Nimi: Love kills slowly
Kirjoittaja: Minä itse, Myself
Ikäraja: Veikkaisin ihan sallittua, voi ehkä hipoa S (Epona muokkasi otsikkoon korkeimman)
Genre: Pääasiassa angstiahan tämä on
Paritukset/Henkilöt: Lily/James, yksipuolinen Severus/Lily
Disclaimer: J.K.Rowling omistaa tämän ihanan maailman minä vain leikin hieman hänen hahmoilla
Summary: Yleensä siinä kohtaa herään. Kun tajuan, etten enää pysty saamaan sinua takaisin
A/N: Tämä on ensimmäinen julkaisemani ficci, joten olisi todella mukavaa saada palautetta. Ei ole sitten niin väliä onko se palaute hyvää vai huonoa, mutta jos jotain jaksasitte laittaa olisin kiitollinen!
Love kills slowly
Ulkona oli harmaata ja satoi. Sinänsä hassua. Kaikissa kirjoissa korostetaan, että sateen jälkeen tulee aina pouta. Minun elämäni tulisi olemaan pelkkää sadetta. Ei olisi niin kirkasta valoa, että se valaisisi minut, ei enää. Sinä olit minun valoni, mutta minä onnistuin karkottamaan sinut. Karkottamiseesi tarvittiin vain yksi sana. Sana, joka on kaikunut päässäni aina sen sanomisesta saakka. Näen unissani yhä uudelleen saman kohtauksen:
”Kuraverinen!” vain se yksi sana, vain yksi huudahdus. Sitten huomaan katsovani silmiisi, jotka täyttyvät tuskasta. Smaragdinväristen silmiesi tuike sammuu. Kasvoillesi nousee tunteeton naamio. Yrität salata pettymyksesi minuun. Mutta minä tunnen sinut, naamiosi ei hämää minua. Silloin sinä käännyt pois. Lähden perääsi, mutta en koskaan saa sinua kiinni.
Yleensä siinä kohtaa herään. Kun tajuan, etten enää pysty saamaan sinua takaisin.
Olen nähnyt pelottavampiakin unia. Mutta tässä on enemmän kipua kuin pelkoa. Joka ikinen
yö joudun loitsimaan sänkyni ympärille vaimennouksen. Vain siksi, että tiedän herääväni omaan huutooni, enkä jaksaisi selittää muille miksi. Jos kertoisin, minut lähetettäisiin hoitoon, tai yksinkertaisesti minua ei uskottaisi. Dumbledore on ainoa, joka todella tuntee minut. Hän on ainoa elävä, joka on koskaan saanut kuulla totuuden painajaisistani.
Myös toinenkin uni on yleinen. Jos sitä nyt voi uneksi kutsua. Se on vain yksi kuva, yksi ainoa kuva, jota tuijotan unissani monta tuntia. Siinä kuvassa olet sinä. Sinä naurat, ja istut sen Potterin sylissä. Päälläsi on valkea mekko, morsiuspuku. Joskus kuvassa suutelet allasi istuvaa miestä. Joskus vain naurat ja tunnut katsovan suoraan minuun. Katseessasi näkyy lämpöä, onnellisuutta ja rakkautta. Tuntuu kuin se poraisi reikää sydämeni läpi. Katseesi on lämmin, mutta se lämpö ei ole osoitettu minulle. Katseesi viestii kuinka onnellinen olet, mutta et minun tähteni.
”Jos rakastat häntä, annat hänen mennä.”
Totta kai minä sen tiesin. Rakastin sinua ja halusin sinun olevan onnellinen, mutta halusin sinun olevan onnellinen minun kanssani. Minun takiani. Kun näin sinut toisen kanssa en vain pystynyt siihen. En voinut iloita puolestasi, en sen Potterin puolesta. Joskus ehkä totuin ajatukseen, että valitsit hänet, etkä minut. Totuin siihen, mutta kipu ei silti laskenut, se lisääntyi. Kun sain kutsun häihisi, minä itkin. Silloin todella tajusin rakastavani sinua.
Minulla on edelleen se kutsu. Siksi, koska sinä olet kirjoittanut nimeni kuoreen käsin. Kun katson kuorta voin kuvitella sinut kirjoittamassa sitä. Näen kuinka keskittyneesti kuljetat kynää paperilla, muodostaen siihen sanoja. On hankala sanoa mitä tunnen katsoessani sitä lappua. Kipuako? En ole varma. Toisaalta sitä katsoessani tiedän, ettet koskaan unohtanut minua. Olin aina elämässäsi, vaikken ehkä näkyvästi.
Kun poikasi saapui kouluun tunnistin hänet heti. Hän näyttää aivan isältään. Muistan kuinka ensi kertaa Suureen Saliin astuessaan, hän katseli tuumivasti opettajien pöytää, silloin ensi kertaa näin hänen silmänsä, ei sinun silmäsi.