Oi, uusia lukijoita, ihanaa! Kiitos kaikille kommenteistanne ♥
Semina, multa meinas mennä leuka sijoiltaan - kolme kertaa! Voouu, oon sanaton, kiitos!
Cassiopeia, tarkkaa lukumäärää en osaa sanoa, mutta eiköhän niitä reippaasti tule! Kirjoja kun on LP:n jälkeen vielä kolme...
A/N: Tididii, 18. luku tulee tässä!
(Tulikohan tästä jotenkin lyhyt?) Jätetään turhat höpöttelyt sikseen, niin pääsette pitkästä aikaa lukemaan
Seuraavasta luvusta vaan sen verran, että yritän saada sen ensi viikolla julkaistuksi. Kovalla innolla oon sitä kirjottanut, koska Remusta luvassa...
18. LUKUTuijotin itseäni peilistä. Näytin aivan järkyttävältä: hiukseni olivat sekaisin, nenäni vuoti ja silmäni punersivat itkun jäljiltä. Matami Pomfrey vapautti minut sairaalasiivestä aamiaiselle, mutta lupauksistani huolimatta juoksin suorinta reittiä Tarvehuoneeseen nyyhkyttämään. Tärisevät käteni sukivat hiuksiani selvemmiksi. Miten ihmeessä olin onnistunut sekoittamaan asiat näin pahasti, vaikka Krumhan se suutelija oli?
En ollut saanut itseäni kokoon ensimmäisille oppitunneille, mutta Vauhkomielen tunteja en voisi enää jättää välistä, sillä siihen ei omatuntoni taipunut. Huokaisin ja aloin korjata kasvojani pienellä meikillä. Hiukset saisivat jäädä hieman sotkuisiksi, sillä en pystynyt välittämään kovin paljon ulkonäöstäni keskittyessäni kaikin voimin pitämään itseni kasassa.
Hetken kuluttua näytin jo ihmiseltä. Vatsani huusi kovaan ääneen, sillä en ollut syönyt vielä mitään. Kello kuitenkin läheni jo uhkaavasti oppitunnin alkua, joten ruokaa saisi odottaa päivälliseen asti. Mietin tarvitsemiani kirjoja ja niiden ilmestyttyä lähdin jännittyneenä laskeutumaan ensimmäiseen kerrokseen.
Hermionen helpottuneisuutta huokuva ääni huusi nimeäni heti, kun olin ilmestynyt hänen näköpiiriinsä. ”Olimme niin huolissamme! Aamiaisella ajattelimme, että tulet suoraan muodonmuutoksen tunneille, mutta sitten et tullutkaan, etkä edes lounaalle!” Hermione syöksähti halaamaan minua. Huomasin Ronin tulleen tytön mukana, mutta Harry oli jäänyt paikoilleen katse lattiaan painuneena. ”Kävimme tarkistamassa sairaalasiiven, kun ajattelimme, ettei Pomfrey suostunutkaan päästämään sinua vielä pois. Missä sinä siis oikein olit, sillä hän sanoi vapauttaneensa sinut jo aamiaiselle?”
”Anna Emman hengittää, Hermione, ettei hän joudu uudestaan sairaalasiipeen”, Ron naurahti.
Kohautin olkapäitäni saatuani ne vapaiksi. ”Vähän siellä sun täällä, miettimässä ja niin…” Vilkaisin Harrya, joka ei ollut nostanut katsettaan lattiasta.
Hermione ja Ron käänsivät katseensa mustatukkaiseen poikaan, mutta kumpikaan ehtinyt edes avata suutaan Vauhkomielen nilkuttaessa ohi. Hermione vaikutti harmistuneelta ja lähti vetämään minua kädestä pitäen luokkaan, ikään kuin voisin yhtäkkiä kadota matkalla tai lähteä pakoon.
Niin uskomattomalta kuin se tuntuikin, Hermione näytti odottavan tunnin loppumista kuin kuuta nousevaa. Kaikkien alkaessa kasata kirjojaan ja puheensorinan voimistuessa hän kuiskasi hyvin hiljaa: ”Mikä se sinun ja Harryn juttu on? Mitä on tapahtunut?”
Vilkaisin Hermionea varoen ja puraisin huultani. Kyyneleet alkoivat taas tehdä tuloaan, joten keskityin hyvin suuresti pakkaamiseen. ”Meille tuli eräänlainen… riita.”
Sivusilmällä näin Hermionen huolestuneen ilmeen käväisen Harryssa. ”Kuinka paha?”
Huokaisin toivottamana. ”En tiedä…” Minuun iski epämiellyttävä tunne ja kohottaessani katseeni en yllättynyt yhtään nähdessäni sen aiheuttajan. Vauhkomieli ei edes yrittänyt peitellä tuijotustaan. En irrottanut halveksuntaa uhkuvia silmiäni hänestä jatkaessani: ”Eiköhän Harry lepy. Asioillahan on tapana järjestyä, vai mitä?”
*****
Asiat eivät lähteneet sujumaan. Harry teki käytökselleen harvinaisen selväksi, ettei halunnut olla missään tekemisissä minun kanssani. Hän ei puhunut minulle eikä edes vahingossakaan katsonut. Aluksi yritin varovasti jutella hänelle, mutta jäätävän murhaava tuijotus sai minut luovuttamaan heti alkumetreillä.
”Pitäisiköhän minun puhua hänelle?” Hermione kuiskasi kävellessämme pois suuresta salista. Lounas oli sujunut samoin kuin koko aiempi viikko – täysin ilman minun ja Harryn välistä keskustelua ja katseenvaihtoja. Edes Siriuksen vastauskirje ei saanut häntä leppymään minulle, vaikka se kyllä muuten piristi hänen mielialaansa. Pudistin päätäni huokaisten. ”Ei, ei sinun tarvitse. Eihän tämä ainakaan huonommaksi voi muuttua...”
”Niin”, Hermione mutisi ja vaipui omiin ajatuksiinsa.
Kuuntelin pää maahan painuneena Harryn ja Ronin pohdintaa viimeisestä tehtävästä, kun laskeuduimme portaita tyrmiin. En uskaltanut avata suutani, etten saisi osakseni Harryn tuomitsevaa katsetta. Edessä oli kuitenkin vielä liemien kaksoistunti ja sen myötä Kalkaroksen sietäminen, missä olisi jo tarpeeksi kestämistä ilman ylimääräistä draamaa Harryn kanssa.
”Hei, katsokaa, sieltä ne tulevat!” kuului Pansyn kikattava ääni luihuisjoukon keskeltä. Kohotin katseeni ehtiäkseni juuri ja juuri napata minua päin lentävän aikakauslehden. Kohotin kulmiani kysyvänä tytölle Kalkaroksen lipuessa ohitseni. ”Siellä on jotain varmasti kiinnostavaa!” luihuinen huikkasi pujahtaessaan professorin perässä luokkaan.
”Mitä ihmettä?” Hermione kysyi valuessamme muiden oppilaiden laahustavaan virtaan.
Laskin lehden pöydälle ja istuin alas. ”Tämä on uusin Me Noidat...”
”Miksi hän antoi sen sinulle?” Ron kysyi hämmentyneenä. Jopa Harry näytti lievää kiinnostusta asiaan, vaikka se liittyikin minuun.
Kohautin harteitani. ”En tosiaan tiedä, mutta olen varma, ettei tästä seuraa mitään hyvää…” Puraisin alahuultani. En saanut millään päähäni kirjan tapahtumia. Heti Kalkaroksen käännettyä selkänsä aloimme nopeasti selata lehteä pöydän alla. ”Ei helvetti”, henkäisin hiljaa ja osoitin sormellani artikkelia. Puristin silmäni kiinni ja pudistin pienesti päätäni. ”Ei helvetin helvetti sitä Luodikon –”
”Miksi neiti Smith kiroilee eikä keskity opetukseen?” silkkinen ääni uteli maireasti. ”Kymmenen pistettä pois Rohkelikolta.”
Rytistin paperin kasaan ja nostin säikähdyksestä kalpeat kasvoni kohdatakseni taaksemme ilmestyneen koukkunenäisen professorin. ”Minä – me –”
”Ja mitä sinä oikein piilottelet?” Ennen kuin ehdin estää, Kalkaros nappasi lehden itselleen. ”Hmm…” Hänen ilmeensä muuttui hyvin, hyvin häijyksi. ”’
Harry Potterin salainen sydänsuru’, kuinka liikuttavaa.”
Minä ja Harry punastuimme entisestään, kun katseemme kohtasivat pikaisesti. Me molemmat tiesimme, mitä kidutusta nyt olisi luvassa. Verenmaku tulvahti suuhuni rikkoutuneesta alahuulesta.
”’
Niin ainutlaatuinen poika kuin Harry Potter on, kärsii hän silti samoista suruista ja tuskista kuin muutkin nuoret.’ Voi sentään, mikähän Potterin mieltä painaa? ’
Vanhempiensa traagisen menetyksen jälkeen rakkautta vaille jäänyt neljätoistavuotias Harry Potter luuli löytäneensä sydämenvalittunsa Emma Smithistä, Tylypahkan uudesta opiskelijasta, mutta on saanut kokea jälleen karvaan pettymyksen.’”
Kalkaros loi meihin pilkkaavan katseen luihuisten raikuvan naurun taustoittamana. Suljin silmäni ja toivoin voivani vajota maan alle.
”’
Kunnianhimoiselle neiti Smithille ei näemmä riitä vain yksin Harry tyydyttämään mieltymystä kuuluisiin velhoihin, sillä hän on leikitellyt myös Bulgarian huispausjoukkueen etsijän ja viime maailmanmestaruuskilpailujen sankarin Viktor Krumin kiintymyksellä. Joukko kolmasluokkalaisia rohkelikkotyttöjä on nähnyt Emman suutelevan useaan otteeseen Harryn kanssa, mutta nyt Krumkaan ei ole jäänyt ilman suukkoa. Liekö kirjastossa vietetty aika päättynyt useamminkin läheisissä tunnelmissa? Tämä uskottomuus on saanut Harryn sydämen särkymään, ja silminnäkijöiden mukaan välit neiti Smithiin ovatkin viilentyneet huomattavasti.’”
Kauhuissani pudistelin pienesti päätäni - juuri kun olin ajatellut, etteivät asiat voisi mennä huonommin.
”Kuinka kamalaa, mutta valitettavasti tämä jatkuu vielä. ’
Nähtävästi jästisyntyinen Hermione Granger on ollut vielä toistaiseksi tietämätön neiti Smithin ja Krumin salasuhteesta –’”
”Lopeta!” huudahdin vihaisesti. Hermionen naama oli venähtänyt järkytyksestä.
”Eikö neiti Smith halua kuulla enää rakkauselämästään?” Kalkaros ilkkui. ”Vai haluaisitko kenties kertoa yksityiskohtia?”
”No mutta, nyt kun mietin, voisinkin kertoa yksityiskohtia sinun rakkauselämästäsi”, totesin häijysti. Koko luokka vaikeni, myös lähes tauotta nauraneet luihuiset. ”Eikö totta,
professori?”
Näin Kalkaroksen murhaavan tuijotuksen vaihtuvan hämmennykseksi ja olemuksen muuttuvan selvästi epävarmaksi siitä, mitä olisi tulossa. Olin varma, että hänen kasvonsa alkoivat punehtua. ”Muutama ero minun ja Harryn tarinassa on verrattuna sinun surulliseen rakkauselämääsi”, jatkoin yhä häijymmällä äänensävyllä. ”Ensiksi, sinähän et ollut kuuluisa kuten Harry ja toiseksi, tytöllä ei ollut vaaleat hiukset niin kuin minulla, vaan pu–”
”RIITTÄÄ!” Kalkaros karjaisi toivuttuaan epäuskosta. Hänen kasvonsa olivat vääristyneet vihasta. ”Viisikymmentä pistettä pois Rohkelikolta ja jälki-istuntoa neiti Smithille – sunnuntaina aamiaisen jälkeen, täällä tyrmässä. Voisin vielä erottaa teidät neljä toisistanne, jotta voitte keskittyä taikaliemiin. Weasley jää tähän, neiti Granger tuonne neiti Parkinsonin viereen.” Häijy ilme palasi ja tummat silmät tuikkivat taas ivaa. ”Jos siirretään traagisesti kärsinyt nuoripari yhdessä luokan eteen?” Luihuiset tirskuivat taas huvittuneina. ”Nyt heti.
Vauhtia!”
”Olet palveluksen velkaa”, kuiskasin lähes ääneti Hermionelle, joka kohotti kulmaansa kysyvänä. Hän vaikutti pettyneeltä, muttei vihaiselta – tai sitten hän peitti todelliset tunteensa hyvin.
Kihisin raivosta siirtäessäni tavaroita luokan eteen yhdessä ilmeettömän, mutta selvästi nolostuneen, Harryn kanssa. Vaikka yritin tyynnytellä itseäni kerätessäni aineksia älynteroituslientä varten, tuntui silti rentouttavalta murskata Kalkaroksen naamoiksi kuviteltuja pillerikuoriaisia.
”Kaikki tämä uusi huomio, lehdistö ja kolmivelhoturnajaiset, ovat selvästi pullistaneet sinun ennestään ylisuurta päätäsi, Potter”, Kalkaros sanoi hiljaa muun luokan syvennyttyä tehtävien pariin.
”
Lopeta”, sihahdin hampaideni välistä katse tiukasti jauhetuissa kuoriaisissa.
Tunsin Kalkaroksen katseen polttavan minua elävältä. ”Ja sinä, neiti Smith, olet vasta saapunut Tylypahkaan ja kuvittelet voivasi käyttäytyä kuin omistaisit koko maailman.” Minun oli pakko mulkaista miestä ennen kuin jatkoin inkiväärin juuren pilkkomista. ”Koska olet uusi, annan sinulle tällä kertaa reilun varoituksen – jos vielä kerran yrität varastaa minulta –”
”Minä. En. Varastanut. Sinulta!”
”Älä valehtele!” Kalkaros sähähti. ”Muut ehkä uskoivat sinua, mutta minua sinä et huijaa. En tiedä miten olet onnistunut varastamaan varastoistani, mutta aion kyllä ottaa asiasta selvää.” Hän nosti esiin pienen kristallipullon kaapunsa alta.
Huokaisin tylsistyneenä kaataessani inkiväärin juuria kattilaan. ”Älä suotta yritä tehdä minuun vaikutusta totuusseerumillasi”, naurahdin ivallisesti.
”Sittenhän sinä varmaankin tiedät, mitä tapahtuu, jos tätä
vahingossa lipsahtaa juomasi yllä.”
”Sinä sitä vastoin varmasti tiedät, ettei sellainen olisi kannattavaa.” Hymyilin hänelle omahyväisesti. ”Mitä Dumbledorekin sanoisi, jos alkaisin paljastella salaisuuksia?”
Mustat silmät välkähtivät uhkaavasti. ”Ehkä niin, mutta liikuttaisiko sinua enemmän, jos tätä kaatuisikin rakkaan sydämenvalittusi kurpitsamehun yllä?” hän ehdotti pehmoisella äänellä. Harry vavahti vierelläni. ”Mieti siis sitä, neiti Smith.”
Purin kiukkuisena rikkinäistä alahuultani. Hemmetin Kalkaros, että hän pystyikin kiristämään minua noin, vaikken edes ollut vastuussa varkauksista!
Joku koputti tyrmän oveen. Koko luokka kääntyi katsomaan professori Irkoroffia ja seurasi hänen matkaansa Kalkaroksen työpöydän viereen. Mies vaikutti kiihtyneeltä ja hermostuneelta pyöritellessään pukinpartaansa sormensa ympärille.
Suupieleni alkoi väpättää. ”Tästä tulee hauskaa”, kuiskasin sen enempää miettimättä Harrylle. Seurasin huvittuneena heidän kahden välistä lyhyttä keskustelua. Huomasin Harrynkin kiinnostuneen kaksikosta, kun tämän ilmeessä häivähti pettymys Irkoroffin jäädessä odottelemaan tunnin loppua.
Virnistin tyytyväisenä, kun kaadoin vyötiäisen sappipullon lattialle juuri kellon soidessa. Harry katsahti kummastuneena ja hetken epäröinnin jälkeen päätyi auttamaan minua. Tuijotin häntä hämmentyneenä, ja vastaukseksi Harry nykäisi päätään kaksikkoa kohti.
”No? Mitä kiireistä asiaa sinulla on?” Kalkaros sähähti.
”
Tämä”, Irkoroff totesi ja nosti vasenta hihaansa ylös. ”Tajuatko? Se ei ole ollut näin selkeä sitten –”
”Piilota se!”
”Mutta tottahan sinä olet huomannut –”
”Kättäkö polttelee, professori Kalkaros?” kysyin viattomasti pongahtaessani esiin kattilan takaa.
Irkoroff muuttui hyvin kalpeaksi ja vetäisi hihan takaisin käsivartensa suojaksi. Hän aukoi suutaan, katsoi pelästyneenä Kalkarosta ja sitten minua, minkä jälkeen pakeni nopein harppauksin ulos luokasta.
Kalkaroksen jäätävä katse porautui minuun. ”Mitä sinä täällä teet? Tahdotko lisää jälki-istuntoa?”
Pudistelin päätäni kauhistuneen oloisena ja näytin siivousrättiä. ”No mutta, minähän vain tarkoitin olla kohtelias!” puhisin muka loukkaantuneena. Kasasimme tavaramme äkkiä ja lähdimme ulos tyrmistä Harryn kanssa, ennen kuin Kalkaros ehti aloittaa uutta hyökkäystä.
”Mistä tuossa oli kysymys?”
Hymyilin Harrylle hämmentyneen iloisena. ”Puhuitko sinä juuri minulle?”
”Emma!” kuului Hermionen huudahdus. Hymyni hyytyi, kun tyttö asteli viereeni. Hän oli selvästi odottanut minua. ”Meidän pitäisi puhua.” Harry oli jo askeltamassa pois, kun Hermione tarttui häntä olkapäästä ja jatkoi: ”Meidän
kolmen.”
Harry kohautti harteitaan. ”Hyvä on.”
Hermione kääntyi takaisin minun puoleeni. ”Oliko tämä sen teidän ’eräänlaisen riidan’ syy?” Huokaisin ja nyökkäsin. ”Mikset kertonut minulle, että Krum suuteli sinua?”
”Jos totta puhutaan, se ei edes tullut mieleeni silloin – ja no, nyt tiedät.” Vedin syvään henkeä ja aloitin pahoitteluvuodatuksen: ”Hermione, anna anteeksi! Olen
oikeasti tosi pahoillani! Tiedän, että minun olisi pitänyt kertoa sinullekin, ja teille molemmille heti tapahtuman jälkeen. Minulla ei ole mitään tunteita häntä kohtaan! Sitä paitsi se oli Krum, joka sen –”
”Niin”, Hermione keskeytti myöntyvään sävyyn. ”Mutta ajattelin koko kaksoistunnin asiaa ja, no, päädyin siihen lopputulokseen, että saat anteeksi.” Vedin Hermionen tiukkaan halaukseen. ”Minusta on turhaa pitää yllä mitään mykkäkoulua, mennyt on mennyttä eikä lapsellinen käytös muuta tilannetta.” Tyttö loi tuiman katseen Harryyn.
”Tuota…” Harry empi hetken. ”Nyt etsitään Ron – ette nimittäin arvaa, mitä kuulimme Emman kanssa!”
Hermione pudisteli pettyneenä päätään, mutta minä olin kaikkea muuta kuin pettynyt. Olin toiveikas, sillä Harry oli puhunut minulle vähän ja jos Hermione oli antanut anteeksi, niin ehkä Harrykin alkaisi pian leppyä.
*****
Seuraavana päivänä toiveikkuuteni sai lisää tulta liekkeihinsä, kun Harry tarjosi näkymättömyysviittaansa minulle, jotta pääsisin mukaan Tylyahoon tapaamaan Siriusta. Olin äärettömän onnellinen, sillä viimeisin Tylyahon vierailu jäi minulta välistä ja Harrykin vaikutti suopeammalta. Hän ei ollut luonut yhtään murhaavaa katsetta eilisen keskustelun jälkeen, enkä aamiaisella ollut hänelle näkymätön.
Kiersimme ensimmäisenä Hunajaherttuan ja Sekon pilapuodin, jonka jälkeen menimme Velhovaatehtimo Hepeneeseen ostamaan Dobbylle lahjan. Sain pitkästä aikaa nauraa sydämeni kyllyydestä, kun Harry, Ron ja Hermione valitsivat toinen toistaan karmeampia sukkapareja. Puoli kahdelta aloimme suunnata kylän laitaan, ja kun tuttuja ei enää ollut lähettyvillä, vedin vapautuneena viitan yltäni.
Kääntöportilla meitä odotti iso musta koira, jonka turkki oli takussa. Hymyilin Siriukselle, joka tapitti minua kiinnostuneena. ”Hei Sirius”, Harry tervehti. Koira nuuski laukkua, heilutti häntäänsä innoissaan ja lähti johdattamaan meitä vuoren kivikkoiselle juurelle. Kiipesimme lähes puoli tuntia jyrkkää ja mutkittelevaa kivipolkua raastavassa auringonpaahteessa, kunnes Sirius hävisi näkyvistä.
”Minne hän katosi?” Ron huohotti säikähdys äänessään.
”Tuonne”, sanoin ja osoitin kallion kapeaa halkeamaa.
Ahtauduimme halkeamasta sisään viileään ja hämärään luolaan. Suustani pääsi ihasteleva huokaus, kun huomasin luolan perällä Hiinokan. Kumarsin muiden mukana hevoskotkalle, ja sen tutkailtua meitä huolellisesti ja ylimielisesti se kumarsi takaisin. Henkäisin ihailevasti uudelleen saatuani luvan silittää höyhenpeitteistä kaulaa.
”Komea vai mitä?”
Käännyin Siriukseen päin, joka mittaili minua katseellaan. Hän oli linnoittautunut lattialle Harryn nyytin kanssa ja hänen suunsa oli täynnä kanaa. ”Se on aivan ihana!” myönsin päätäni nyökytellen. Astelin muutaman askeleen lähemmäs häntä ja ojensin käteni. ”Emma Smith.”
”Sirius Musta”, hän esittäytyi ja virnisti. ”Vaikka kyllähän me toisemme tiedämme.”
”Mitä sinä täällä teet?” Harry puuttui keskusteluun.
”Hoidan kummisedän velvollisuuksiani, tietenkin”, Sirius sanoi. Hän vilkaisi minua vielä nopeasti kuin miettien, ennen kuin siirsi katseensa takaisin Harryyn. ”Älä ole huolissasi, teeskentelen herttaista kulkukoiraa.” Harry levoton katse sai virnuilun vaihtumaan vakavampaan äänensävyyn. ”Minä haluan olla täällä. Sinun kirjeesi… no, sanotaan että asiat alkavat käydä yhä hämärämmiksi. Olen varastellut sanomalehtiä mahdollisuuksien mukaan, enkä selvästikään ole ainoa hermoilija.”
”Mutta entä jos jäät kiinni? Jos joku näkee sinut?” Harry jatkoi.
”Vain te neljä ja Dumbledore –” Huomasin hänen epäröivän sekunnin verran. ”– tiedätte näillä mailla animaagiudestani.” Sirius kohautti huolettoman oloisesti hartioitaan ja ahmi lisää ruokaa.
Ron ojensi Harrylle kaksi Päivän Profeettaa, joita hän alkoi lukea. ”Tämä kuulostaa siltä kuin Kyyry tekisi kuolemaa”, Harry totesi hitaasti. ”Mutta eihän se voi olla mahdollista, kun hän jaksoi tännekin tulla…”
Palasin varovasti silittämään Hiinokkaa muiden alkaessa puhua Kyyrystä, Winkystä ja oudoista tapahtumista maailmanmestaruuskilpailuissa. Harryn kerrottua koko tarinan (en itse ollutkaan muistanut kaikkea) Sirius nousi seisomaan ja alkoi kävellä edestakaisin. Tarkastelin häntä ja alkaessani vaipua omiin ajatuksiini melu ympärillä hiljentyi.
Minulla oli outo, epäilevä tunne. Olin varma, että Siriuksen aiemmassa katseessa oli ollut jotakin… Kylmät väreet hiipivät pitkin selkäpiitäni. Ei kai hän vahtinut myös minua? Mutta eihän se voinut olla mahdollista, ei siinä ollut mitään järkeä. Miksi Sirius oli epäröinyt aivan hetkellisesti listatessaan ketkä tietävät hänen animaagiudestaan? Ihan kuin hän olisi jättänyt jotain kertomatta… Mitä hän voisi salata?
Sirius nosti katseensa minuun, ja siirsin heti nolostuneena omani pois. ”Niinkö tosiaan, Emma?”
”Ai hä?” kysyin hämilläni ja katsoin häntä uudestaan. Koko keskustelu oli mennyt minulta täysin ohi.
”Että Lucius Malfoy sieppasi sinut silloin aiemmin”, Ron selvensi Siriuksen puolesta. ”Joten hän voisi myös hyvin olla syypää pimeän piirtoon.”
”Niin, joo, sieppasi”, myönsin päätäni nyökytellen siirtyessäni pois Hiinokan luota. Hiljenin jälleen, mutta tällä kertaa keskityin kuuntelemaan heitä. Haukottelin pienesti Ronin ja Hermionen kiistellessä kotitontuista ja olin jo vähällä vaipua takaisin omiin ajatuksiini, kunnes terästäydyin keskustelun siirtyessä Azkabaniin ja Kyyryn poikaan.
”Hän on siis yhä Azkabanissa?” Harry kysyi.
”Ei”, Sirius sanoi turtana. ”Ei, hän ei ole enää siellä. Hän kuoli noin vuoden kuluttua saapumisestaan.”
”Hän
kuoli?”
Vavahdin mielessäni välähtäneestä kuvasta vale-Vauhkomielestä. Pudistelin pienesti päätäni.
”Emma, miksi pudistelet päätäsi?” Hermione hämmästeli. Samassa Ronin silmät suurenivat. ”Eikö hän olekaan kuollut?”
Vinkaisin hiljaa ja läimäisin otsaani kovan vihlaisun takia. Sirius oli siinä samassa tullut viereeni ja laskenut kätensä hartioilleni. ”Sattuuko sinuun?” Hänen silmänsä loistivat huolesta.
”Äh, vihlaisi vain…” mutisin nolona. Sirius empi hetken, mutta päästi sitten irti ja jatkoi edestakaisin kävelyään. ”Ron, tietysti hän on kuollut – eikä totisesti ollut ainoa”, Sirius sanoi katkerasti ja alkoi jatkaa kertomustaan. Päätin pysytellä loppuajan täysin hiljaa, mikä teki tiukkaa aiheen käydessä Vauhkomielessä ja vaihtuessa Kalkarokseen. Puristin huuleni tiukasti yhteen, etten vahingossakaan alkaisi puolustaa väärinymmärrettyä professoria.
Aloin vihdoin rentoutua, kun keskustelut lähenivät loppuaan ja Sirius oli vielä erikseen muistuttanut Harrya unohtamaan karkailut hänen luokseen. ”– ja jos puhutte minusta keskenänne, kutsukaa minua Nuuhkuksi, okei?” Me nyökkäsimme ymmärtämisen merkiksi. Sirius ojensi tyhjän lautasliinan Harrylle ja meni taputtamaan Hiinokkaa. ”Ennen kuin saatan teidät takaisin kylän laitaan, haluaisin vielä puhua kahden Emman kanssa.”
Kolmikon hämmästyneet katseet siirtyivät hennosti punastuviin kasvoihini. Olin asiasta yhtä hämilläni kuin he – miksi ihmeessä Sirius haluaisi puhua kanssani kahdestaan? Harry, Hermione ja Ron siirtyivät ulkopuolelle odottamaan.
Sirius käveli viereeni ja tarkasteli minua jälleen. ”Sinunkin pitää olla varovainen. Kaiken kuulemani perusteella sinullakaan ei ole varaa hölmöillä.” Kurtistin kulmiani – ’kaiken kuulemani’? ”Lupaathan, ettet ota turhia riskejä?”
Nyökkäsin epävarmana. Olin liian hämmentynyt ja väsynyt aloittaakseni kuulustelua.
Sirius hymyili lempeästi. ”Hyvä”, hän totesi helpottuneena ja heilautti kättään poistumisen merkiksi.
Otettuani muutaman askeleen lähteäkseni kuulin Siriuksen puhuvan hiljaa. ”Hän, Harry, pitää sinusta. Hyvin paljon –
enemmän kuin paljon. Minä olen täysin varma siitä.”
Jännityin paikoilleni. Suljin silmäni, etteivät kyyneleet karkaisi poskilleni. Muistoja alkoi pyöriä päässäni. Sanat olivat juuttua kurkkuuni. ”Hän
vihaa minua.”
”Ei, ei hän vihaa sinua. Hän on vain… mustasukkainen.”
Sain itseni kokoon ja pyörähdin ympäri, mutta edessäni oli enää häntäänsä heiluttava kulkukoira.
*****
Kääntöportilla hyvästelimme hieman haikeina Siriuksen. Taputtelimme häntä vuorotellen, ennen kuin koira hölkötteli pois. Piilouduin näkymättömyysviitan alle ja jatkoimme matkaamme Tylyahon läpi koululle pohtivassa hiljaisuudessa. Tuntui helpottavalta saada piiloutua katseilta ja antaa mielen valua tyhjäksi, sillä olin jostain syystä kamalan uupunut.
Tylypahkan pihalla riisuin viitan ja ojensin sen Harrylle. ”Emma –” Hän epäröi hetken. ”Minulla on sinulle asiaa.” Hermione ja Ron jatkoivat matkaansa kinastellen jälleen kotitontuista.
”Niin?” Kysyin väsyneenä, kun kaksikko oli kuuloetäisyyden päässä.
”Minä olen vähän ajatellut…” Harry nolostui. ”Olen käyttäytynyt hölmösti. Anteeksi.”
”Harry...” Tartuin Harrya käsistä, mikä sai hänet värähtämään. ”Ei sinun tarvitse pyydellä anteeksi. Minä tein väärin ja sinulla on täysi oikeus olla vihainen. Olen todella pahoillani.” Täysin yllättäen hänen huulensa painuivat vasten omiani. Tiesin sen olevan väärin, tunsin sen – ja pian näin sen Harryn sumenevista silmistä.
”Mutta ehkä”, hän aloitti ja painoi katseensa maahan. Hän veti syvään henkeä. ”Ehkä olit oikeassa… Ehkä meidän ei kannata olla yhdessä. Ei kannata ottaa liian suurta riskiä tulevaisuuden kanssa. Meidän pitäisi olla vain ystäviä.” Hän veti kätensä pois. ”Anteeksi.” Harry epäröi hetken, ennen kuin lähti ja jätti minut yksin.
Kyyneleet virtasivat poskilleni. Sisälläni oli tyhjä tunne, minuun sattui – olin menettänyt jotain liian tärkeää. ”
Minä rakastan sinua”, kuiskasin aivan hiirenhiljaa.
