Tekijä: SamiPetteri
Beta: Ei ole
Paritus: Fremione
Varoitukset: Eipä silleensä, jollain kierolla mielikuvituksella voi lopussa havaita itsemurhan.
Ikäräja: K11
A/N: Tuhoa lempi parituksesi-haasteesen tällä osallistun, parituksena siis Fremione:) Tajusin tänään että DL meni ja tuli jo, joten betaa en saanut enää. Virheistä (joita on paljon) saa siils huomautella(: Kommenttejakin saa jättää!
Joka päivä tunsin entistä enemmän kipua. Päivä toisensa jälkeen kipu iskeytyi minuun. Tuntui kuin olisi jokin raapinut rintaani tuhansilla raastinraudoilla. Tuntuu kuin sisääni olisi asetettu lasinsirpaleita, jotka porautuivat syvemmin kiinni jokaisella hengenvedollani. Tuntuu kuin sisäelimeni keitettäisiin kiehuvassa hapossa.
Kipu tekee tuhojaan jättämättä minua hetkeksikään rauhaan. Aamulla, illalla, kotona, ulkona, kaikialla kipu on mukanani. Aluksi en pystynyt sietämään kipua lainkaan; se ajoi minut vuoteen pohjalle päiviksi, ja aina kun luulin kivun jo hellittävän, se iskeytyi kymmenkertaisena takaisin.
Nykyään kipu on minulle jo kuin vanha ystävä. Mutta silti se sattuu vieläkin, se satuttaa, säälimättä minua lainkaan. Enään en kuitenkaan pelkää kipua. Kestän sen, koska minun on pakko. Olen myös oppinut kivusta jotain. Pystyn tuntemaan kivun, kuitenkaan näyttämättä tunnettani kellekkään. Tiedän, milloin kipu iskee. Se iskee, kun olen muutenkin heikommilani. Kipu iskee joka kerta kun kohtaan sinut.
Takauma
"Hermione..."
Hymyilin onnellisesti ja painoin pääni pehmeään syliisi. Suljin silmiäni. Se oli maailman paras paikka, jos halusi rentoutua. Ollessani siinä, sinun, minun oman poikaystäväni sylissä, kuuntelin hengitystäsi, ja sydämmesi rauhottavaa tykyttävää ääntä. Sinä tuoksuit aina ihanalle, lempeälle inkiväärille ja raikkaalle auringolle. Sinun tuoksusi oli minulle eräänlainen fetissi, pakollinen tarve, kuin huume, jota minun piti aina saada. Painoin nenäni rintaasi vasten ja vedin syvään henkeen, anten kehkojeni täyttyä tuoksustasi. Rentouduin ja ryhdyin odottamaan, mitä sinulla olisi sanottavana. Sinä olit kuitenkin hiljaa. Avasin silmäni hämmästellen, ja nostin katseeni kasvoihisii. Säikähdin, kun vastassani ei ollutkaan se sama keikarimainen virnistyksesi, vaan vakavin ilmeesi mitä olin ikinä nähnyt.
“Öhm, meidän pitäisi puhua.”
Katsoin sinua hetken oudokusen, samalla tavalla kuin pieni vauva katselee asioita, joidein tarkoitusta ei vielä tiedä. Äänen sävysi oli minulle vieras, en pystynyt siitäkään päättelemään mitä tapahtuisi. Ihmeissäni en pystynyt vastaamaan sinulle mitään.
Katsoit mina syvälle silmiin. Ilmeesi oli apea, kuin sanoit olevasi pahoillasi. Pahoillasi mistä?
Takauma loppuu
Asia tuli minulle selväksi liiankin hyvin. Oleskeluhuoneessa oli muutamia ykkös- ja kakkosluokaalaisia tekemässä läksyjä, muutama nelosluokkalainen taisi pelata shakkia. Kun selitit asiasi loppuun, maailma ympärilläni oli enään suuri, autio ja pimeä luola. Minulta tuntui samalta, kun minut olisi suljettu suureen häkkiin, josta en voisi enään päästä ulos. Häkin varjot heijastuvat iholleni, kun sinä julmasti heitit häkin avaimen jonnekkin. Jonnekkin kauas, jonnekkin, mistä sitä ei voisi kukaan enää löytää, ja päästää minua vapaaksi. Niinhän asia kutakuinkin olikin. Kipu tuli ensimmäistä kertaa juuri tuolloin. Sinä hetkenä, kun kerroit suhteestasi Katie Belliin. Yhden illan hairahdus, joka johti puolen vuoden salasuhteeseen. Salasuhteeseen, jonka jäsenet eivät haluenneet enään tapailla salassa.
Muutaman viikon päästä kaikki olivat jo unohtaneet, että minä olin joskus tyttöystäväsi. Kaunis pari. Täydellinen pari. Kuin toisilleen luodut. Näin ihmiset kutusuivat teitä. Se kipu oli sietämätön, joka minuun iski aina kuuliessani nuo sanat. Se kipu kun tiesin, etten ole enää sinun, etkä sinä minun. Asiaa ei todellakaan helpottanut muiden ihmisten säälivät katseet tai supinat selkäni takana. Ne vain pahensivat tilannetta ennestään. Tunsin oloni turhaksi, mitättömäksi kolmanneksi pyöräksi. Sinä yhtenä niistä monista kerroista, kun uudestaan, ja uudestaan pakenin kyyneleitteni kanssa vessaan, näin Katien kahden ystävättärensä kanssa. Katien ilme oli tunteeteton, kuin harmahtavan, vessan kaakelit, mutta hänen kauniin ruskeista silmistä pystyi erottamaan, kuinka hän halveksi minua. Hänen silmänsä takia sinä varmaan hylkäsitkin. Halusin repiä ne silmä irti. "Fred on nyt minun." Pystyin miltei kuulemaan äänen, joka välittyi katseestasi. Äänestä, joka pilkkasi ja satutti minua entien siihen mennessä. Tietenkin heti sinun jälkeen. Minun oli pakko purra huultani, sillä viha sisälläni halusi tappaa tuon tytön. Tuon tytön jonka kanssa poikaystäväni oli häpäissyt minut kaikkien ystävieni tietoisesti. Hän oli tietänyt salaisuuden, salaisuuden joka olisi pitänyt jäädä salaisuudeksi. Tuon tytön, joka oli vienyt minulta ainoan hyvän asian elämässäni. Sinut.
Kun asian paljastumisesta oli kulunt puoli vuotta, mutta silti joka kerta, kun näin sinut käytävällä, oleskeluhuoneessa, kirjastossa tai missä tahansa, kipu iski minuun vieläkin. Se ei helpottanut, ei edes, vaikka oli jo kesäloma, enkä ollut nähnyt sinua viikkoon. Välimatka vain pahensi sitä. Kun kesälomaa oli jäljellä enään viisi päivää, erosta oli kulunut jo yli seitsämän kuukautta, kipu ei ollut vieläkään hellittänyt. Olin viettänyt koko loman huoneeni lattialistoja katsoen, pohtien mielessäni totuutta. Turha. Minä olet turha.
Lopulta en vain kestänyt enää.