Kirjoittaja: Ryminä
Ikäraja: S (kyllä sieltä joku hitto löytyy)
Paritus: Kaari/Reetta (aika tulkinnanvarainen)
Genre: femme, fluffi + pieni fantasiamauste
Disclaimer: Kaikki on mun.
Summary: "
Omasta mielestäni tammenterhot pienine hattuineen olivat aika söpöjä, siis ollakseen kuitenkin vain puiden siemeniä."
A/N: Minä kirjoittamassa femmeä? Ja fluffia? Joo, tää on totta
Osallistun tällä
Vaihda genresi -haasteeseen noilla nimenomaisilla femmellä ja fluffilla.
Jos luette, kertokaa mitä mieltä olette.
Näen sinut väreinäReetta
Kävelin yliopiston pihan poikki matalat korot hiljaa kopisten. Sinä aamuna siellä ei liikkunut paljon muita, se saattoi johtua siitä, että olin auttamattomasti myöhässä kymmeneltä alkavalta luennoltani. Punatukkainen tyttö istui yksinään puun alla olevalla penkillä näyttäen siltä, ettei tällä ollut kiire minnekään. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun kiinnitin häneen huomiota yliopistolle tullessani. Minä vain kiiruhdin sisälle todetakseni luontosalin ovesta, että luento oli peruttu sen pitäjän sairastumisen takia. Ei sitten ollut viitsinyt ilmoittaa esimerkiksi sähköpostilla opiskelijoille. Ehkäpä tämä olikin ilmoittanut, mutta enhän ollut edes aamulla avannut konettani, joten en tiennyt.
Hetken aikaa aivoni löivät tyhjää, mitä ihmettä tekisin luennolle varaamallani kahdella tunnilla? Sitten mieleeni palasi pihassa istuva tyttö. Olin jo pitkään kummastellut sitä tyttöä. Tämä istui monesti yksinään meidän koulumme pihassa. Kyllä monet tytön tiesivätkin, mutta kukaan ei koskaan mennyt juttelemaan tämän kanssa. Omistakin kavereistani suurin osa sanoi pitävänsä tätä outona, ja pitihän minunkin myöntää, että tyttö oli outo. Kiinnitin huomioni siihen, että tuttujani ei ollut saman salin edessä palloilemassa, joten ehkä luennoitsija oli tosiaan ilmoittanut olevansa sairaana. Kirosin omaa tyhmyyttäni. Sähköposti pitäisi aina tarkistaa.
Kuljettuani pitkiä käytäviä pitkin takaisin hyvin valoisaan aulaan seisahduin suuren ikkunan ääreen, mistä näin saman punatukkaisen työtön edelleen istuskelevan puun alla. Tämä taisi istua aina sen saman ison tammen alla olevalla puisella penkillä, kun ei tarvinnut olla luennolla. Minulla ei ollut mitään käsitystä, mitä tyttö koulussamme opiskeli, en ainakaan ollut huomannut tätä samoilla luennoilla kanssani, eikä kukaan ystävistäni koskaan maininnut, että olisi nähnyt tätä.
Joskus tytöllä oli silmät kiinni, ja joskus näytti ainakin kauempaa siltä, että tämä olisi puhunut – siis vaikka olikin yksin. Kauempaa siksi, että olin myös niin ennakkoluuloinen, etten ollut mennyt juttelemaan hänelle. Minkä sitä mielipiteilleen mahtaa, ei niitä oikeastaan voinut muuttaa. Paitsi tietenkin, jos menisi tutustumaan tyttöön ja muodostaisi tästä uuden, todellisemman kuvan.
Muistelin nopeasti, että seuraava luento tosiaan olisi vasta kahden tunnin päästä, joten minulla ei ollutkaan muuta kuin aikaa. Niinpä päätin tehdä poikkeuksen, enkä mennytkään vain vaipumaan koomaan lähimpään mikroluokkaan.
Hain punertavan syystakkini naulakosta ja suuntasin ulos ja jälleen pihan poikki kohti suurta tammea. Siellä tämä edelleen istui hievahtamatta eikä tuntunut huomaavan, että lähestyin tätä päättäväisesti. Leiskuvan punaiset hiukset valuivat hartioilta lähes puoleen selkään asti. Tytön silmät olivat kiinni, ja ilme näytti keskittyneeltä.
Vedin syvään henkeä kuin keräten rohkeutta, enhän minä yleensä jännittänyt mitään sosiaalisia tilanteita – päinvastoin. Nyt kuitenkin huomasin jännittäväni. Sydän pamppaili hassulla tavalla ja melkein hyppäsi kurkkuun, kun tyttö äkkiä puhui.
”Niin se on mustakin”, tyttö sanoi kuin olisi puhunut jollekin vieressään, kun en vielä ollut tullut niin lähelle, että hän olisi huomannut tuloni. Siitä olin aivan varma, että ainakaan tämä ei ollut osoittanut sanojaan minulle. Tytön silmät olivat yhä suljetut, enkä tiennyt, olisiko minun pitänyt vastata tälle jotain, ettei tämä höpöttäisi enempää itsekseen ja ehkä nolaisi itseään. Tuli kiusaantunut olo.
”Moi”, sanoin kuuluvasti ja istahdin penkille tytön viereen. Sysäsin ennakkoluuloja itsekseen puhuvista ihmisistä mahdollisimman kauas. Tyttö avasi silmänsä ja ravisti päätään, niin että hiukset aaltoilivat auringonvalossa, joka yritti puikkelehtia hiukan harmaasävyisten pilvien lomasta. Sitten tämä katsoi minua suoraan silmiin, ja minusta alkoi tuntua, oliko sittenkään niin järkevää jutella hänen kanssaan. Silmät olivat melkein hätkähdyttävän suuret ja kummallisella tavalla vihreät, olisi voinut luulla tytön käyttävän värillisiä piilolinssejä. Tätä ilmeisesti pidettiin outona ihan syystä, ja niiden silmien katse oli kamalan läpitunkeva. En kehdannut kääntää katsettani täysin pois, vilkaisin vain hajamielisesti tytön mustaa, samettista hiuspantaa, joka piti hiukan kihartuvat hiukset aisoissa.
”Mä olen Reetta”, esittelin itseni, kun tyttö ei edes vastannut tervehdykseeni. Katsoi vain suoraan minuun. Toivoin todella, että tämä saisi pian suunsa auki, koska kävin jo mielessäni läpi mahdollisia pakoreittejä tilanteesta. Voisin teeskennellä, että puhelimeni soisi ja minun pitäisi lähteä vastaamaan siihen, tai kenties voisin esittää, että joku ohitsemme kulkeva ihminen olisi tuttuni, jolle minulla olisi kuoleman vakavaa asiaa. Ainut vain, että pihalla ei edelleenkään ollut ketään muita.
”Oho, sori”, punatukkainen naurahti äkkiä kuin jokin muuri olisi kaatunut välistämme. Pieni helpotuksen tunne pyyhkäisi ylitseni. ”Mun nimi on Kaari. Oonkin nähnyt sut, kun me ollaan samassa ryhmässä matikan laskareissa.”
”Aa, niinhän muuten ollaankin”, sanoin pirteästi ja hymyilin toiselle. Itse asiassa minulla ei ollut pienintäkään muistikuvaa Kaarista ja itsestäni samoissa laskuharjoituksissa, mutta en halunnut antaa tytölle sitä kuvaa, että en ollut kiinnittänyt tähän huomiota. Muutenkin tuntui todella omituiselta, etten ollut huomannut tätä muuten kuin pihan läpi kulkiessani, vaikka normaalisti niin punaiset hiukset olisivat osuneet helposti silmiini.
”Tykkäätkö sä tästä puusta erityisesti?” huomasin kysyväni kohta, kaivaten jo jonkinlaista keskustelua pelkän hiljaa istumisen sijasta. ”Tai siis kun oot aina juuri tässä, vaikka näitä puita on useampiakin.”
En halunnut kuulostaa siltä, mutta kuulostin kuitenkin. Aivan kuin olisi pitänyt kirjaa siitä, minkä puun alla Kaari milloinkin istui.
”Onhan tää kiva, vähän erilainen kuin muut”, Kaari totesi ja katseli hymyillen tammen riippuvia oksia, jotka vaikuttivat kumartuneen tytön ylle. Kaari puhui puusta kuin se olisi ollut elävä – tai olihan puu elävä – mutta kuin se olisi ollut henkilö eikä vain osa koulun pihaa. Itse en nähnyt kyseisessä ja sitä ympäröivissä, luultavasti samaan aikaa istutetuissa, puissa mitään kovin näkyvää eroa. Vihreä oli jo paennut tammen lehdistä, ja kaunis ruska tullut tilalle. Vilkaisin toisia puita, nekin olivat kauniin värikkäitä. En kuitenkaan huomannut, että juuri se, jonka alla istuimme, olisi ollut merkittävästi erilainen.
”Onhan noi terhot kivoja”, totesin ja tunsin itseni jo hieman typeräksi jutellessani puista. Jopa kulutettu aihe säästä olisi ollut parempi. Kuitenkin tuntui siltä, että tein sillä hetkellä kaikkeni luodakseni meidän välillemme edes jonkinlaisen keskustelun.
”En ole oikeastaan kiinnittänyt huomiota, mutta onhan ne kauniita”, Kaarikin hymähti ja vilkaisi ruskeita, kiiltäväpintaisia tammenterhoja yläpuolellaan. Naurahdin hiljaa ja hiukan vaivaantuneena, enkä tiennyt edes itse mille nauroin. Ennakkoluuloni vahvistuivat huimaa vauhtia, vaikka tarkoitukseni oli ollut aivan päinvastainen.
Jos Kaari ei ollut kiinnittänyt huomiota edes tammenterhoihin, niin mihin sitten? Kaikissa puissahan oli runko, oksat ja lehdet – paitsi tietysti havupuissa – joten en ymmärtänyt, mikä juuri siinä puussa oli niin erityisen hienoa. Omasta mielestäni tammenterhot pienine hattuineen olivat aika söpöjä, siis ollakseen kuitenkin vain puiden siemeniä. Ehkä Kaari näki puussa jotain, mitä itse en nähnyt. Enhän itse istunut aina sen alla keskittyen juurikin puuhun. Se oli luultavasti kuitenkin vain ja ainoastaan hyvä asia.
”Mun pitäisi varmaan mennä, kun luentokin alkaa”, valehtelin hiukan nolona. Kaarilta pääsi pieni hihitys, kuin tämä olisi saanut minut kiinni valheesta.
”Mä sitten meenkin tästä, oli kiva tutustua”, jatkoin, kun Kaari ei sanonut mitään. En tiennyt, saattoiko äskeistä ”keskustelua” laskea mitenkään tutustumiseksi, mutta ainakin olin yrittänyt. Nousin ylös ja lähdin kävelemään takaisin sisälle.
”Munkin mielestä se oli kaunis”, kuulin Kaarin vielä sanovan itsekseen ja nauravan heleästi. Tyttö varmasti luuli, etten ollut kuullut, ja itsekin melkein toivoin sitä.
Kaari
Seisoin ruokajonossa, kun tajusin Reetan seisovan vain muutaman metrin edelläni. Tytön tukka oli niin täydellisen värinen, että minusta oli itsestään selvää värin olevan purkista. Sen oli pakko olla. Ilman niitä lukuisia eri vivahteita Reetan hiukset olisivat hehkuvan suklaanruskeat, mutta koska niissä vilahteli niiden liikkuessa muitakin sävyjä, ne näyttivät eläviltä. Kauniilta. Toinen asia, mikä mielestäni teki Reetasta hyvin viehättävän, olivat tämän silmät. Ne olivat niin ruskeat, että liian nopealla vilkaisulla niitä saattoi erehtyä luulemaan mustiksi. Eikä kenelläkään ihmisellä saattanut olla mustia silmiä.
Minua huvitti meidän tapaamisemme vieläkin niin paljon, että unohdin hetkeksi edetä jonon mukana. Koska kukaan ei yleensäkään kiinnittänyt minuun mitään huomiota, ei kukaan tehnyt niin nytkään. Jono siis seisoi niin kauan, että itse huomasin viivyttäväni sitä, ja lähti liikkeelle vasta, kun minä lähdin. Ilmeisesti olin saanut takanani aikaan vain tuskastunutta mulkoilua ja ehkä muutamia huokauksia.
Tapaamiseni Reetan kanssa oli ollut hassu ensitapaaminen. Yritin kai tavallaan teeskennellä, etten olisi kiinnittänyt tähän kovin paljon huomiota, mutta silti minun oli tehnyt mieli sanoa ”tiedän”, kun Reetta oli sanonut nimensä. Todellakin tiesin Reetan, kuka ei olisi tiennyt. Reetta oli suorastaan hätkähdyttävän kaunis ja itsensä hyvin tiedostava nuori nainen. Itsevarmuus huokui tästä metrien päähän, olin melkein kateellinen.
Ei ollut vaikea huomata, että monet päät kääntyivät Reetan lähes sipsuttaessa usein vaihtuvissa, naisellisissa kengissään. Ei ollut mikään salaisuus, että Reetta oli biseksuaali. Kaunis, itsevarma, häpeilemätön ja seksuaaliselta suuntautumiseltaan poikkeava. Tai Reetta ei nimenomaan ollut poikkeava, Reetta vain
oli. Minä olin poikkeava.
Olin kuten Reettakin, paitsi etten ollut itsevarma enkä häpeilemätön. En edes tiennyt, miksi en voinut olla senkään asian suhteen itsevarma. Kuka siitä muka välittäisi? Jos huutaisin siinä nyt keskellä ruokajonoa, että minulle kelpaisi sekä tytöt että pojat, kukaan tuskin katsoisi pitkään. Niin oli ollut aina.
En oikeastaan jaksanut enää edes välittää koko asiasta. Olin niin kasvanut sisään siihen, että olin muille kuin ilmaa. Lapsena se oli tietysti satuttanut, kun muut tytöt eivät halunneet leikkiä kanssani. Se oli ennen kuin ymmärsin, että oli muutakin elämää kuin kanssaihmiset ja suosittuna oleminen. Joskus yläasteella tietysti tuntui olevan kaikki kaikessa, että oli kaunis ja suosittu. En kokenut olevani hätkähdyttävän kaunis, mutta tiesin, etten ollut rumakaan. Kai minulla oli objektiivinen silmä, koska monet minua kauniimmat haukkuivat itseään muiden kuullen kamalan näköisiksi.
Ehkä olin sitten vain sen näköinen, että hukuin massaan. Suosittu en ollut, en todellakaan, kaikkea muuta. Minua ei kiusattu, minulla ei ollut koskaan haukkumanimeä, ei yhtä ainutta, vaikka Kaarista niitä varmasti saisi helposti.
Nyt kun olin jo aikuinen, tiesin sen johtuvan siitä, etten kuulunut mihinkään ryhmään. En ollut se suosittu, mutta en ollut myöskään osa niitä, joita toiset väittivät rumiksi, hikipingoiksi ja läskeiksi. Kai olin aikaisemminkin
ei kukaan.
Loppujen lopuksi siinä ei ole mitään vikaa olla ei kukaan. Kuulostaa typerältä, mutta niin se vain oli. Siihenkin voi kasvaa. Tiesinhän minä, etten ollut näkymätön tai ilmaa – olin vain yhdentekevä. Siltikin Reetta oli huomannut minut. Siihenkin oli tosin mennyt aikaa ottaen huomioon, että olimme käyneet samaa koulua jo pari vuotta, ja asuin toista vuotta samoissa taloissa tämän kanssa. Jos muistan oikein, me olimme menneet kerran tai kahdesti myös samalla hissillä kahden.
Talot, joissa me molemmat asuimme, olivat sellaisia kohtuullisen isoja ja vanhoja kerrostaloja. Niitä oli sillä paikalla kolme ihan vierekkäin. Joskus alkuaikoina siinä asuessani meninkin pari kertaa väärän talon rappuun, koska ne olivat niin samanlaisia ja lähekkäin. Ehkä se oli silloin, kun eksyin samaan hissiin Reetan kanssa.
Muutenkin niin keskustassa oli liian vähän tilaa ja omasta mielestäni liian ahdistavaa. Sijainti vain oli hyvä opiskelupaikan takia, ja vuokra halpa. Olisin mieluiten asunut jossain syrjemmässä, missä olisi puistoja, niittyjä ja metsää. Näin kaupungin keskellä se vähäinen metsämäinen alue oli masentavan hiljainen. Kuka saasteiden keskellä viihtyisikään?
Heräsin ajatuksistani, kun keräilin kalapullia kauhalla lautaselleni muusin päälle ja suuntasin istumaan tyhjään pöytään. Olin taas ollut niin omissa maailmoissani, että melkein unohdin tulleeni syömään. Hymähdin hiukan Reetan kanssa käymälleni keskustelulle. Tyttö oli jostain syystä huomioinut sen, että istuin aina saman tammen suojassa. Se sattui olemaan oma suosikkini, se oli nimittäin eläväisin ja siellä saatoin olla turvassa. Tuttavallinen oli ehkä oikea sana sille.
Kalapulla putosi haarukastani, kun huomasin nauravani ääneen yksin pöydässä istuessani. Keräsin taas satunnaisia ihmetteleviä katseita, joten yritin hillitä itseäni. Ei mikään ihme, etteivät tuntemattomat ihmiset tulleet istumaan samaan pöytään. Palasin ajatuksissani Reetan kommenttiin tammenterhoista. Meillä oli Reetan kanssa tosiaan hiukan erilaiset kriteerit puiden suhteen. Niin, jos nyt puiden suhteen oli kriteereitä kenelläkään muulla kuin minulla.
Pari tyttöä käveli ohi tarjottimineen ja vilkuili varaamaani pöytää – istuinhan siinä edelleen yksin. Muualla näytti olevan ahdasta, mutta silti tytöt etsivät itselleen paikat muualta.
Takaisin Reettaan, olin siis sillä hetkellä aika otettu, kun Reetta oli päättänyt tulla juttelemaan kanssani. Reetta oli nähnyt minut, ja minusta tuntui, että tyttö oli samalla tavalla herkkä kuin minäkin, ainakin halutessaan. Kuitenkaan tyttö ei huomannut minua jonossa takanaan, tai tullut istumaan kanssani. Olihan Reetalla muita ystäviä, tyttöporukka ja pari poikaa istuivatkin muutaman pöydän päässä omastani, ja iloinen rupattelu kuului vaimeasti muun hälinän yli korviini.
Reetta
Istuin kämppääni lähellä olevan pienen puiston nurmikolla kirkkaan punaisen jumppamattoni päällä. Ilma oli hiukan viileä, mutta onneksi tuuli ei ollut kova. Oli vasta aamupäivä, ja vihreä ruoho oli vielä silminnähden kasteinen. Puisto tuoksui syksyisen märältä.
Kotona olin laskenut kalenteristani viikkoja, koska koulun joogaryhmä alkaisi taas kokoontua kesän jälkeen. Kaipasin sitä jo, siksi kävin säännöllisesti harjoittelemassa itsekseni. Kyseinen puisto oli yleensä siihen tarkoitukseen rauhallinen, jos vain sattui olemaan oikeaan aikaan liikkeellä. Vähän matkan päässä muutama pikkupoika pelasi jalkapalloa hiekkakentällä, niin että pikkukivet lentelivät. Sinä päivänä siellä oli ehkä hiukan liikaa toimintaa.
Minun oli kamalan vaikea edes yrittää keskittyä joogaharjoituksiin poikien mekastaessa ja riehuessa. Sain melkein koko ajan pelätä, että lentävä pikkukivi tai pahemmassa tapauksessa kova jalkapallo osuisi minua päähän. Meinasin jo lähteä pois, mutta äkkiä Kaari istahti aivan viereeni huitaisten pitkät punaiset hiukset olkapäidensä yli, etteivät ne roikkuisi valtoimenaan silmien edessä. Mietin, eikö tyttöä yhtään häirinnyt nurmikon kosteus, joka varmastikin jo tuntui tämän beigejen caprihousujen läpi.
”Tää on ihana puisto”, Kaari totesi huokaisten lempeästi. ”Mä käyn täällä aika usein vain kuuntelemassa. Niin eläväinen.”
”Niin kai”, takeltelin hiukan hämmentyneenä ja vilkuilin yhä välillä pelaavia poikia, ”jos sitä nyt voi pitää hyvänä asiana.”
”Totta kai se on hyvä juttu”, Kaari sanoi sitten kuin se olisi ollut itsestään selvää. ”Harva kun sitä on näin keskustassa.”
En yhtään tiennyt, mitä olisin vastannut, joten päätin vain hymähtää ja olla hiljaa. Omasta mielestäni juurikin tämä puisto oli rauhallisimmasta päästä, vaikka silläkin hetkellä siellä oli poikien meluava futisjengi ja pari keinuvaa pikkutyttöä äiteineen. Kuulosti omituiselta, että Kaari kävisi puistossa kuuntelemassa. Mitä tämä siellä sitten kuuntelisi? Eihän näin kaupungissa kuulunut mitään muuta kuin autojen rumaa jylinää ja lapsien huutoa. Vilkaisin Kaaria, tämä oli sulkenut silmänsä ja vaikutti hengittävän syvään keskittyneesti.
”Ei nyt”, Kaari mutisi.
”Ai mitä?” kysyin hämmentyen koko ajan lisää. Korjasin itsekin asentoani matolla.
”Ei mitään, en puhunut sulle”, Kaari sanoi hetken päästä ja nopea hymy kävi tämän huulilla. Silmiään hän ei kuitenkaan aukaissut. Kenelle Kaari sitten oli puhunut, jos ei minulle? Hetken mielessä kävi hands-free, mutta nopea vilkaisu paljasti, ettei sellaista ollut. Pieni puistatus meni lävitseni.
”Mähän sanoin, ei nyt”, Kaari toisti painokkaammin ja otsa rypistyi samalla, kun pienet huulet kurtistuivat hiukan mutruun. Puistatus kulki uudelleen läpi hiukan voimakkaampana, mutta sitten se meni ohi.
”Kiitos”, Kaari kiitti ja tytön otsa ja huulet silottuivat jälleen. Omakin olo keveni, vaikka en voinut olla pitämättä tuota yksinpuhelua mitenkään normaalina. Punatukkainen avasi silmänsä.
”Mä oon pahoillani, en arvannut, että se tulisi tännekin”, Kaari sanoi selvästi pahoillaan. ”Halusin vaan tulla tänne hakemaan piristystä.”
En uskaltanut sanoa mitään. Mieli teki tietenkin kysyä, kenen kanssa Kaari oli taas puhunut, koska en ollut taaskaan nähnyt ketään, kuten en silloin koulun pihallakaan.
”Kenelle sä puhuit äsken?” kysyin muutaman minuutin kuluttua, kun olin kerännyt tarpeeksi rohkeutta. Hersyvä naurahdus pääsi Kaarin huulilta, ja kun käänsin jälleen katseeni tähän, tämän silmät olivat taas kiinni. Kun Kaari ei vastannut, toistin kysymykseni.
”Odota ihan hetki, että se menee”, tyttö mutisi, hymy näytti vain levenevän ja sitten tämä lässähti selälleen nurmikolle jalkojen jäädessä risti-istuntaan. Hätkähdin hiukan äkillistä liikettä. En voinut tehdä mitään muuta kuin tuijottaa. Kaarin silmät olivat edelleen kiinni, mutta olin varma, että punapää tiesi minun katsovan.
Sitten tyttö veti keuhkonsa täyteen ilmaa, puhalsi sen hitaasti ulos, avasi vihdoin silmänsä ja nousi takaisin istumaan. Odotin hetken ja kysyin taas uudestaan, kenellä Kaari oli puhunut hetki sitten.
”Etkö sä nähnyt sitä?” tyttö kysyi kohottaen kulmiaan näyttäen jopa hämmästyneeltä.
”Nähnyt mitä?” kysyin silmät pyöristyen entisestään. Kaari taisi olla jättänyt lääkityksensä ottamatta. Tuskin sille olisi muutakaan selitystä.
”Mä lupaan kertoa sulle joku toinen kerta, nyt mun pitää kyllä mennä”, Kaari sanoi ja pettymys valahti lävitseni. Tyttö otti hennolla kädellään tukea hartiastani ja nousi ylös. Turkoosin t-paidan selkämys, samoin kuin housujen takamus, olivat silminnähden märät, mutta Kaari ei näyttänyt tippaakaan siltä, että olisi välittänyt. ”Nähdään taas, oli kiva tavata.”
”Joo, nähdään”, toistin Kaarin sanoja hämmentyneenä. Tytön visiitti oli ollut hyvin pikainen, emmekä olleet edes ehtineet vaihtaa muutamaan sanaa enempää.
Kaari oli jo muutamien askelien päässä, kun tämä äkkiä kääntyi vielä ympäri ja huikkasi minulle hymy aurinkoisilla kasvoillaan:
”Mun piti jo viimeksi sanoa, että tosi nätti toi vaaleanpunainen ja vihreä.”
”Kiitos”, sanoin ja hymyilin Kaarille. Tyttö heilautti vielä kättään, käänsi sitten selkänsä ja lähti samaan suuntaan, kuin mistä itsekin olin tullut aikaisemmin. Suljin silmäni vielä hetkeksi, mutta keskittyminen oli tiessään. Avatessani ne huomasin pukeutuneeni sinä aamuna kokonaan mustaan.
Kaari
Ihastus. Ihastuminen. Ihastunut. Pyörittelin sanoja suussani miettien, mitä joku noista sanoista konkreettisesti tuntui. Tiedettä opiskelevana ihmisenä olisi ollut mukavaa, että ihastumiselle olisi määritetty jotkin helposti mitattavat parametrit, joista saattaisi yksiselitteisesti päätellä, oliko ihastunut. Harmi vain, ettei tunteita voinut mitata.
Toki saatoin helpostikin myöntää itselleni Reetan olevan kaunis ja vetävä, mutta tuskin kenenkään vartalon ihaileminen vielä oli ihastumista. Paitsi että Reetta oli myös mukava ainakin niiden parin tapaamisen perusteella. Olin aina ollut nopea ihastumaan, sen verran kuin osasin ihastusta arvioida, enkä pitänyt siitä. Siis nopeudesta.
Oli kummallista, kuinka joku pieni ystävällinen ele saattoi joskus saada minut ajattelemaan jotain henkilöä aivan erilailla. Niin kai oli käynyt nyt Reetankin kanssa.
Reetta
Hain maitoa pienestä lähikaupasta, kun huomasin Kaarin pyörivän hajamielisen näköisenä karkkihyllyllä. Jäin itse juustojen eteen mukamas sen näköisenä, että yritin miettiä, mitä niistä haluaisin laittaa seuraavaksi leipäni päälle. Kaari tutki ensin erilaisia suklaita, mutta vaikutti sitten päätyvän ottamaan jonkin hedelmäkarkkipussin ja lähti kassalle.
Vaikka en ollutkaan itse ehtinyt vielä valita muuta kuin leipäpussin, kaivelin muutamia kolikoita lompakostani ja suuntasin myös kassalle. Kassa tuntui tyrivän vaihtorahojeni kanssa niin kauan, että ulos hämärään iltaan päästyäni meni hetki ennen kuin huomasi, minne Kaari oli lähtenyt. Tyttö oli itse asiassa ehtinyt jo niin kauas, etten nähnyt tätä, mutta lähdettyäni itse vain kotiani kohti, huomasin Kaarin kävelevän vain jonkin matkaa edelläni. Tyttö suuntasi samoihin taloihin, missä itsekin asuin.
Jostain syystä en huutanut Kaarin perään, vaan jatkoin kiltisti kotiin asti. Ehkä Kaarilla oli leffailta tai kenties kavereita tulossa käymään, kun tämä oli ostanut ison hedelmäkarkkipussin. Laitoin ostamani leivän pakastimeen ja huomasin, etten ollut ostanut jugurttia, vaikka se oli lopussa. En edes tiedä, miksi minun oli pitänyt seurailla Kaaria kotiin kaupasta, tai ylipäätään vahtia tätä Siwan hyllyjen takaa. Minulle tuli äkkiä hupsu olo. Melkein nauratti, kun olin jättänyt jugurtinkin ostamatta vain Kaarin perässä kävelyn takia.
Istahdin telkkarin ääreen ja jumiuduin pitkäksi aikaa katsomaan oikeastaan ei mitään. Huokasin jostain syystä vähän levottomana ja kävelin ikkunan äärelle. Vedin sälekaihtimet ylös ja nostin katseeni sinä iltana tummalle ja kirkkaalle taivaalle. Vaikka olikin vielä alkusyksy, joitakin tähtiä loisti jo hyvinkin kirkkaasti samettisessa tummasinessä.
Päästin äkkiä kaihtimet laskemaan takaisin alas ja vedin päälleni löysän hupparin ja jalkoihini vaaleansiniset koiran päitä muistuttavat aamutossut. Ne jalassani sipsuttelin portaat alas pimeässä rappukäytävässä, nopeasti hiljaisen pihan poikki ja toisen kerrostalon rappuun. Painoin hissinappulaa, ja hissi lähti alas jostain ylhäältä, mutta pysähtyi kesken matkan ja tuntui jäävän sille tielleen.
Niinpä lähdin kiipeämään kivisiä portaita hitaasti ylös. Tossujen pehmeistä pohjista kuului hiljainen hiiviskelyn ääni. Viimein ylös päästyäni renkkasin vähän aikaa ilmeisesti katolle johtavan oven lukon kanssa ja pääsin sitten viileään yöilmaan.
Katon reunalla istui vaaleanpunaiseen verhoutunut hahmo, joka kääntyi saman tien katsomaan kuultuaan tuloni. Kirkkaan punaiset hiukset lainehtivat aamutakkimaisen vaatteen hupun alta. Monestikin näkemäni pikainen hymy käväisi jälleen Kaarin huulilla.
”Sä tulit”, Kaari totesi, kun istahdin tämän viereen, niin että jalat riippuivat tyhjän päällä. Kuulosti aivan siltä kuin tämä olisi osannut odottaa tuloani, mikä tietenkin oli mahdotonta.
Nojauduin varovaisena eteenpäin ja kurkistin reunan yli. Parkkipaikkakin näytti yllättävän pieneltä siihen verrattuna, miltä tuntui kävellä sen poikki koulusta kotiin. En ollut varmasti koskaan ollut näin korkealla.
Koiratossut olivat lempparini, joten minua hiukan hirvitti kuvitellakin niiden putoavan seitsenkerroksisen talon katolta. Mitä niille nyt muka kävisi, vaikka ne putoaisivat? Nehän olivat vain kangasta ja vanua. Silti kylmä, hiukan kostea asfaltti ei näyttänyt houkuttelevalta edes tossujen kannalta.
Katsahdin jälleen Kaariin vieressäni. Tyttö nojaili rennon oloisena käsiinsä ja katseli pää kallellaan tähtiä.
”Voinko muuten kysyä, että kenen kanssa sä silloin juttelit, kun nähtiin puistossa? Oikeastaan lupasitkin kertoa joskus”, totesin katsoen jälleen Kaaria.
”Etkö sä todellakaan nähnyt niitä?” Kaari kysyi, ja jos muistin oikein, samaa tämä oli kysynyt jo aikaisemminkin.
”En oikein edes tiedä, mitä mun olisi pitänyt nähdä”, vastasin ja tunsin itseni jo hiukan turhautuneeksi, kun Kaarin piti puhua moisilla arvoituksilla.
”Mutta sä tunsit sen, mä tiedän”, Kaari sanoi katsellen edelleen tyynenä taivaalle, jonne oli nyt ilmestynyt pieni harmaareunainen pilven riekale, joka peitti muutaman tähden taakseen.
”Tunsin minkä?” kysyin ja pidin huolen siitä, että äänessäni oli jo tarpeeksi paljon ärtymystä, niin että Kaarikaan ei voisi olla huomaamatta sitä.
”Laita silmät kiinni”, punapää kehotti kohdistaen nyt vihreät silmänsä suoraan kasvoihini. Jäin itse tuijottamaan Kaaria. Miksi minäkään olisi laittanut silmäni kiinni, kun toinen selkeästi katsoi minua intensiivisesti? Kukaan normaali ihminen ei olisi niin tehnyt.
”Laita nyt vaan”, Kaari toisti, käänsin kasvoni poispäin tästä ja suljin silmäni. Hetken aikaa vain istuin siinä silmät suljettuina ja tunsin itseni typeräksi.
”Mitä mä nyt odotan tässä?” kysyin jo tympääntyneenä, mutta Kaari laski oman kämmenensä olalleni ja kuiskasi minua odottamaan vielä pienen hetken. Meni muutamia sekunteja ja Kaarin lämpöinen käsi lähti pois, ja lävitseni kulki melkein saman tien voimakas puistatus.
Ravistin hiukan silmilleni valahtanutta otsatukkaa pois kuin olisi toimillani saanut myös ikävän tunteen väistymään.
”Tunsitko sä nyt?” Kaari kysyi hiljaa, ja hämmästyneenä avasin silmäni ja vilkaisin tyttöön. Kaari istui hiukan etukenossa pää alas painettuna, kuin tämä olisi tuijottanut sylissään lepääviä käsiä, paitsi että silmät olivat kiinni. Vaikka kysymys oli suora, en vastannut mitään. Mietin, pitäisikö minun sulkea silmäni uudelleen, mutta en ehtinyt edes ajatella kysyväni asiaa Kaarilta, kun paljon voimakkaampi puistatus kulki kehoni läpi nostaen käsivarsieni ihokarvat pystyyn. Otsallani alkoi tuntua siltä kuin kylmä hiki olisi noussut iholle. Pyyhkäisi ajatuksissani otsaa, mutta se oli täysin kuiva.
”Entä nyt?” Kaari kysyi jälleen. Ajatukseni siis olivat tosiaan osuneet oikeaan, ja Kaari todellakin oli tarkoittanut puistattavaa tunnetta. Sydämeni alkoi hakata kiivaammin ja olo oli epämukava, ehkä edelleen äskeisen jäljiltä.
”Mikä helvetti toi on?” kysyin vuorostani Kaarilta enkä enää tuntenut itseäni typeräksi, enemmänkin pelokkaaksi.
”Se mies asui mun asunnossani ennen kuin se remontoitiin.”
Tuon toteamuksen jälkeen en olisi edes voinut sulkea silmiäni uudelleen, vaikka olisin halunnut kuinka paljon. Katsahdin nopeasti molempien olkieni ylitse näkemättä ketään. Kaari melkein tirskahti vieressäni.
”Mies?” kysyin sitten ja olin aivan varma, että nyt äänestäni kuulsi jo pelko.
”Sulje sun silmät uudestaan, sun ei tarvitse pelätä yhtään”, Kaari vakuutteli, mutta en ollut aivan varma. Hiukan vastahakoisena kuitenkin suljin ne. Hetken aikaa mietin, olisiko minun kenties kuulunut nähdä jotakin, sillä enhän nähnyt mitään muuta kuin mustaa. Sitten se iski.
”Se on kalju”, totesin monotonisesti. En edelleenkään nähnyt yhtään mitään, mutta jollain tavalla tiesin sen.
”Niin oli”, Kaari myönsi ja pystyin kuulemaan varovaisen hymyn tämän äänessä.
”Ja sillä on ankkuritatuointi kaulassa, tai ehkä lapaluun päällä”, jatkoin enkä oikein tiennyt, mitä minun olisi kuulunut tuntea. Ehkä hämmästystä tai pelkoakin.
”Joo, se tatuointi oli itse asiassa niskassa”, Kaari sanoi ja saatoin kuulla tytön äänessä hienoisesti innostusta.
”Oli?” kysyin äkkiä ja aukaisin silmäni. Kaarikin avasi omansa ja katsoi suoraan silmiini. Minusta tuntui kuin Kaari olisi todella palannut takaisin jostain omasta maailmastaan.
”Niin, se mies kuoli muutama kuukausi sitten ja mä oon välillä jutellut sen kanssa, että se voisi lähteä eteenpäin”, punatukkainen selitti kuin olisi puhunut kanssani kauniin tähtitaivaan taianomaisuudesta. Oloni alkoi koko ajan tuntua vain enemmän ja enemmän utopistiselta.
”Eteenpäin?” ihmettelin, mutta melkein jo kaduin tajutessani, että olin jälleen esittänyt uuden kysymyksen.
”No niin, miten sitä sanoisi, taivaaseen tai silleen”, punatukkainen sanoi kohauttaen hartioitaan kuin olisi ollut välinpitämätön. Minä en ollut koskaan ollut mitenkään uskovainen, enkä tiennyt, uskoinko taivaaseen tai helvettiin. Sen kuitenkin tiesin, että en missään nimessä uskonut kummituksiin tai minkäänlaisiin aaveisiin ylipäätään.
”Älä oikeasti pilaile tällaisella asialla, mä pelästyin ihan oikeasti”, koin tarpeelliseksi sanoa painokkaasti Kaarille. Loin mahdollisimman tuiman katseen tyttöön, mutta Kaari vain sulki uudelleen silmänsä ja istui paikoillaan kasvot aivan ilmeettöminä.
Tuntui koko ajan vain kummallisemmalta istua siinä katon reunalla Kaarin kanssa. Varsinkin nyt, kun tämä ei taas puhunut mitään, istui vain. Aloin jo miettiä, oliko tämä kenties Kaarin mielestä käsitys hauskasta vitsistä, kun toista käsivarttani pitkin kulki ensin kylmät väreet ja sitten tuntui siltä kuin iholle olisi tipahdellut pienoisia pisaroita aivan kädenlämpöistä vettä. Hiukan ajatuksissani pyyhkäisin käsivarttani, minkä tietysti myös Kaari huomasi.
”Säkin tunsit ton”, punatukkainen sanoi avaten silmänsä. ”Sun kädessä.”
Suuni taisi loksahtaa pysyvästi auki, ja Kaari loi hämmentävät silmänsä minuun ja hymyili, niin että hampaat näkyivät. Sydän hakkasi edelleen hullunlailla ja hengitykseni tuntui kiihtyvän.
”Johtuuko toikin siitä miehestä?” kysyin ja aloin hiukan ajatellakin, että ehkä Kaari tosiaan ei vain pelleillyt kustannuksellani. Tuskin tyttö saattoi aavistaa niin hyvin, mitä milloinkin tunsin.
”Tässä on yksi toinenkin nyt”, Kaari sanoi kurtistaen hiukan otsaansa. Hienoinen kihelmöinti siirtyi vähitellen käsivarttani pitkin olkavarteen. Pieni hipaisumainen tunne koski niskaani ja katosi sitten. ”Se on ihan lähellä ja kosketti äsken sun niskaa.”
”Ei hitossa, nyt sä lopetat tän leikkimisen. Sähän olet ihan hullu!” korotin äkkiä ääntäni, nostin jalkani takaisin katon reunan yli ja hyppäsin nopeasti kauemmaksi Kaarista.
”Eihän sun tarvitse pelätä niitä, eihän ne ole edes elossa”, Kaari sanoi kuulostaen edelleen perin rauhalliselta.
”Sitä suuremmalla syyllä”, tiuskaisin tytölle. Totta kai kuolleissa oli enemmän pelättävää kuin elävissä, mitä Kaari oikein kuvitteli? Hassu kuumuus holahti vielä lävitseni, kun suuntasin takaisin käytävään katon oven kautta.
Kaari
Oli perjantai-iltapäivä, kun kävelin laiskasti yliopistolle. Minulla ei ollut sinä päivänä ollut vielä luentoa, mutta alle puolen tunnin päästä minun pitäisi jo istua tietokoneen edessä suunnittelemassa kevään kursseja. Näin pihan poikki, että jostain syystä Reetan hiukan kumara hahmo istui tammen alle. Ei sen tammen, minkä alla itse yleensä olin, vaan sen viereisen.
Tiesin, että se oli ollut Reetta, joka ei ollut halunnut olla enää seurassani ja joka oli jättänyt minut yksin katolle sinä iltana. Reetta ei ollut enää halunnut seuraani. Silti keräsin kaiken rohkeuteni, tein pienen poikkeaman aiottuun suoraan reittiini ulko-oville ja istahdin tummatukkaisen viereen penkille. Kumpikaan meistä ei halunnut rikkoa hiljaisuutta. Minä en kokenut siihen edes erityistä tarvetta, koska olin mielestäni jo oppinut suhtautumaan kiusalliseenkin hiljaisuuteen. Reetta sen sijaan huokui päällepäinkin vaivaantuneisuutta, ja arvelin, että tyttö mietti, millä repliikillä tämä rikkoisi puhumattomuuden.
”Mä en normaalisti tule juttelemaan kellekään”, sanoin hiljaa. Reetta tuntui vain vilkaisevan minua nopeasti ja käänsi sitten katseensa muualle.
”Tulit silti mun luo, ja tää ei ole eka kerta.” Toteamus kuulosti melkein syyttävältä. Seurani ei ollut toivottua.
”Joo, mutta sä tulitkin mun luo ensin”, totesin takaisin muistuttaen tarkoituksella siitä tosiasiasta, että minä en ollut se, joka alun perin oli hakeutunut Reetan seuraan. Välillemme syntyi taas hiljaisuus, ja tuntui kuin jopa linnut ja koko ympäristö olisi hiljennyt hetkeksi. Eihän se ollut edes mahdollista.
”Mä oikeastaan haluaisin näyttää sulle yhden jutun, kun sä silloin katolla pelästyit vähän”, sanoin hyvin nopeasti, kun Reetta jo nousi jalkeille. Tyttö kääntyi vikkelästi katsomaan olkansa yli, kasvoillaan hiukan pelästynytkin ilme. Huulet mutristuivat vastahakoisen näköisinä ja melkein huomaamaton ryppy muuten sileällä otsalla kertoi, että Reetta ei tainnut olla mielissään ehdotuksestani.
”Tulisit nyt, saat lähteä, jos et viihdy”, maanittelin. Reetta kohautti olkiaan, nousin itse ylös ja lähdin kävelemään koulun pihasta tytön seuratessa hiukan jäljessäni.
Kävelimme pienen puiston läpi, jonka reunasta pääsi kaupungissa yllättävänkin sankkaan kuusimetsään. Meistä kumpikaan ei ilmeisesti edes tuntenut enää tarvetta rikkoa tiheää hiljaisuutta, kun kuuset ja metsäisen kostea ilma ympäröi meidät.
Olin aikaisemminkin kulkenut sen saman kivikkoisen polun, mutta Reetta kompuroi välillä pienissä koroissaan. Onneksi itselläni oli aina tasapohjaiset kengät.
”Voi hitto”, Reetta sähähti kiukkuisesti. Tytön ruskea tukka oli lentänyt naamalle, kun tämä sai juuri ja juuri säilytettyä tasapainonsa. Otin Reetan pikkuisen käden omaani, ja katseemme kohtasivat hetkeksi. Reetan kasvoilla käväisi jälleen hämmennys, mutta sitten hän antoi minun johdattaa itsensä polkua pitkin kirkkaan järven rantaan. Se paljastui aina vasta rantaan saavuttaessa, koska puut kasvoivat niin tiheästi.
Päästin irti Reetan kädestä ja hypähdin aivan vesirajan tuntumassa olevalle suurelle kivelle. Viihdyin siellä. Järvi oli aina niin rauhaisa ja varsinkin näin syksyllä, kun muutamat kuusien seassa kasvavat lehtipuut loistivat lämpimissä väreissä. Veden, puiden ja koko ympäröivän luonnon elävyys ympäröi minut heti, mutta Reetta seisoi edelleen kosteassa rantahiekassa käden rinnalle ristittyinä. Reetta näytti uppiniskaiselta.
”Mitä sä halusit täällä näyttää? Kyllä mä olen tämän järven nähnyt useastikin”, tyttö totesi ääni edelleen tympeänä.
”Laita sun kädet näin”, neuvoin ja ojensin käteni eteen, ”ja laita mieluummin silmät kiinni.”
Suljin omat silmäni ja kuulin vierestäni tuhahduksen, kun Reetta ilmeisesti istui viereeni kivelle. Minua alkoi väkisinkin hymyilyttämään enkä voinut olla raottamatta silmiäni edes vähän. Reetta istui kivellä silmät kiinni ja kädet ojennettuina. Tytön kasvot viestittivät tympääntymistä, ja huulilla oli toispuoleinen mutru. Reetta ei keskittynyt vähääkään.
”Luota edes hetkeksi ja älä ajattele yhtään mitään”, sanoin ja yritin pitää huvittuneisuuden poissa äänestäni. Sivusilmällä näin, kuinka Reetta vilkaisi nopeasti minua ja sulki sitten silmänsä uudestaan. Tyttö veti syvään henkeä, ravisti hiukan käsivarsiaan veltoiksi ja näytti rentoutuvan.
”No, kokeile nyt”, kehotin Reettaa uudestaan.
”Kokeile mitä?” tyttö kysyi hämmentyneenä. Kai Reetta vain tunsi itsensä pöljäksi kauhoessaan tyhjää ilmaa.
”Kokeile itse, ei sun tarvitse pelätä”, sanoin ja suljin itse taas silmäni.
”Se on… karvainen”, Reetta totesi hetken päästä ja vilkaistuani häntä huomasin hänen ojentaneen kätensä eteen. Minua alkoi hymyilyttää. ”Pörröinen, vähän kuin ne karvat leijuisi tai olisi tosi sähköisiä.”
”Joo, se on pakkanen”, sanoin ja sain osakseni Reetan huvittuneen katseen.
”Pakkanen? Ai niin kuin talvella vai?” tyttö kysyi.
”Niin, kai sitä voisi sanoa, että pakkasen henki tai vastaava”, totesin kohauttaen olkiani. Reetta ravisti nopeasti päätään ja pyyhkäisi hiuksiaan pois niskasta aivan kuin häntä olisi kutittanut. Hetken päästä sama toistui.
”Onko niitä enemmänkin?” Reetta kysyi sitten alkaen vilkuilla sivuilleen.
”On, naava oli se, joka kävi äsken niskassa ja se, joka tuntuu viileältä ja kevyeltä, on tuuli.”
”Hui”, Reetta henkäisi sipaisten jälleen niskaansa ja katsoi maahan.
”Mut eihän olekaan pelottavaa?” varmistin vielä.
”Ei”, Reetta myönsi ja hymyili varovaisesti.
”Mähän lupasin. Ne mitä siellä katolla oli, on monesti vähän turhautuneita, siksi niiden seurassa saattaa tulla hiukan epämiellyttäviäkin tunteita”, kerroin ja katselin vapaasti Reettaa, joka edelleen istui kivellä aivan pienen matkan päässä silmät kiinni. Tytön iho hehkui syksyisen loisteen keskellä ja tämä näytti sillä hetkellä kauniimmalta kuin vähään aikaan kullankellertävässä aurassaan.
”Miksi mä en ole nähnyt näitä aikaisemmin, tai pikemminkin tuntenut?” Reetta kysyi sitten avaamatta edelleenkään silmiään.
”Et ole vaan ollut oikeassa seurassa. Aina ei voi nähdä, jos ei tiedä, mitä kaikkea on olemassa”, sanoin, keräsin kaiken rohkeuteni ja nojauduin aivan lähelle tyttöä vieressäni. Vein käteni edelleen epävarmana Reetan paksuihin hiuksiin ja painoin huuleni toisille huulille. En uskaltanut sulkea silmiäni, kun katselin, kuinka Reetan kullankeltainen aura räjähti kauniin kevään vihreäksi tytön vastatessa suudelmaani. Hymyni välittyi nopeasti Reetan huulille ja vihdoin suljin omat silmäni.
