Author: Sole
Fandom: Glee
Genre: Angst, Romance!
Rating: S
Pairing: Finn/Kurt
Disclaimer: Glee ei kuulu minulle
Summary: Finn tökkää etusormellaan Kurtin käsivartta, ja tämän hampaat päästävät irti alahuulesta ja ylähuulen mutru katoaa.
Hih, Hurt ♥
Mutrusuu
Finn näkee sen kaiken kuin hidastettuna. Kurtin kädet, jotka pitelevät täristen Slushie-mukia, liikahtavat ylöspäin, ja violetin jäähilejuoman, jonka ne heittävät tämän kasvoille. Kasvoille, joilla Finn ei ole koskaan ennen nähnyt niin päättäväistä, määrätietoista ja kuitenkin itsetuhoista ilmettä. On kuin Kurt tietäisi täsmälleen, mitä on tekemässä, vaikka käytöksestään päätellen onkin päästään sekaisin. Vielä enemmän sekaisin kuin tämän sanotaan olevan jo valmiiksi. Tosin Finn ei usko sitä kaikkea, mitä Kurtista puhutaan koulun käytävillä. Kurt on mukava, eikä pojassa ole mitään muuta vikaa kuin se, ettei tämä sovi joukkoon missään muualla kuin Gleessä, jossa kukaan ei sovi joukkoon, eikä kenenkään tarvitsekaan sopia. Kurt on outolintu, mutta tavalla, joka ei ole koskaan häirinnyt Finniä, ei edes silloin kun hän ymmärsin pojan olevan ihastunut häneen, ehkä rakastunutkin, mistä hän sitä tiesi.
Finn hätkähtää jäähilejuoman tuhriessa Kurtin kasvot, tipahdellessa sohjoisina pisaroina tämän leualle ja leualta läpinäkyvän muovitakin rinnuksille. Siksikö Kurt tekee niin – siksi, että rakastaa häntä? Miksi Kurt niin tekisi, rikkoisi itse itseään vielä lisää, vaikka tietää, ettei voi saada häntä. Tai eihän Finn sitä tälle tietenkään suoraan ole sanonut. Että tietää tämän katselevan itseään niin kuin hän katso Quinnia, ja joskus Racheliakin. Että hän ei kuitenkaan katso Kurtia samalla tavalla.
Katsotpas, pieni ääni hänen päässään tokaisee, ja Finn miettii, miltä hän mahtaa näyttää seistessään suu auki ja silmät suurina tuijottamassa Kurtia, joka pyyhkii sormillaan jäähilejuomaa kasvoiltaan. Violetteja, viinirypäleenmakuisia hileitä, jotka alkavat sulaa tämän iholla ja menevät silmiin, nenään ja suuhun, värjäävät tämän kasvot mustelmaisiksi.
Ja silloin Finn toivoisi voivansa katsoa Kurtia samalla tavalla kuin Quinnia ja Rachelia. Että hän ei olisi koskaan suostunut 'kylvettämään laulavaa poikaystäväänsä' jäähilejuomalla. Että hän ei olisi pitänyt sitä edes vaihtoehtona. Että hänestä voisi tuntua pahemmalta Kurtin takia kuin hänestä jo valmiiksi tuntuu. On hänen vikansa, että Kurtin silmiä kirvelee, ja tämä hieroo niitä saaden ne kirvelemään vain lisää. Hän tahtoisi ottaa askelen lähemmäs ja kuivata Kurtin kasvot hihaansa. Pyyhkiä juoman pois tämän kasvoilta ja nähdä tämän taas hymyilevän. Hän ei pidä siitä Kurtista, joka on valmis tekemään itseään satuttavia asioita hänen takiaan. Eihän hän ole sen arvoinen.
Ja kun Kurt käskee hänen miettiä, tekisikö kukaan hänen joukkuekaverinsa samaa kuin tämä hänen puolestaan, hän ei ajattele Azimiota, Karofskya tai ketään muutakaan joukkueesta vaan itseään. Sitä, olisko hän valmis tekemään saman kuin Kurt tämän takia.
Finn ravistaa päätään pienieleisesti, kuin selkeyttääkseen ajatuksensa, mutta ne menevät vain entistä pahemmin sekaisin. Hän katsoo Kurtia anteeksipyyntävästi, kääntyy ympäri ja kävelee pois tämän luota. Hän ei pysty katsomaan Kurtia silmiin, eikä ketään niistä, jotka jäävät tämän kanssa käytävään kuin paikoilleen jähmettyneinä, ja tuijottavat hänen selkäänsä niin vihaisesti ja pettyneesti, että hän pelkää heidän silmiensä jäävän kiinni jalkapallotakkinsa selkämykseen. Hän nielaisee, ja paha olo valuu hänen suustaan, joka on täynnä sanoja, joilla hän voisi pyytää Kurtilta anteeksi, hänen kurkkuunsa ja vatsaansa. Hänestä tuntuu pahalta, ja hänen yllätyksekseen se tuntuu hyvältä, saa hänen olonsa tuntumaan paremmalta. Hänestä kuuluukin tuntua pahalta, pahemmalta kuin Kurtista, jonka paidankauluksesta on valunut sisään kylmää jäähilettä ja kyynelet saavat tämän silmät kirvelemään heti kun jäähilejuoma lakkaa kirveltämästä niitä.
Finn tuntee epäonnistuneensa ystävyydessä, jonka Kurt olisi tahtonut olevan jotain enemmän kuin pelkkää ystävyyttä, ja hän vain sen olevan jotakin.
Seuraavana päivänä Finn kävelee Kurtin luokse, kun tämä on kumartunut solmimaan kenkiensä nauhoja. Kurt nousee ylös ja on kompastua jalkoihinsa noustessaan ylös, nähdessään hänen punavalkoisen jalkapallotakkinsa ja kavahtaessaan kauemmas. Kurt törmää kaappinsa oveen ja nostaa kädet silmilleen, mutta tällä kertaa jäähilejuomaa ei tulekaan. Kun Kurt ottaa kädet pois silmiltään ja katsoo Finniä kummastuneena, Finn yrittää hymyillä, mutta hymy putoaa hänen huuliltaan ennen kuin tavoittaa hänen suupielensä. Se jää pelkäksi kauniiksi ajatukseksi. Kurtkaan ei hymyile, vaan mutristaa huomaamattomasti ylähuultaan.
Miksi se hymyilisi, ääni Finnin päässä mumisee, eihän se enää luota sinuun, vaikka rakastaakin sinua edelleen, näkeehän sen naamasta.
Finn ojentaa kätensä Kurtille, joka on pannut käsivartensa puuskaan ja katselee häntä vinon otsatukkansa alta silmillään, jotka ovat tänään vaaleansiniset, vaikka olivat eilen vihreät. Finn tökkää etusormellaan Kurtin käsivartta, ja tämän hampaat päästävät irti alahuulesta ja ylähuulen mutru katoaa. Kurt tarttuu hänen käteensä ja antaa hänen vetää itsensä seisomaan lysähtäneestä asennostaan selkä kaapin ovea vasten. Sitten Kurt päästää irti hänen kädestään ja jää katselemaan häntä kuin odottaisi hänen sanovan jotakin. On kuin Kurtin silmät, jotka hän on niin usein yllättänyt tuijottamasta huuliaan, pakottaisivat nyt hänen suunsa auki.
”Siitä jäähilejuomasta – ” Finn aloittaa anteeksipyytävästi, mutta Kurt keskeyttää hänet ennen kuin hän pääsee sanaan 'anteeksi' asti.
”Ei sinun tarvitse sitä anteeksi pyytää”, Kurt sanoo ja nyplää tiukan, melkein polvipituisen villatakkinsa helmaa, ”ethän sinä tehnyt mitään.”
”Ai”, Finn sanoo ja tuijottaa Kurtia tuntien olonsa tyhmäksi. Kun Kurtin ilme valahtaa, hän ymmärtää jatkaa: ”Eikun teinpäs.”
”Ai”, Kurt matkii Finnin yksitavuista lausetta.
”Minun ei olisi pitänyt suostua siihen”, Finn sanoo ja hakee katseellaan cocacolatölkkiä tai mitä tahansa, mitä voisi potkia, jonkinlaista stressilelua, ”eikä sinun heittää sitä päällesi.”
”Nytkö se sitten on minun vikani?” Kurt kysyy, mutta ei kuulostaa loukkaantuneelta, vaan ennemminkin surulliselta.
”Ei”, Finn vastaa vain, ja kietoo käsivartensa Kurtin ympärille. Hän vetää itseään pienemmän pojan syliinsä, eikä välitä, vaikka muutama ohikulkija pysähtyy heidän kohdallaan, osa nauraa ääneen ja osa ei.
Katsokaa, vihdoinkin homo-Hummelia onnistaa pelinrakentajan kanssa!
Finn pitelee Kurtia sylissään, eikä Kurt edes yritä rimpuilla itseään vapaaksi, vaan kiertää kätensä hänen vyötärölleen ja hautaa kasvonsa hänen jalkapallojoukkueen takkinsa rinnustaan. Hän tuntee Kurtin kiihtyvät sydämenlyönnit tämän villatakin läpi, ja tietää Kurtin tuntevat hänen sydämensä lyövän aivan yhtä nopeasti kuin tämänkin. Hän ei tiedä, mitä hänen pitäisi ajatella siitä, mitä tuntee Kurt Hummelia kohtaan, mutta juuri sillä hetkellä hän päättää olla ajattelematta yhtään mitään. Ehtisihän hän ajatella sitä myöhemminkin, silloin kun Kurt ei olisi sekoittamassa hänen päätään painautuen lähemmäs hänen rintaansa, hänen aukinaisen takkinsa sisään. Pienen hetken hän miettii, mitä tapahtuisi, jos hän vain vetäisi takin vetoketjun kiinni ja pitäisi Kurtin itsellään. Ei mitään myönteistä, se on varmaa. Hän huokaisee hiljaa, ja toivoisi voivansa tehdä niin siitä huolimatta.
Sitten Kurt vetäisee Finnin takaisin todellisuuteen, jossa tämän lämmin hengitys pyyhkäisee hänen korvanlehteään ja tämän huulet hipaisevat hänen poskeaan.
” – saat anteeksi”, Kurt sanoo, hymyilee varovaisesti ja kävelee pois taivaansinisessä villatakissaan, joka on kuin huomioliivi koulun käytävällä. Siitä Finn tunnistaa pojan, jota luulee rakastavansa takaisin tältä salaa.
