Otsikko: Jää
Kirjoittaja: Mightyena
Genre: Draama
Ikäraja: Sallittu
Paritus/Päähenkilö: EI parituksia, päähenkilönä hahmoni Nadesda Baranova.
Varoitukset: Kuolema mainittu, eipä juuri muuta.
Summary: Niin paljon minä nautin elämisestä. Niin kipeästi minä haluaisin olla vapaa vielä kerran.A/N: Ensimmäinen juttu, jonka lähetän tänne foorumille. Kieltämättä vähän hassu vuodenaika kirjoitella tällaista, mutta ei anneta sen häiritä. :'D Todellisuudessa en tiedä mitään taitoluistelusta, eli jos jokin tässä kuulostaa hassulta oikean luistelijan korvaan, ilmoittakaa toki.
~~~~~~~~~~
Jää
Pienempänä harrastin taitoluistelua.
Voin vieläkin muistaa, miten otin vauhtia ja pyörähdin ilmassa. Hetken ajan tuntui siltä, kuin olisin ylittänyt kaikki ihmisruumiin rajoitukset ja lentänyt. Laskeuduin tyylipuhtaasti. Luistin tapasi jään, levitin käsiäni säilyttääkseni tasapainon. Muutamat katsomaan pysähtyneet ihmiset taputtivat. Aurinko paistoi, lumi kimalteli. Käännyin, ja sillä hetkellä harmaat silmäni kohtasivat toisen silmäparin; merensinisen, elämää nähneen,
väsyneen, mutta silti riemua täynnä. Hymyilin isälleni. Olin hänen kanssaan ihan kahdestaan, koska äitini oli kuollut syöpään. Kuka olisikaan uskonut, että noiden silmien valo sammuisi niin pian. Ne olivat surusta huolimatta ehkä liiankin täynnä elämänhalua.
Isäni kuoltua auto-onnettomuudessa muutin lastenkotiin Venäjälle. Siellä asui vielä elossa oleva mummini, joka oli kuitenkin liian heikko huolehtimaan minusta itse. Hän kävi lastenkodissa katsomassa minua, puristi kättäni niin lujaa kuin pystyi ja sanoi hiljaa, että kyllä kaikki vielä kääntyy onneksi. Kaikki huono onni maksetaan takaisin hyvänä onnena, kun sen aika tulee. Minä vain hymyilin heikosti ja nyökkäsin. En surkutellut kohtaloani, kuolema ei ollut ikinä itkettänyt minua. Olin sitä paitsi vielä liian nuori vaipumaan epätoivoon, mielummin uskoin.
Lastenkotiin mentyäni lopetin luistelun. Mutta sitä huumaavaa painottomuuden tunnetta oli vaikea unohtaa. Koulu, tiukat säännöt ja yksinäisyys vain lisäsivät haluani lentää, ja luistelu oli minun mielestäni lähempänä vapautta kuin mikään muu. Voin vieläkin muistaa, miten hypätessäni adrealiinia virtasi vain yhden sydämeniskun ajan, mutta sieluni tuntui leijuvan vielä monta tuntia jossain pilvien korkeudella. Niin paljon minä nautin elämisestä. Niin kipeästi minä haluaisin olla vapaa vielä kerran.
Eräänä talvena, samana vuonna kun olin täyttänyt kuusitoista, päätin kokeilla taas luistelua. Minua pelotti, että vanhat, ajan kultaamat muistoni särkyisivät tuhansiksi sirpaleiksi heti kun yrittäisin hypätä. Mutta uteliaisuuteni oli liian suuri.
"Nadesda", sanoi lastenkodin omistaja hilpeänä, "eikös kuusitoistakesäinen ole vähän vanha aloittamaan tuota?"
Purin huultani ja yritin pidätellä itkua. Ei minua se itkettänyt, että hoitajani oli oikeassa eikä liioin se, etten onnistunut hypyissäni. Paljon surullisempaa oli se, ettei menneisyyttään voi saada takaisin. En voi vain herätä yhtenä päivänä ja huomata, että olen taas oppinut taitoni entisestä elämästä. Vaikka olisinkin, se ei olisi sama asia. Ne eivät enää olisi samoja taitoja sanan jokaisessa merkityksessä.
Puoliksi suomalaisena minua on aina kiehtonut se, että myös sanalla jää on useampi merkitys. Vieläkin enemmän minua kiehtoo se, että olen päättänyt tukahduttaa nuo molemmat merkitykset pois mielestäni.
Yleensä unet ovat ystäviäni. Niissä pääsen hetkeksi palaamaan menneisyyteen, entiseen itseeni. Mutta yhtenä yönä satuin näkemään unta luistelusta, jo sen jälkeen, kun olin päättänyt unohtaa koko lajin.
Minä tanssahtelin jäällä, tein piruetteja ja hyppäsin melkein lintujen korkeudelle. Sitten käännyin kohtaamaan tutun merensinisen ja heittäydyin isäni syliin. On jotain, mitä halusin ja mitä haluan edelleen sanoa. Toivoin, että voisin huutaa sydämeni kyllyydestä, niin kauan että kurkkuun sattuisi. Halusin sekä nauraa että itkeä, kun sanoisin sen.
"Jää luokseni, jää luokseni."Mutta sanat takertuivat kurkkuun, en saanut ääntä ulos. Sen sijaan irrottauduin isäni otteesta, hymyilin kyyneleet valuen ja valmistauduin vielä yhteen hyppyyn.