Nimi: Mikä sanomatta jää
Kirjoittaja: jossujb eli meikä
Fandom: Supernatural
Tyylilaji: Angstia ja romantiikkaa. Ficlet.
Ikäraja: S
Paritus: Bobby Singer/Crowley
Vastuuvapaus: Mikään ei kuulu minulle, leikin muiden leluilla ilman minkään valtakunnan korvauksia.
A/N: Ihan toisenlaista ficciä olin kirjoittamassa loppuun kunnes ääni päässäni hihkaisi että kuulepa Johanna, etpä ole kirjoittanut oikein sentimentaalista nyyhkyromantiikkaa sitten aikoihin. Yritin inttää, että ei just nyt, eikä tästä parituksesta ja sitä paitsi olisi muutakin kesken... mutta inspiraatiolle ei vain voi mitään. Pitää elää sen kanssa.
Mikä sanomatta jää
Aamuyöstä, kun Bobby viimein raahautui kotiinsa, oli väsy niin valtava, ettei hän päässyt olohuonetta pidemmälle nukahtaessaan sohvalle kengät jalassa ja päällystakin huppu korvilla. Sama vaikka katto olisi tippunut niskaan, ei häntä vuoteeseen olisi saanut kirveelläkään.
Vampyyrien metsästys on raskasta työtä, eikä Bobby ollut enää mikään poikanen. Univelkoja ei enää karistettu pelkillä kahvikupposilla ja viskipaukuilla, väsynyt mies unensa täysimääräisenä tarvitsee.
Niinpä iltapäivä oli jo pitkällä kun hän viimein nytkähti hereille sikeästä ikiunestaan. Ikkunoista tulvi kevätpäivän kirkasta valoa, joka kirveli silmiä.
”Mitä hittoa...” Bobby katsoi ympärilleen huomaten ensin paksun peiton korvillaan. Joku oli myös riisunut hänen metallikärkiset työmiehen kenkänsä ja asettanut ne nätisti nojatuolin eteen nauhat toisiinsa rusetille solmittuina, kuten mamma lapsuudessa ettei töppönen joutuisi toisesta hukkaan. Korvaan kantautui hyväntuulinen melodinen hyräily tai lallatuksen pätkä. Bobby tunnisti äänen heti.
”Crowley.”
”Huomenta! Hyvä ajoituskin vielä, teevesi kiehui ihan hetki sitten”, visersi demoni kepeästi loikkien askelelta toiselle.
”Taisin kuulla pannun viheltävän”, Bobby mutisi ja rapsutti partaansa ja haukotteli. Aurinko tosiaan paistoi äärettömän kirkkaana viiltäen Crowleysta esiin vain mustat ääriviivat vasten ikkunaa.
”Totta kai kuulit”, hän hymyili kai puistellen jotain, joka kai oli pölyhuisku. Pöydällä oli vaasillinen vaaleita narsisseja, joita Bobby ei muistanut koskaan ennen nähneensä. Puhumattakaan pitsisestä pöytäliinasta ja siihen sopivista verhoista.
Ajatusta nopeammin Crowley toi kupillisen lempeän lämmintä ja makeaa teetä.
”Työn raskaan raatajalle”, Crowley huikkasi. Bobby ei edes huomannut ennen kuin suukotti demonia poskelle, kuten hän olisi suudellut edesmennyttä vaimoaan Karenia. Muisto teki kipeää vain sen hetken kunnes tee varisti unihiekan silmistä.
Ja jonkun aikaa seuraavaksi Bobby seuraili Crowleyn hääräilyä peittonsa alla, teemuki vatsan päällä tasapainoillen. Näin kauniina päivänä ilmeisesti demonitkin olivat kepeillä mielin, sillä Crowleysta ei loistanut mitään muuta kuin suloisen petollista tyytyväisyyttä. Tällaisessa tyyneydessä oli helppo unohtaa sadepäivien kurjuus taivaann kaatuessa niskaan tai Crowleyn kylväessä demonisen raivon karkaisemaa pahuutta oikealta ja vasemmalta.
Jos aurinko paistaisi aina uskaltaisi Bobby sanoa sen ääneen...
”Rakastan sinua.”
Mutta ei sitä ole tarkoitettu niin. Crowley ei ollut edes ihminen ja vaikka olisi ollutkin, niin Bobby oli jo vanha ja aika tavalla rikkinäinen mieheksi. Mikään määrä teetä ja narsisseja ei peittele sitä, ettei heillä ollut romanssille perustuksiakaan. Kuin rakentaisi talon hiekalle.
”Penni ajatuksistasi höpönassu”, Crowley tiedusteli pistettyään merkille mietteliäät katseet. Hän tupsutti metsästäjän nenää huiskulla.
”En ajattele mitään”, Bobby valehteli ja nappasi käden käteensä vetäen Crowleyn alas viereensä.
”Et vai? Muuten vain tuhiset kuin sairastunut karhu.”
Bobby hymyili, vaikkei häntä erityisemmin kyllä hymyilyttänyt. Crowleyn tummat kulmat varjostivat silmiä tehden niistä kaksi suurta syvää mustaa merta, joihin oli niin helppo sukeltaa. Bobby oli tosin jo hukkunut ankkuri kiinni jaloissaan.
”Kunhan joskus toivon vain... ”
Kuolettavan rusentava hiljaisuus.
”Äh, no kyllä sinä tiedät”, Bobby joutui kohauttamaan lopulta olkiaan. Oli päivä kuinka kaunis tahansa ja näytti Crowley kuinka vaarattomalta, ei hän kyennyt edes leikillään unohtamaan pitelevänsä paholaista. Vakavat tunteet olivat synnistä kitkeriä.
”Tietysti tiedän”, Crowley sanoi hehkuen auringon kullankeltaisessa valossa tarkoittaen myös mitä sanoi. Toisensa demoni ja metsästäjä tunsivat yllättävän hyvin, vaikkeivät juuri koskaan saaneet artikuloiduksi tämän enempää. Samat epäilykset kummallakin, sama ymmärrys ettei heille ole luvattu onnellista loppua.
Demonit ovat Luciferin vääristämiä ihmisen irvikuvia vailla omaatuntoa tai puhtautta. Useimmista puuttui kidutuksen ja repimisen seurauksena inhimillisyys tyystin, jotkut demonit eivät kyenneet edes muistamaan aikaa ennen Helvettiin päätymistä. Kyvyn rakkauteen Lucifer oli kuitenkin unohtanut iljetyksistään poistaa, ja joskus hivenkin riittää.
Muttei rakkauskaan kaikkea mahdolliseksi tee, korkeintaan uskottelee niin.
Toisinaan maailmaan voi olla kuitenkin niin väsynyt, ettei enää jaksa tyytyä kuivaan realismiin. Niinpä joskus Bobby Singer vain otti ja rakasti demoni Crowleyta, ja vähän aikaa se tuntui täysin virheettömältä teolta.
FIN
A/N: No voi nyt kettu, nyt vasta huomasin että otsikkoa on käyttänyt joku kotimainen romaani (jota en ole lukenut). En kyllä vaihda, en tasan vaihda.
