Nimi: Nokkosen polttamia
Kirjoittaja: luka
Genre: femme, h/c, fluffy
Ikäraja: S
Paritus: Lily Luna/OFC Fiona
Disclaimer: J.K. Rowling omistaa kaiken, minkä hän tunnistaa itselleen kuuluvaksi. Minä omistan loput. En hyödy tämän kirjoittamisesta, ellei hyvää mieltä lasketa.
A/N: Taidan olla innoissani tulevasta kesästä ja kesäisestä maaseudusta, mistä johtuen kuvailu meni hieman siirappiseksi. Noh, fiilistelyä! Osallistun tällä Facebookin Räpellysryhmässä itse antamaani haasteeseen. Ainoa ohje oli sisällyttää tekstiin lause "ja yhtäkkiä kaikki oli kirkasta hänelle."
------
Nokkosen polttamia
Se oli viimeinen kesäni ulkomailla isäni ja äitini loma-asunnossa. Siellä olin viettänyt lapsuuteni kesät, uhmannut luonnonlakeja ja tehnyt typeriä temppuja veljieni kanssa. Olimme voineet paeta sinne suurta maailmaa ja esittää olevamme vain yksi nimi muiden joukossa, nauttia rauhasta ja toisistamme kaikessa hiljaisuudessa samalla, kun elämä kotikaupungissa pyöri yhä edelleen itsensä ympärillä. Mutta tällä kertaa olin yksin, sillä kaikilla muilla oli kädet täynnä vanhimman veljeni perheenperustamista. Minä nautin viimeisestä kesästäni ennen aikuisuuden rajoitteita.
Kesän ensimmäisenä päivänä tapasin hänet, hän istui pysäkillä ja itki. Hän oli jästityttö kylän laidalta, kuten muistinkin, hän sanoi nimekseen Fiona. Hänellä oli nokkosen polttamia paljaissa jaloissaan ja oli selvää, että hän tarvitsi minua. Istuin hänen viereensä, pidin häntä kädestä ja sipaisin hennot hiussuortuvat hänen korvansa taakse. Pyyhin hänen kyynelensä ja hihaani tarttui ripsiväriä. Hetkeäkään epäröimättä otin tytön mukaani, vein naapurin autioon huvimajaan ja peittelin takkini alle. Hän purki sydäntään minulle myöhään yöhön, hän luotti minuun ensihetkestä lähtien niin kuin eläimen pentu luottaa siihen, joka sen ensimmäisenä ottaa hoivaansa.
Aamulla vein hänet rannalle, kiskaisin hänet alas laiturilta. Järvivesi oli viileää ja hänen huulensa muuttuivat sinertäviksi, mutta minun sylissäni hän ei enää tärissyt. Aurinko kimalsi laineissa ympärillämme ja vesipisaroissa hänen ripsissään, näin silmissä epävarmuuden. Kosketin hänen niskaansa, hän värisi hermostuneena, suutelin hänen huuliaan ja sulatin pois hänen pelokkuutensa. Minä otin sen askelen, jota hän ei kuuna päivänä olisi rohjennut ottaa. Myöhemmin makasimme rantahiekalla, katselimme ohi kulkevia pieniä ihmisiä ja toisiamme. Hänen haparoiva kosketuksensa kulki pitkin vatsaani ja hän hengähti jokaisen liikkeeni kohdalla epävarmasti, mutta sanani saivat hänet rauhoittumaan. Iltapäivällä karistin kuivuneen hiekan hänen selästään.
Vein hänet kotiin kädestä pitäen, en ollut kuulevinani huutoa joka alkoi hänen pihallaan. Katsoin pimeyden lävitse kirkkaita, lapsenomaisia silmiä jotka täyttyivät kyynelistä; hän halusi lähteä mukaani, minä en halunnut ottaa häntä. Makasimme hänen nurmikollaan, yön kosteus putoili päällemme ja kun nousimme aamuyöllä ylös, huomasin nokkosen polttaman hänen kauniissa selässään.
Viikon kuluttua suostuttelin hänet kanssani niitylle. Hän pelkäsi käärmeitä, mutta lupasin, että hän on turvassa minun kanssani. Kauniit, värikkäät kukat huojuivat lämpimässä kesätuulessa, lokkien huudot kiirivät mereltä päin. Juoksimme kilpaa vyötärölle ylettävässä heinikossa ja hänen kupliva naurunsa peitti alleen askeltemme äänet. Seuraavan yön minä vietin hoitaen nokkosen polttamia hänen ihollaan.
Juhannuksena otin hänet mukaani saareen, katselimme iloista nuotiota ja laskimme tähtiä taivaalla. Poimimme kukkia metsäpolulta, eksyimme keskiyöllä reitiltämme. Haukotuksen saattelemana hän kävi syliini nukkumaan ja hänen kiharansa levisivät vatsalleni. Kiedoin hänet villatakkini sisään, sillä pohjakasvillisuuden seassa oli viileää. Poimimamme kukat lojuivat hänen ympärillään ja kauhukseni huomasin, kuinka loukkaantunut eläimenpentu alkoi vahvistua sylissäni.
Istuimme veneessä matkalla mantereelle, sormeni hipoivat veden pintaa hänen soutaessaan. Taivaalla pilvet risteilivät vallattomina, poutapilvet, sadepilvet, pienet ja isot pilvet, kaikki sekasotkuna yläpuolellamme. Katselin hänen ruskettuneita kasvojaan, ne olivat elävämmät kuin koskaan, mutta silmissä ei näkynyt aurinkoa. Hänen nilkoissaan oli jälleen uusia nokkosen polttamia, ja yhtäkkiä kaikki oli kirkasta hänelle.
Seuraavana aamuna hän ei enää tarvinnut minua.
