Nimi: Sumu (tiedän kuoleman tulevan)
Kirjoittaja: Kuurankukka
Paritus: Severus/Lily
Tyylilaji: Angst, songfic
Ikäraja: K11
Vastuunvapaus: Rowlingille kuuluu hahmot sun muut, lainaan niitä ilman rahallista hyötyä.
A/N: Ficci syntyi kun rupesin tutkimaan Liramasta erään ihanan Rammsteinin biisin sanoja. Emily Black oli sitä mieltä, ettei ideani ollut hullu, ja siitä se sitten lähti. Suomennos biisistä on siis tuolla lopussa, alkuperäiset sanat löytyy saksaksi
täältä ja itse biisi kannattaa laittaa soimaan
tästä. Jostain syystä tykkään tästä ihan simona, ehkä tää taso taas pikkuhiljaa nousee pienen mahalaskun jälkeen :3 Tuosta ikärajasta olin vähän epävarma, mutta Lukuiloja!
Sumu (tiedän kuoleman tulevan)”Vie minut merelle, katsomaan aurinkoa.”
L.Lily seisoo kauan paikoillaan ruohon ja karujen villikukkien valtakunnassa katselemassa edessään kallionkielekkeellä olevaa hahmoa. Huojuvana tai aaltoilevana kuten korret ympärillään, toinen tuijottaa merta ja huutaa ilman ääntä, täynnä kipua ja epätoivoa. Mustat hiukset pitkin luisevia olkapäitä, kädet syvällä taskuissa odottamassa hänen käsiensä kosketusta. Jostain kaukaisen ulapan takaa kohoaa synkkiä kuolemanpilviä, hänen ennusmerkkejään. Aurinkoa ei näy missään, vaikka pitikin – myrsky on entistä lähempänä eikä hän tahdo kastua tai jäädä sen nyrkkien alle jumiin. Aina ennen hän piti sateesta, jopa tunsi sen vaikka muut ainoastaan kastuivat, mutta enää siinä ei ole mitään kaunista.
Varomaton rasahdus saa kalliohahmon pyörähtämään ympäri, velhon silmissä palaa ikävän, surun ja tuskan polttokuviointi, mutta levittää silti kätensä hänelle. Ja Lily ottaa pari varovaista askelta, kunnes juoksee suoraan Severuksen syliin ja takertuu jokaiseen kulmaan ja särmään – hän sopii täydellisesti yhteen niiden kanssa. Rosoista ja pehmeää, täydellinen kokonaisuus, mutta silti se on yhtä heikko kuin kaikki muukin.
Totuus näykkii hänen huuliaan ja pakottaa puhumaan, lopulta hän kuiskaa suoraan Severuksen korvaan: ”Minä pelkään kuolemaa.” Ote tiukkenee ja pitää häntä hetken verran turvassa, ja antaa aikaa vastaukselle. Tuuli ja meri myrskyävät yhdessä, eikä hän kuule heti mitä hänelle sanotaan. Kunnes: ”Minä… me voimme vielä paeta, sinä ja minä.”
Paeta, paeta, paeta, tuuli kuiskii korvaansa ja hän on antamassa periksi, kunnes muistaa Jamesin ja Harryn.
”Minä en voi jättää Harrya ja Jamesia, tiedäthän sinä sen?” Lähes mielipuolinen, jotenkin viallinen ilme rikkoo kasvojen harmonian, ja hän näkee että se on syvää epätoivoa ja turhautumista. Enää he eivät seiso sylikkäin vaan hieman kauempana toisistaan.
”No ota heidät sitten mukaasi!” Severus huutaa eikä saa vieläkään hillittyä itseään.
Minä olen tyynempi kuin Severus, vaikka kuolenkin hänen takiaan.”Huolisitko sinä heidät todella? Vaikka tietäisit, että nimenomaan James olisi aviomieheni ja Harry poikani, ja ettei meistä voisi koskaan tulla mitään?”
”Minä tekisin sen silti”, Severus mutisee, katse poukkoilee hänen silmiensä ja alapuolella odottavan loputtoman nälkäisen meren välillä. Raskas huokaisu joutuu merituulen näkymättömiin hampaisiin ennen kuin Severus kuulee sen, mutta sillä ei ole oikeastaan väliä. Kirkkaassa päivänvalossa, ja ehkä erityisesti siellä, hänenkin oma tyyneytensä alkaa repeillä, eikä enää ole tarpeeksi voimia joilla estää sitä tulemasta. Paniikkia, pelkoa, turvattomuutta ja surua.
Severus tarttuu hänen käteensä jo ennen kuin se alkaa täristä ja ottaa takaisin syliinsä. Pää lepää kaavun peittämällä olkapäällä, ja vaikka silmät ovat tiukasti ummessa, hän aistii silti myrskypilvien kiihtyvän vauhdin ja tietää niin hyvin mitä ne merkitsevät. Niillä on nimi, hänen, Jamesin ja Harryn kuolema. Eikä hänellä ole enää sanoja epäillä, ettei varoitus olisi totta tai syytöksiä Severuksen kohtalokkaista virheistä. Ainoastaan sillä on merkitystä, aikooko hän jäädä vai lähteä, ja koska rohkelikot eivät pakene milloinkaan, hän tietää jäävänsä. Eikä hän voisi milloinkaan pettää Jamesia lähtemällä Severuksen matkaan – James itse taas ei uskoisi olevansa uhatumpi minuutti minuutilta, koska luottaa niin kovasti Siriukseen.
Severus laskeutuu alas kuivaan nurmimereen ja hän tekee saman perässä. He näkevät molemmat, kuinka merellä, siellä jossain, sataa jo. Silti taivas on yhä kirkkaan ja ehjän sininen siinä, missä he ovat. Juovat taivaalla näyttävät aivan kyyneliltä, ja samassa hänkin purskahtaa itkuun. Hän on menettämässä viimeisenkin kontrollinsa, eikä jaksa enää pidätellä mieltä saartavia, yössä odottavia kauhuja. Severus näkee, tietää ja jopa tuntee ne eikä osaa enää pelastaa häntä. Kyynelet tahraavat tumman paidanhelman ja Severuksen kaavunreunuksen – hän on hajoamassa vahvemman edessä eikä näe kosteiden luomien läpi kuin sumeaa harmaata, ei edes sitä aurinkoa jonka piti paistaa koko viikon ja jota Severuksen ja hänen piti tulla viimeisen kerran katsomaan. Hänellä on kylmäkin, vaikka lämpöasteet hipaisevat ajoittain kahtakymmentä kuutta ja hän yrittää turhaan räpytellä kyynelet silmiltään nähdäkseen edes jotain. Muttei pysty edes siihen: kunnes ilman pyyntöä Severuksen viileät sormet keräävät kyynelhelmet talteen hihansuihin niin että Lily huomaa hänenkin silmien olevan kosteat.
Se on ensimmäinen kerta, ja riipii syvemmältä kuin moni muu asia. Ei hän olisi tahtonut Severuksen näyttävän niin ahdistuksen ja surunsekaiselta, ja ennen kuin hän ehtii tehdä muuta kuin katsella hetken tämän kalvennutta otsaa ja kolkkoja poskia, häntä suudellaan. Sen pitäisi hänessä tunteita vääryydestä ja luvattomuudesta, eikä päinvastoin. Se on niin kovin oikein että hänen hiljentynyt itkunsa alkaa uudelleen – koska se ei ikinä tule kestämään. Se ei ole intohimon tai halun suudelma, vaan menetyksen, surun ja lopun alun suudelma. Ja se imee hänen huulistaan kaikki taistelunrippeet, jättää ne heikoiksi ja valkoisiksi.
Viimeinen suudelma, he molemmat tietävät sen ja vihaavat sitä. Heidän suosikkipaikkansa on sinetöity, eikä kenelläkään muulla ole lupaa tulla sinne, ei enää sen jälkeen. Severus nostaa heidät molemmat pystyyn ja silittää hänen hiuksiaan samalla kun kysyy ratkaisevan kysymyksen: ”Etkö sinä pakene kanssani?”
”Tiedät, etten voi. Vaikka haluaisinkin”, Lily vastaa, ja päästää sitten itsensä irti Severuksesta ja koko paikasta, heidän merikodistaan joka jo lapsena löydettiin. Ennen kotiin ilmiintymistään hän kääntyy katsomaan Severusta, on huutamassa hyvästit; näkemiin, pelasta minut; älä jätä minua yksin; rakastan sinua; älä minua sure, tai jotain muutakin ehkä, mutta pysyy kuitenkin hiljaa. Silti Severus tietää mitä hän olisi tahtonut sanoa, paremmin kuin kukaan muu.
Severus ei tahtoisi unohtaa Lilyn kanssa vietetystä hetkestä sekuntiakaan, mutta aika on Pimeyden Lordiakin petollisempi ja lopulta hänkin vain unohtaa.
Rammstein - Nebel
He seisovat tiivisti toisiinsa kietoutuneina.
Lihasekoitus niin rikas päivänvalossa,
jossa meri koskettaa maata.
Sanooko tyttö pojalle totuuden?
Kuitenkin tuuli hotkaisee hänen sanansa,
jossa meri loppuu.
Tyttö pitää täristen pojan kädestä
ja suuteli poikaa otsalle.
Tyttö kantaa iltaa rinnassaan
ja tietää että hänen on kuoltava.
Tyttö laskee päänsä pojan syliin
ja pyytää viimeisen suudelman.
Ja silloin poika suuteli tyttöä,
jossa meri loppuu
Tytön huulet heikot ja kalpeat
ja pojan silmät kostuvat.
Viimeisestä suudelmasta on niin kauan
Viimeinen suudelma
Poika ei muista sitä enää
