Kirjoittaja: Irishe
Ikäraja: S
(Paritus: H/D)
Genre: Angst
Yhteenveto: Kuka on tässä, epäonnisessa elämässä, kahleeni sitonut. Valhe vai minä?
Varoitukset: Kuvailevaa kuolemaa ja kuoleman kuvailua, jokseenkin haparoivoasti
A/N: Eläminen kotona on repinyt auki joitakin arpia. Sellaisia arpia, joiden syntymisestä ei itsekään tiedä, ovatko ne todellisia vai pelkästään oman mielen luomaa harhaa, illuusiota.
Lähdin hieman vieraille vesille alkaessani kirjoittaa tätä, joten olisin hyvinkin kiitollinen kommenteista. Aivan minkälaisista tahansa. Risuja? Ruusuja? Orjantappuroita? Tulppaaneja?
vastuunvapaus: J.K.Rowling omistaa hahmonsa ja miljöönsä, minä vain lainaan niitä saamatta siitä korvausta
Horisontaalinen
Olen lukuisat kerrat herännyt omaan huutooni yksinäisessä huoneessani. Olen käperryttänyt mieleni pieneksi palloksi sisimpääni, koettaen olla ajattelematta tätä illuusiota, jonka olen itselleni luonut. Olen sulkenut itseni tähän maailmaan, jossa todellisuuden kosketus on kuin hento siiven kärki veden pinnalla – ohikiitävä välähdys, heijastuma kuin kuiskaus, joka ei koskaan päässyt kuultaville. Kysyn itseltäni yhä tänäänkin, miksi tein sen? Miksi lakkasin elämästä? Miksi annoin kaiken aikaan saamani valua hiekkana mereen? Miksi lopetin taistelemisen? Miksi hylkäsin kaiken sen, minkä olisin saanut, jos olisin suostunut olemaan täydellinen? Miksi en pystynyt täyttämään heidän odotuksiaan? Miksi aloitin tappamisen? Miksi?
Herään jokaiseen aamuun täynnä kysymyksiä, joihin ei koskaan ole yhtään ainoaa oikeaa vastausta. On vain merellinen sanoja, jotka eivät kerro minulle mitään. On paljon niitä sanoja, jotka ovat sanahelinää sanahelinän päällä, sanoja, jotka pyytävät palaa taivasta, antamatta mitään. Enkä yhtenäkään aamuna voi hyväksyä niiden sanojen tuomaa rauhaa. En voi hyväksyä sitä tosiasiaa, että jokin minun sisälläni on mennyt rikki ja kuollut tai ehkä se ei ole koskaan ollutkaan hengissä. Ja se on se totuus ja vastaus, joka minulle jokaisena aamuna niin onnellisesti julistetaan.
”Hyvää huomenta, herra Potter.” He sanovat jokaisena aamuna. He sanovat sen ilman kunnioitusta, ilman ripettäkään armoa tai myötätuntoa. He sanovat sen monotonisesti, vailla persoonaa. He sanovat sen jäätynein huulin ja sydämin, kertoen minulle, minun olevan heikko.
Ja minä mutisen heille jokaisena aamuna ilman kunnioitusta, ilman ripettäkään armoa tai myötätuntoa: ”Hyvää yötä!” Ja suljen silmäni. Suljen heidät ulos maailmastani, ulos häpeästäni. Suljen itseni maailmaani, pettäen itseni uudelleen ja uudelleen, nauttien siitä kivusta, joka on yksin minun. Eivätkä he koskaan tee elettäkään kiskoakseen minua pois valosta. He antavat minun kylpeä saastaisessa pimeydessä valohiutaleiden keskellä niin kauan, että ääneni huutaa käheänä pelastusta.
Ei pelastusta koskaan tule. Minä tiedän sen. Se ei saavu koskaan, sillä en enää pysty itsekään kertomaan heille, mikä kokemastani on totta, mikä harhaa. En tiedä, mikä osa kivustani on kuvitelmien aiheuttamaa shokkia, mikä todellisuutta. Enkä oikeastaan edes välitä tietää. Sillä ei ole väliä. Ainoa asia, jolla on väliä on yksi ainoa sanaketju, joka vei minulta kaiken. Se vei minulta mahdollisuuden normaaliin elämään.
Murhaaja – vankila – vanki.
Minä jäin kiinni, veresi käsissäni, tarkoituksella. Olin jo saanut kostoni, joten minulla ei ollut enää tarvetta piilotella. Vaikkakin yhä joskus nykyään toivonkin, etten olisi antanut ottaa itseääni kiinni. Toivon, että olisin juossut vapauteen kuoleman kylmänväreet selässäni. Toivon, että olisin ymmärtänyt jo silloin, etten koskaan tule selviämään tästä hullujenhuoneesta elävänä. Toivon, että olisin ymmärtänyt, kuinka paljosta luovun, kun ilmiannoin itseni. En ymmärtänyt sitä silloin, enkä ole varma ymmärränkö sitä vieläkään. Joskus tuntuu, etten ymmärrä. En ymmärrä alkuunkaan, mitä tällä teollani voitin tai hävisin. Toisinaan taas tiedän sen varsin hyvin. Ja noina päivinä olisin valmis tekemään sen kaiken uudelleen, kyseenalaistamatta mitään osaa suunnitelmasta, paitsi kiinnijäämistä. Tekisin sen kaiken uudelleen, sillä minä olen valmis tappamaan selvitäkseni hengissä ja puolustaakseeni aatettani.
”Hyvää päivää, herra Potter.” He sanovat jokaisena päivänä. He sanovat sen ilman kunnioitusta, ilman ripettäkään armoa tai myötätuntoa. He sanovat sen monotonisesti, vailla persoonaa. He sanovat sen jäätynein huulin ja sydämin, kertoen minulle, minun olevan heikko.
Ja minä mutisen heille jokaisena päivänä ilman kunnioitusta, ilman ripettäkään armoa tai myötätuntoa: ”Hyvää yötä!” Ja suljen silmäni. Suljen heidät pois maailmastani antamatta heille mitään, jonka avulla he voisivat alistaa minut valtaansa.
Ja noina hetkinä minä mietin sitä aamua, jolloin ensimmäisen kerran hylkäsin elämän ja tarjouduin tanssimaan kuoleman kanssa kilpatanssia. Minä mietin sitä hetkeä, jolloin vaalea kätesi putoaa vierellesi ystävyyden hyläten. Mietin, mitä olisi käynyt, jos en olisi luottanut intuitiooni. Mitä olisi tapahtunut, jos kädet olisivat nousseet molemmat, hymyt olisivat kohdanneet ja tarjous olisi otettu vastaan. Olisinko silloin päätynyt tähän ratkaisuun jo aiemmin vai vasta myöhemmin, vai olisinko hylännyt murhaamisen täysin turhana vaihtoehtona?
Noina hetkinä minä mietin sinun kuultavaa kuutamo ihoasi ja itken sisälläni katkeria kyyneliä valintasi tähden. En olisi tahtonut sotkea käsiäni vereesi, mutta minun täytyi. Minun täytyi upottaa itseni epätoivon maljan katkerimpaan pohjaan asti niin, että epätoivon kyyneleet tukehduttivat minun henkeni, vieden minulta syyllisyyden kosteilla huuruillaan.
Noina hetkinä, minä lähes rukoilen voivani muuttaa menneisyyttä, sillä nuo hetket saavat minut näkemään taakseni selkeämmin kuin olen koskaan nähnyt edes eteeni. Ne saavat minut heräämään ja näkemään sen ihmisen, joka inhimillisyytensä hävittäen, syntyi uudelleen juoksuhautojen vielä hohkatessa menetettyjen verta. Ne saavat minut näkemään sen pedon, joka nuo juoksuhaudat täyttäen, nosti itsensä pelon herraksi, saaden ihmiset tekemään tietä askelilleni.
Nuo hetket, ne saavat minut huutamaan pelastusta voimakkaammin kuin yksikään muu hetki. Ne saavat minut toivomaan, että joku tulisi ja vapauttaisi minut tuskastani, sillä en minä ole tämä ihminen. En ole se ihminen, joka kylmyys sisimmässään kohottaa sauvansa ihmisiä vastaan lausuen ne sanat, jotka viiltävät ja sattuvat tappaen kaiken hyvän maailmasta.
Avada Kedavra.
Ne ovat sanat, jotka sattuvat loitsijaan paljon enemmän kuin loitsittavaan. Ne ovat sanat, jotka saavat kuolleiden sielujen huudot kimpoilemaan pään sisällä pois pääsyä etsien. Ne ovat sanat, jotka kertovat sinulle vihastasi, epäonnestasi, pahuudestasi. Ne ovat sanat, jotka vievät sinulta pala palalta sielun. Sanat, jotka eivät koskaan lakkaa huutamasta sielussasi.
”Hyvää iltaa, herra Potter.” He sanovat jokaisena iltana. He sanovat sen ilman kunnioitusta, ilman ripettäkään armoa tai myötätuntoa. He sanovat sen monotonisesti, vailla persoonaa. He sanovat sen jäätynein huulin ja sydämin, kertoen minulle, minun olevan heikko.
Ja minä mutisen heille jokaisena iltana ilman kunnioitusta, ilman ripettäkään armoa tai myötätuntoa: ”Hyvää yötä!” Ja suljen silmäni. Suljen heidät pois sydämestäni niin, etteivät he koskaan voi nähdä sitä katumusta, joka sykkii syvällä minun sisimmässäni. Tahdon heidän uskovan, että olen täysin kylmä ja tunteeton. Tahdon heidän uskovan, että minä kuolen ennemmin kuin annan heille tietoni tästä maailmasta.
Heikkoina hetkinä, jolloin sielut laulavat korviini silmiä polttavia säkeitään, minä aion kertoa heille – kaiken. Minä pakotan kuitenkin suuni vaikenemaan ja mieleni kukkimaan hymyä, sillä vain pienen hetken minäkin kunnioitan elämää. Minä pakotan itseni unohtamaan ne sanat, jotka öisin huuliltani huokauksina karkaavat. Minä pakotan itseni unohtamaan sen kivuista suurimman. Sen sanayhdistelmän, jonka maailma ei minulle koskaan vielä auennut.
Minä rakastan sinua.
Ne sanat sattuvat liikaa. Ne sattuvat vielä enemmän, kun ne kuulee kylmeneviltä huulilta, jotka valkoiseen taittuen menettävät eloisan punaisen hehkun. Ne sanat sattuvat eniten, kun katsot elämän hiipumista silmistä, joiden takana mieli asuu. Sen elämän, jonka sinä itse riistit. Se sattuu, kun viimeiset sanat anovat armoa ja anteeksi pyyntöä, jota et koskaan voi antaa.
Noina hetkinä minä tunnen olevani kuin haaksirikkoinen, joka viimeisillä voimillaan päättää hengittää keuhkonsa täyteen tahmeaa vettä vain, ettei kärsimys pitkittyisi. Noina hetkinä minä tunnen olevani kuin vanha taivas, kulahtanut aarre meren pohjassa, joka jokaisen aallon myötä syöpyy pienemmäksi ja pienemmäksi, kunnes lopulta katoaa aaltojen mukaan kuin kyyneleet vesipisaroihin.
”Hyvää yötä, herra Potter.” He sanovat jokaisena iltayöntunteina. He sanovat sen ilman kunnioitusta, ilman ripettäkään armoa tai myötätuntoa. He sanovat sen monotonisesti, vailla persoonaa. He sanovat sen jäätynein huulin ja sydämin, kertoen minulle, minun olevan heikko.
Ja minä mutisen heille jokaisena iltayöntuntiena ilman kunnioitusta, ilman ripettäkään armoa tai myötätuntoa: ”Hyvää yötä!” Ja suljen silmäni. Suljen heiltä näkymän omaan taivaaseeni. Siihen hetkeen, jolloin tatuointi upposi käteeni merkkinä petoksesta. Suljen silmäni ja toivon, että sisimpäni kyyneleet hyvittävät sinulle kaiken sen tuskan, jonka sinulle aiheutin. Toivon, että ne peittävät valheeni, antaen sinulle totuuden – missä sitten kuljetkin.
Sillä vaikka ne sanat eivät minulle ikinä auenneetkaan, minä epäilen tietäväni, minä ne tarkoittavat. Minä luulen, että nyt, kun olen menettänyt kaiken, minä vasta ymmärrän, mitä menetin. Ja minä tahtoisin saada sen kaiken takaisin. Tahtoisin ottaa sinulta kaiken. Myös sinun surusi ja murheesi. Tahtoisin antaa sinulle sinun elämäsi takaisin, myös kipusi ja tuskasi. Tahtoisin antaa sinulle takaisin petturuuteni, jos se vain toisi sinut takaisin. Sillä vaikka kukaan ei sitä tiedä, minä en koskaan kuollut.
Harry Potter on kuollut. Minä olen Draco Malfoy.
Sanon itselleni jokaisena yönä ennen kuin nukahdan. Ja minä toivon, etten enää herää näkemään sitä kipua mielessäni. Sitä kipua, kun punainen veri valuu alas suupieltäsi, merkkinä petturuudestani, sammuttaen viimeisenkin toivon hehkun sinusta. Sitä näkyä, joka heijastuu mieleeni minun omana kuolemana. Ja minä tiedän sen, niin kuin tietää jokainen muukin, tämä on minun rangaistukseni:
Näiden tähtien alla,
en koskaan saa rauhaa.
Sillä elämäni valheita kehräten,
sain naulata arkun rautaa.
Takoa tahmeat kyyneleet
hiljaisuudeksi sinetin,
niin ettei enää koskaan.
Kukaan kyyneleitä pyyhi
näistä silmistä kuolevan
- Ajattoman Jumalan.
Rukouksen voimasta kadoten,
voin katsoa oman kuoleman.
Uudelleen ja uudelleen
huutaen elämää lopettamaan
tämän sairaan mielen harhan.
Vaikka tiedänkin sen olevan
mahdottomuus kuolevan
poistaa kipua Jumalan.
Ennen vanhaan taotun
Kerubien taistelun,
siivettömän enkelin.
Rakkaudella raiskatun.
//Irishe korjasi kirjoitusvirheitä