Kiitos kommentistasi,
Ellizia!
Kiitos kommentistasi,
Emmatrix!
Kiva kuulla, että luet tätä ja tykkäilet teksteistäni, olen imarreltu...
Kiitos kommentistasi,
Illargia!
Hyvin tuo kommentointi näyttää sujuvan aamukankeudesta huolimatta
On muuten tuttu tunne...
Kiitos superpitkästä kommentistasi,
Herkkuoone!
En nyt keksi mitään muuta järkevää sanottavaa, aivot on ihan jäässä, mutta sain kyllä kommentistasi paljon irti, kun sen aikoinaan ensimmäisen kerran luin
Noniin tässä jatkoa pitkästä aikaa, kun olen nyt vähän ehtinyt ylppäreihin lukemiselta kirjoitellakin (mikä ehkä kertoo tietynlaisesta motivaatio pulasta, mutta mutta..)
Tuplaraapale 30
Junassa
Remus ei olisi jaksanut puhua kenenkään kanssa. Vuosia horrostaneet tunteet; pelko, odotus, epävarmuus, olivat aivan yllättäen käyneet hänen kimppuunsa vieden kaikki hänen voimansa. Remus astui Tylypahkan pikajunan viimeiseen vaunuun kolhiintunut salkku kädessään ja ilman lakkia. Hän toivoi, ettei kukaan ollut huomannut häntä, ja epäili, ettei yksikään noista meluisista noidista ja velhoista laiturilla ollut yhtä hermostunut kuin hän.
Remus ei ollut nukkunut edellisenä yönä minuuttiakaan, ja aamupala, vehnäkorppu ja kupillinen teetä, oli lähes kääntänyt hänen vatsansa nurin. Vaunuosasto oli onneksi tyhjä. Nukkuminen oli kai ainoa asia, mitä siinä tilanteessa saattoi ajatella.
Remus tunsi itsensä niin hirveän vanhaksi.
Herätessään ankeuttajien läsnäoloon ei vienyt muutamaa sekuntia kauempaa ennen kuin hän oli tilanteen tasalla. Lapset olivat valkokasvoisia ja säikähtäneitä, mutta Remus onnistui lähes täysin kätkemään omat tunteensa. Totta kai hän tunnisti Jamesin pojan.
Remuksen sydän hakkasi kylkiluita vasten, eikä hän tiennyt halusiko niin tuskallisen selvästi tuntea olevansa elossa ja hereillä. Hän ei voinut muistaa milloin olisi viimeksi ollut. Kirottu Dumbledore, kirottu Sirius, kirottu juna ja ne kirotut ankeuttajat!
Harry näytti Jamesilta, mutta hän oli eri tavalla onnettoman elämän leimaama. Harry tarkkaili Remusta vähän epäluuloisena, ja Remus mietti pystyisikö koskaan kertomaan Harrylle, miten hyvin pojan olisi pitänyt hänet tuntea, jos maailma olisi ollut oikeudenmukainen paikka.
Raapale 31
Koira, jonka lauma vietiin
Sirius oli palannut Tylypahkaan. Musta, laiha ja villiintyneen näköinen koira ei ollut ihmisistä kiinnostava, ja Sirius uskalsi liikkua melko vapaasti.
Koiran muistot heräsivät eloon nenän kautta. Nummien tuulen pieksämä ruoho, mustan järven vesi, koulukaavut, koira ei ollut unohtanut olleensa kerran onnellinen. Eikä se ollut unohtanut, että kerran sillä oli ollut lauma ympärillään. Susi, hirvi ja rotta. Sutta koira kaipasi, hirveä ei enää ollut ja rotan takia Sirius oli tullut. Koira oli tullut tappaakseen rotan.
Suden haju oli se, mikä meinasi saada koiran muuttamaan muotoaan keskellä pihamaata. Suden haju oli niin todellinen ja tuore, ettei erehtymisen varaa jäänyt.
Remus oli Tylypahkassa.