo kiinnostaisi sinua”, hän selitti tyytyväisenä innokkaista kiitoksistani) ja Harryn paketista löytyi suklaalla maustettuja noidankattilakakkuja. Yllätyin siitä, että Hagridkin oli lähettänyt minulle lahjan (hänen omatekemiään leivonnaisia), mutta vielä enemmän yllätyin, kun huomasin saaneeni Mollylta jumpperin, johon oli kirjailtu iso E. Ron oli varmaankin maininnut minut jossain kirjeessään, mutta unohtanut kertoa siitä.
Sängyllä oli vielä yksi pieni paketti, ja nähdessäni sen lähettäjän menin täysin sanattomaksi. Avasin paketin varovasti ja nostin esiin kultaisen kaulakorun, jossa oli kauniisti kiiltelevä delfiini. Katsoin delfiiniä tarkemmin ja huomasin sen silmäksi ja pyrstöön upotetut hopeaiset timantit.
”Se on kaunis!” Hermione henkäisi ja ojensi kättään korua kohti. ”Kuka sen lähetti?”
”Remus”, sanoin hiljaa antaessani sen Hermionelle.
”Mitä? Oletko varma?” hän kysyi epäuskoisena.
Nyökkäsin, koska en saanut sanaa suustani. Koru oli upea, mutta ei se voinut olla Remukselta. Ei hän voinut minulle tuollaisia koruja lähetellä – siinä ei ollut mitään järkeä! Hänellä ei edes pitäisi olla varaa tuollaisiin ja kaiken lisäksi juurihan hän oli lähettänyt juhlakaavunkin!
”Saanko laittaa tämän sinulle?” Hermione kysyi ojentautuessaan lähemmäs minua. Hän nosti hiuksiani ja pujotti korun kaulani ympäri. Se tuntui höyhenenkevyeltä ihoa vasten. ”Sopii sinulle”, hän kuiskasi ihailevasti.
”Minä en ymmärrä”, sanoin ja pudistelin päätäni. ”Ensin juhlakaapu ja nyt vielä tämä.” Sivelin delfiinin ääriviivoja hämilläni. ”En tosiaankaan ymmärrä.”
”Oho! Meidän pitäisi varmaan mennä alas, Harry ja Ron taitavat jo odottaa meitä.”
Vaihdoimme vaatteet (puin päälleni Mollyn lähettämän jumpperin) ennen kuin lähdimme oleskeluhuoneeseen. Hermione oli arvannut oikein: Harry ja Ron seisoivat keskellä huonetta odottamassa meitä. ”Hyvää joulua!” he toivottivat yhteen ääneen. Ron nyrpisti vähän nenäänsä. ”Lähettikö äiti sinullekin jumpperin?”
Nyökkäsin iloisesti ja halasin molempia Hermionen jälkeen. ”Lähetti! Tämä on mukava!”
Ron pyöräytti silmiään. ”Miten vaan.”
”Piditkö meidän lahjoista?” Harry kysyi toiveikkaana.
”Joo! Olette molemmat ihania! Kiitos tosi paljon!” Hymyilin leveästi, kunnes hymyni hyytyi. Katsoin kaikkia vuorotellen ja punastuin rajusti. ”Voi ei! Olen kamala ihminen!” Kolmikon ilmeet muuttuivat hämmentyneiksi. Mutristin huuliani harmistuneena. ”Minulla ei ole teille lahjoja!”
”Äh, mitä pienistä –”
”Ei, Hermione! Te ostitte minulle lahjat, mutta minulla ei ole teille mitään! Tämä on kauheaa!”
”No, osta vaikka ensi Tylyahon reissulla”, Ron sanoi leppoisasti ja kohautti olkapäitään Hermionen tuimalle ilmeelle. ”Ei sillä niin väliä ole.”
Vatsani päästi järkyttävän mouruamisen. ”Jospa mentäisiin aamupalalle”, ehdotin irvistellen.
Matkalla suureen saliin Harry ja Ron kertoivat innostuneina mitä he olivat saaneet lahjaksi. Sirius oli antanut Harrylle linkkuveitsen ja Ron oli saanut kaksosilta kanariaviinereitä. Weasleyn äiti oli tehnyt tapansa mukaisesti jumpperit, Hermione oli ostanut molemmille huispauskirjat ja Hagridilta he olivat saaneet makeisrasiat.
”Minä sain Hagridilta leivonnaisia”, kerroin naurahtaen kun istahdin aamiaiselle. ”Ja tämän kaulakorun – Remukselta.” Käteni hakeutui silittämään delfiiniä.
Ron oli tukehtua leipäänsä. Hän toljotti minua suu auki. ”Tuo oli vitsi!”
”Ei muuten ole”, kerroin virnistellen. Minua tämä koko juttu oli enemmänkin alkanut naurattaa.
Ron pudisteli epäuskoisena päätään. Harryn kulmat olivat kurtistuneet hämmennyksestä. ”Saitko sinä tuon kaulakorun oikeasti Remukselta?” utelias ääni kysyi takaani.
”Öö – joo.” Katsahdin viereeni istuutuvaa Ginnyä, joka tarkasteli nyt lumoutuneena delfiiniä. ”Se on kyllä kaunis koru”, hän totesi ykskantaan. ”Vaikka ei vaikutakaan mitenkään erikoiselta…”
Kohotin toista kulmaani kysyvänä. ”Mistä sinä arvasit, että sain tämän Remukselta?” Annoin käteni valahtaa korun luota lusikalle.
”Kuulin oleskeluhuoneessa, kun jotkut puhuivat että sait lahjan Remukselta”, Ginny kertoi ja kohautti olkiaan. ”Jotkut teidän huoneesta olivat varmaankin alkaneet juoruilemaan.”
Irvistin. ”Ei kai tämä nyt niin jännä juttu ole.”
Hän kohautti olkapäitään uudestaan. ”No, jos totta puhutaan, niin yleensä oppilaat eivät ole saaneet entiseltä professorilta lahjoja – etenkään ensin juhlakaapua ja sitten vielä kaulakorua.”
Punastuin hennosti. ”Tietävätkö kaikki siitä juhlakaavustakin?”
”No… ainakin useat rohkelikot. Jutut kiertävät”, hän lisäsi huolettomasti ja alkoi kasata aamupalaa lautasellensa.
*****
Kello viidestä eteenpäin makuusalissa kävi hirveä hälinä. Kaikki puhkuivat intoa ja stressasivat kampauksistaan ja kaavuistaan. Istuin hermostuneena sänkyni reunalla ja seurasin muiden taikoja. Kaikki taiteilivat joko hiuksiensa, meikkiensä tai kaapujensa parissa, mutta minä en osannut muuta kuin purra hammasta sängylle jähmettyneenä.
”Emma! Mitä sinä oikein teet?” Hermione kysyi taiottuaan hiuksensa tyylikkäälle nutturalle niskaan. Auoin suutani, mutta mitään ei tullut ulos. ”Tarvitsetko sinä apua?”
Nyökkäsin epävarmasti. ”No… minun pitäisi saada kampaus valmiiksi, mutta en ehkä onnistu taikomisessa.”
Hermione hymyili rauhoittelevasti. ”Tietysti minä autan! Millainen kampaus?”
”Voisitko kihartaa hiuksiani tästä alhaalta?” kysyin.
Hermione teki taikansa ja samassa hiukseni olivat kihartuneet kauniisti. ”Olisiko jotain muuta? Haluat nämä varmaan jotenkin kiinni?” hän kysyi lempeästi.
Nyökkäsin ja kävelin hermostuneesti peilin eteen Hermionen seuratessa perässäni. Vedin syvään henkeä ja kun tartuin hiuksiini, kaikki alkoi tuntua luonnolliselta. Kiersin hiukseni kevyesti sivuilta ja vedin ne viistosti ohimoilta alkaen niskaa kohti. ”Kiinnittäisitkö tästä...?” ohjeistin Hermionea, joka taikoi hiukseni nopeasti pyydetynlaisesti. Päästin muutamia hiussuortuvia valumaan kasvojeni myötäisesti.
”Odotas…” Hermione sanoi ja loitsi jotain. Hän hymyili tyytyväisesti taiottuaan tasaisen otsatukkani pois.
”M-mitä…?”
”Tuo on vain väliaikainen häivytysloitsu. Saat otsahiuksesi kyllä takaisin”, hän selitti. ”Tuo näyttää noin paremmalta… Haa!” Hermione henkäisi ja mutisi vielä yhden loitsun. ”Lisäsin parit kukat.”
Tarkastelin virnistelevää peilikuvaa, jonka hiukset olivat nyt laitettu kauniisti. ”Voi kiitos… Olisiko sinulla jotain näihin ripsiin?”
”Pidemmät ja tuuheammat?” Hermione veikkasi. Nyökättyäni hän loitsi taas: ripseni kasvoivat ja muuttuivat tuuheammiksi. ”Oletko useastikin käyttänyt?” kysyin leikkisästi. Vastaukseksi Hermione virnisti salaperäisesti. ”Minun pitäisi varmaan lähteä Viktorin luokse eteishalliin… Nähdään siellä!” hän totesi vielä ja lähti talvikinsinen kaapu hulmuten.
Minä etsin arkkuun siististi taitellun juhlakaapuni ja puin sen varovasti ylleni. Pidin siitä hennon vaaleanpunaisesta väristä yhä enemmän. Kaapu tuntui kevyeltä ja vielä mukavammalta miltä oli käsissä tuntunut. Huomasin muidenkin tyttöjen tekevän lähtöä makuusalista, joten pyörähdin kerran peilin edessä, loin sievän hymyn ja kiiruhdin muiden mukaan.
Astelin Parvatin jäljessä alas hyvin värikkääseen oleskeluhuoneeseen: kaapuja oli muun muassa sinisen, vihreän ja punaisen eri sävyissä. Huomasin Harryn pullonvihreässä ja Ronin kastanjanruskeassa, hiukan rispaantuneessa kaavussaan lähestyvän minua. Hymyilin molemmille ja tottuneesti huiskautin kättäni.
”Tepä olette komeina”, minä naurahdin. Ron mutisi jotain närkästyneenä ja vilkaisi Parvatia, joka oli pukeutunut säihkyvän pinkkiin kaapuun.
”Sinä näytät – kauniilta”, Harry sanoi hiljaa ja hymyili minulle ujosti. Kiitin häntä yhtä hiljaisesti poskieni kuumottaessa. ”Lähdetäänkö alas?” hän ehdotti ja tarjosi kättään, johon tartuin polttelevasta tunteesta huolimatta.
Eteishalli oli vähintään yhtä värikäs kuin oleskeluhuone ja kaiken lisäksi tupaten täynnä oppilaita. Jotkut seilasivat edestakaisin etsien pariaan tai seisoivat parinsa vierellä, ehkä rupattelivat toisille. Etsimme vähän väljempää tilaa ja jäimme Parvatin ja Ronin seurassa seisoskelemaan. Parvati loi arvioivia katseita Roniin ja olin varma, että näin hänen nenänsä nyrpistyvän aivan hitusen.
Päätin keskittyä tarkkailemaan ympäristöä: monet tytöt olivat laittautuneet näteiksi ja säteilivät iloisina. Huomasin Fredin ja Georgen naurattamassa seuralaisiaan (he olivat varmasti kertoneet jonkin hauskan vitsin). Malfoy laskeutui portaita pinkkiin pukeutunut Pansy käsikynkässään, parittomat Crabbe ja Goyle jäljessään. Pian saapuivat Durmstrangin oppilaat ja professori Irkoroff, Krum ja talvikinsiniseen pukeutunut tyttö etunenässä. Suupieleni nykivät, kun kuvittelin Ronin ja Harryn reaktiota.
”Saanko pyytää ottelijat tänne!” McGarmiwan ääni kaikui aulassa.
Huikkasimme ”nähdään kohta” nyrpeälle Ronille ja Parvatille. Poskieni kuumotus alkoi uudestaan, kun oppilaiden katseet porautuivat minuun. McGarmiwa käski meitä odottamaan, että muut oppilaat menisivät ensin. Fleur ja jokseenkin äimistyneen oloinen Roger olivat lähimpänä ovea, heidän jäljessään Cedric vieressään Cho, minä ja Harry heidän takanaan. Käännyin vähän sivuttain ja hymyilin leveästi Krumin vieressä seisovalle, hermostuneen oloiselle Hermionelle.
Pidätin nauruani, kun Harryn suu loksahti auki. Hän oli tainnut tajuta, kuka se kaunis tyttö oli. Hermione tervehti Harrya, samalla kun ohikulkevat oppilaat katsoivat yhtä yllättyneinä häntä. Ron oli ainut poikkeus, hän kiisi Parvati vierellään hurjaa vauhtia saliin.
”No niin, nyt olisi aika”, McGarmiwa julisti, kun kaikki muut olivat asettuneet suureen saliin.
”Nyt sitä mennään”, kuiskasin Harrylle, kun lähdimme kulkemaan järjestelmällisessä parijonossa. Oppilaat puhkesivat taputtamaan. Hymyilin vienosti Fredille ja Georgelle, jotka vinkkasivat silmää kannustavasti. Huomasin Ronin tuijottavan Hermione murhaavasti ja Parvatin vaikuttavan vähän tylsistyneeltä. Hänen siskonsa Padma istui hänen vieressään joku korpinkynsiläinen parinaan.
Huomasin Harryn ohjanneen meidät pöydän luo ja istuttaneen minut alas. Percy puhua palpatti jotain hänelle selvästi ylpeänä. Pudistelin sisäisesti päätäni ja kehotin keskittymään. Kuulin Percyn lopettelevan sanojaan johonkin iloitsemiseen.
Otin kultalautaselle asetellun ruokalistan käteeni ja tutkin sitä. Dumbledoren pyydettyä porsaankyljyksiä, alkoi muualtakin kuulua erinäisiä ruokatoiveita. Valitsin umpimähkään ruokaa ja keskityin kuuntelemaan Viktorin puhetta. Panin merkille, että hän loi välillä katseita minun suuntaani, vaikka selitti innokkaasti Hermionelle.
Olin jostain syystä hermostunut, sillä aika tuntui suorastaan juoksevan. Yhtäkkiä huomasin ruoan ja keskustelun kadonneen ja Kohtalottarien astelevan lavalle. Kun he tarttuivat soittimiin, minä, Harry ja muut ottelijat pareineen astelimme valaistulle tanssilattialle. Tunsin ihmisten silmät minussa, kun pöytien valot himmentyivät ja surumielinen sävelmä alkoi.
Harry laski toisen kätensä vyötäisilleni ja minun hänen olkapäälleen, kun vapaat kädet tarttuivat toisiinsa. Pyörähtelimme hiljaa ja katsoimme toisiamme silmiin. Harryn hymy alkoi levitä, kun muitakin oppilaita saapui tanssimaan. Sävelmä tuntui silti vain jatkuvan ja jatkuvan, kunnes lopulta kuului säkkipillin värähtävä sointu.
”Uudestaan?” ehdotin, vaikken pahemmin pitänyt tanssimisesta. Suosionosoitukset loppuivat ja uusi kappale alkoi jo soida. Seisoimme keskellä tanssilattiaa, mutta lähellä pyörivät oppilaat eivät kiinnittäneet meihin huomiota.
”Minä… tuota…” Harry empi. ”Mennäänkö käymään tuolla? Vähän sivummalla?” Hän nyökäytti päätään taakseen.
”Öö – joo, toki”, sanoin hiukan hämilläni.
Harry tarttui minua kädestä ja johdatti rauhalliselle seinän vierustalle. Paikka oli suojassa uteliailta katseilta – hän tahtoi siis puhua ilman häiriötekijöitä. Harry tuijotti smaragdinvihreillä silmillään minua. Hänen suunsa aukeni ja sulkeutui pari kertaa ja pieni puna alkoi levitä hänen kasvoilleen. ”Emma, minä… Minä pidän sinusta”, Harry kuiskasi hyvin hiljaa. ”Tosi paljon.”
Sydämeni tykytti tuhatta ja sataa. Harryko piti minusta? Hän tunsi samoin kuin minä… Yhtäkkiä pieni ääni heräsi päässäni.
Toivoisin, että vastaisuudessa yrität jättää vähemmälle nämä tulevaisuuden muokkaamiset – tahattomatkin sellaiset. Mutta –
ei! Hänen pitäisi olla ihastunut Chohon eikä minuun!
Harry oli jäänyt tuijottamaan minua odottavasti käydessäni ristiriitaista kamppailua pääni sisällä. ”Harry, minä –”
Ennen kuin ehdin lauseen loppuun, tunsin Harryn huulien painautuvan omiani vasten.
