Jätä taaksesi punainen kaupunki, (S)

[shaya]

Ikäraja: S
Genre: drama, romance
Paritus: Luna Lovekiva/Gabrielle Delacour
Vastuuvapaus: En omista kuin sanani.
Yhteenveto: ”Luin joskus, että lakkaamme kuulemasta heinäsirkat ennen kuin täytämme kahdeksankymmentä.”

A/N: Tuntui hyvältä kirjoittaa pitkästä aikaa. :) Tämä ei ehkä ole aivan sitä tavallisinta tyyliäni, mutta itse olen kyllä varsin tyytyväinen - teidänkin mielipiteenne kuulisin mieluusti! Inspiraatiokappaleeni (josta lainauksetkin) oli Kentin Pärlor. Kaunis kiitos vielä Epikille avusta tämän kanssa. <3
OTS20: Delacourit, rare10, ficlet300, henkilökohtainen albumihaasteeni: Kent - Pärlor

(Snurra min jord igen
För allt vi drömde en gång
Allt som du gör blir till pärlor på min panna)

*

Aurinko paistaa sinä päivänä poikkeuksellisen kirkkaasti, kuin osoittaakseen suosiota tälle perheelle, kastaakseen lapsen säteillään omakseen, yhdeksi onnellisista lapsistaan. Vedonlyöjät ovat kiertäneet, arvanneet lapsen nimeä, vaikka kastealttari on täynnä liljankukkia ja Lunaa hymyilyttää moinen.

Kuunliljakaste, ihmiset kuiskivat. Lily Luna Potter, rakkauden puhtauden hyvyyden voiton ruumiillistuma. Ihan sinun mukaasi nimetty, sanovat ihmiset, pyytävät Lunaa pitelemään lasta ja silittämään kullanpunaista tukkaa. Ja voi, kuinka kaunis Lily Luna onkaan, voi!

Mutta Luna ei ole koskaan viihtynyt huomion keskipisteenä, saati sitten pitänyt teennäisyyksistä. Sitä paitsi, hän näkee kukkameren keskelläkin vain yhden; huoneen nurkassa puuterimekossaan.

Gabrielle näyttää vanhemmalta kuin Lunan muistoissa, mutta sama tyttö on vieläkin, yhtä kaikki.


(Kerran kesällä:

Gabrielle juoksee pitkin Seinen rantaa Luna kannoillaan, orkideankukkia hiuksissaan ja nauru suupielissä iltaan asti viipyillen; katso, Luna, tämä on minun elämäni minun historiani minun kaupunkini –

Minun rakkauteni.

Iltaisin Gabrielle jättää yksiönsä kaikki kolme kaari-ikkunaa auki, antaa perhosten viilettää verhoissa ja rakastaa vielä kaksi kuukautta Fleurin häiden jälkeen. Upottaa nenänsä Lunan unesta untuvaisiin niskahiuksiin, kuiskaa sinne pelkonsa ja melkein unohtaa.

Aurinko pitää Pariisia otteessaan koko pitkän kesän, maalaa Notre Damen kellotornit kirkkaammiksi kuin koskaan ja piilottaa tähdet Marttyyrivuoren huipulla. Ja kaiken sen he kokevat yhdessä; raukeat illat Gabriellen patjavuoteessa makoillen, lämmenneen punaviinin pehmeyden toistensa huulilla ja Mona Lisan ikuisen hymyn (kuin tämä olisi nähnyt heidän tiensä jo kauan ennen kuin tultiin risteyksiin). He hengittävät rakkautta, Pariisia ja kesää sisäänsä kuin yksi olento, kunnes:

elokuu maalaa varjonsa Sacré-Cœurilta punaiseen kaupunginosaan ja vie Gabriellen mukanaan.)


Luna ei mene puhumaan Gabriellelle heti tämän huomattuaan (tietää, ettei toinen siitä pitäisi, itsekään ei ehkä tahtoisi). Sen sijaan hän onnittelee Ginnyä, kiittää Harrya, kertoo Roselle mistä narskut löytyvät Saukkolammen tienoilla parhaiten ja lahjoittaa Dominiquelle retiisikorvakorut korvistaan. Hänellä on aikaa; onhan Gabriellea odottanut jo kauan, aina monen kesän yli ja läpi järvien jäätymisen. Luna nimittäin tietää, että toiset ihmiset – kuten Gabrielle – tarvitsevat aikansa, ja sen voi joko antaa heille, tai antaa heidän ottaa se itse.

Hänellä on aikaa: onhan Gabrielle, hänen kaunis kanarialintunsa, jo kerran karannut etelään, hiipinyt ovenraosta intiaanikesä takataskussaan ja jättänyt pyykkinarulle postikortin – au revoir. Se on ranskaa ja tarkoittaa näkemiin (ei hyvästi, eivät he sano hyvästi koskaan!), niin paljon Luna tietää.



Heinäsirkat soittavat interludiaan ja kaukaisen tehtaan savu on jo vaaleanpunaista, kun Luna löytää tiensä Saukkolammen rantaan, jossa Gabrielle istuu. Tytön jalat ovat paljaat ja hiekka kuivunut niihin kiinni, hiuksissa tuulentuiverrus käynyt ja lähtenyt. Toisin kuin Lunan, toisen kiharoille se on ollut armollinen, auringonsäteetkin jättäneet rauhaan ruskearipsiset silmät ja niitä ympäröivän herkän ihon.

Kaipasin sinua viime kesänä, Luna ei sano, vaan: ”Luin joskus, että lakkaamme kuulemasta heinäsirkat ennen kuin täytämme kahdeksankymmentä.”

Gabrielle vilkaisee Lunaa, jolla on sama unelias hymy kasvoillaan kuin edelliselläkin kerralla ja kaikkina päivinä siinä välissä. Pariisitar (aikuinen jo, huomaa Luna) sipaisee vaalean suortuvan korvansa taakse, sen orkideankukin koristellusta kampauksesta karanneen, ja hymähtää.

”Sitten minun pitänee pitää huolta, että kuuntelen niitä kyllästymiseen asti ennen sitä”, hän vastaa, hymyilee.



Aamunkoitossa Lunan otsalla on kastehelmiä ja Gabriellen hymy valoisampi kuin pilvipeittoihinsa kääriytynyt utuaurinko. Hietikko on viileä ja Lunan ripsistä tipahtelee pisarallisia onnea poskipäille, värjäten punahehkuiseksi koko kaupungin heidän takanaan.

Paljaisiin jalkoihin tarttuu katupölyä, mutta tänä aamuna kolibrit eivät lennä enää etelään vaan kotiin.

*

(Sagor för barnen som är som du)

[Jeeetu]

Oi, tää oli tosi ihana. Tykkäsin heti. Femmeä parhaimmillaan. Aluksi kuitenkin ajattelin, että mitäköhän tästä tulee, kun hahmojen ikäero oli sen verran suuri. Tykästyin kuitenkin kyseiseen paritukseen ja kun tarkemmin ajattelee, niin nuo tytöt sopivat täydellisesti yhteen. Alun ristiäisetkin oli kiva maininta, vaikka tämä olisi pärjännyt ilmankin. Tosiaan oli tosi kiva, söpö ja kaunis. Tykkäsin tosi paljon. Femme on ihanaa.

[Pääkallokiitäjä]

Kommenttikampanjasta, hyvää päivää.

Jo pelkkä tämän ficin nimi ja paritus kuulostivat söpöiltä, ja sama herkkyys ja suloisuus läpäisee itse ficinkin kokonaan. Kesäisen aamukasteisen tunnelman melkein tuntee ihollaan. Samalla tämä oli kuitenkin ihanan haikea - nimenomaan ihanan, sillä vaikka ficissä oli vahvasti mukana katoavaisuuden, hetkellisyyden ym. teema, niin silti se ei ollut pessimistisen angstinen vaan päinvastoin täynnä toivoa. Vaikka kesän jälkeen tulee syksy, niin syksylläkin voi olla kaunista?

Luna oli aito ja teeskentelemätön ja sikäli IC - kaipasin kuitenkin enemmän mukaan hänen "höperöä" puoltaan ja siitä olisi ehkä saanut paljon irti, onhan hänellä ja Gabriellella ikään kuin oma maailmansa muutenkin. Gabriellesta olisin halunnut kuulla lisää - kirjoissahan hänestä ei paljoakaan kerrota - ja ehkä hieman siitäkin, miten hän ja Luna ovat tavanneet, ystävystyneet ja rakastuneet, tai miksi Luna oli ollut hänen luonaan Pariisissa. "Kerran kesällä" on muuten hivenen kömpelö siirtymä: voisiko itse tekstin kautta antaa ymmärtää, että nyt kyse on takaumasta?

Hänellä on aikaa: onhan Gabrielle, hänen kaunis kanarialintunsa, jo kerran karannut etelään, hiipinyt ovenraosta intiaanikesä takataskussaan ja jättänyt pyykkinarulle postikortin – au revoir. Se on ranskaa ja tarkoittaa näkemiin (ei hyvästi, eivät he sano hyvästi koskaan!), niin paljon Luna tietää.

Tämä oli minusta kaikkein kaunein kohta. Sieviä metaforia ja niin paljon toiveikasta kaipuuta, että kyynelet melkein nousevat silmiin. Samoin Lunan sanat heinäsirkoista sopivat mukaan täydellisesti: on ylipäätään niin riipaiseva ajatus, että ihminen menettää iän myötä kykynsä kuulla heinäsirkat. Siinä on jotain symbolistakin.

Lopuksi ilmaisen vielä ihastukseni siitä, että tässä ficissä oli toisena tapahtumapaikkana maailman kaunein kaupunki eli Pariisi. <3 Voin hyvin kuvitella Lunan ja Gabriellen tanssimassa Pariisin (varsinkin Montmartren eli Marttyyrivuoren) kaduilla, toisistaan lumoutuneina...

[shaya]

Maww, kiitos ensinnäkin kommentistasi! MIetin itsekin tuota ikäeroa kyllä, mutta eihän se loppujen lopuksi ole kuin viitisen vuotta; ja Luna nyt on aina ollut sellainen Peter Pan, että ehkä tämä menee. :D Tosiaan, ilman ristiäisiäkin olisi varman pärjätty, mutta halusin kirjoittaa siitäkin, mitä kautta tytöt mahdollisesti tunsivat toisensa ja niin, joten.

Pääkallokiitäjä, ihanaa että mainitsit tuon haikeuden - sitä mun ficeissä on aika usein, mutta tässä yritinkin kirjoittaa sen vähän sellaisella toiveikkaalla tavalla, koska Gabrielle ja Luna on liian suloisia surullisiin loppuihin! Luna on minusta hirveän vaikea hahmo kirjoittaa ja varsinkin kun itse olen niin realisti, joten olet oikeassa siinä, että hänen höppänämpi puolensa jäi vähän varjoon; toisaalta, onhan Luna tässä ficissä jo vanhempikin kuin kirjojen aikaan. Ja mitä Gabrielleen ja tämän kaksikon taustoihin tulee - ehkä kirjoitan siitä tarkemmin vielä joskus. ;) Kerran kesällä sen sijaan on puhtaasti tyylillinen valinta (tajuan kyllä että sen olisi voinut tekstiinkin upottaa), mutta ikävää jos koit sen kömpelönä. Joka tapauksessa kiitos kovasti kommentistasi, sain siitä paljon irti - ja Pariisi ja erityisesti Montmarten seutu tosiaan ovat maailman kauneimpia paikkoja!

[Funtion]

Huh vautsivau! Tässä oli taas sitä järjetöntä shayamaista täydellisyyttä, jota mä en voi kuin ihailla! (Miks mä ees luen näitä, miks mä ees kituutan itteeni lukemalla näitä.) Tää tuntu tosiaan ehkä hieman erilaiselta, mutta ehdottomasti hyvällä tavalla — tää oli upea!

Mun tekis mieli lainata joka hiton kohta ja sanoa "hei, tää oli mun lemppari!" mut en tee niin, sillä:

Hänellä on aikaa: onhan Gabrielle, hänen kaunis kanarialintunsa, jo kerran karannut etelään, hiipinyt ovenraosta intiaanikesä takataskussaan ja jättänyt pyykkinarulle postikortin – au revoir. Se on ranskaa ja tarkoittaa näkemiin (ei hyvästi, eivät he sano hyvästi koskaan!), niin paljon Luna tietää.
…tää oli ehkä kaikista paras. Huu mitä kuvailua huu mitä lauseita huu mitä sanoja voi hyvänen aika!

Luna ei ehkä ollut sinänsä oikein oma itsensä, ei ainakaan niin paljoa kuin olisi voinut olla, mutta Luna on vaikea hahmo, kuten sanoit itsekin. Pitää olla vähän höppänä että siitä osaa kirjottaa, joten sikäli ymmärrän tän kyllä. Niin ja joku taisi mainita, että toi "kerran kesällä" oli kömpelö siirtyminen tai jotain, mut mä pidin siitä hurjasti, sillä se oli nimenomaan sitä sun tyyliä! Sun kirjotuksissa voi olla mitä vaan, ne osaa aina yllättää!

Ikäeroa näillä ehkä on, mutta mä en halua miettiä sitä. Jotenkin nää kaksi vaaleaa kaunokaista (tai no, Luna, kaunokainen, no joo ehkä omalla tavallaan) sopii yhteen ja musta oli ihanaa, miten tän tekstin pohjavire oli kuitenkin mukavan positiivinen. En tosiaan pysty sanomaan tästä nyt tän enempää, en enää tähän aikaan, mut mä pidin tästä 'urjasti! <3

[shaya]

fierté, haha, toi sun lainaama kohta on itse asiassa munkin suosikkeja tästä ficistä, joten kivaa että just sen poimit tuolta! Ja mitä Lunaan tulee - tää fic kuitenkin sijoittuu aika pitkälle tulevaisuuteen, about 10 vuotta sodan jälkeen, joten Luna luultavasti on kasvanut aika paljon henkilönä sen jälkeen. :--D Luulen että se sota kuitenkin muutti kaikkia, ja vaikka Lunan isä nyt kuvattiinkin about samanlaiseksi hörhöksi kuin tyttärensä, vaikka ihan aikuinen olikin, niin en oikeestaan pidä lainkaan mahdottomana tätäkään Lunaa. Mutta kirjojen Luna on tosiaan hurjan vaikea hahmo - ihan erilainen kuin minä, minkä takia se on mulle tosi vaikea kirjoittaa (enhän edes pidä Lunasta kirjoissa). Kiva myös jos sun mielestä tuo siirtymä ei ollut kömpelö! Hihi kiitos paljon, ihanaa jos tykkäsit! <3

[Kaarne]

Tätäkin lupasin kommentoida, joten teenpä sen nyt.

Tykkäsin tästäkin tekstistä, vaikka en ehkä niin paljon kuin jostain muista teksteistäsi - ehkä tässä ei ollut sellaista syvyyttä ja haikeutta mitä jossain muissa. (Toisaalta olen tykännyt Antarktiksesta ja Charlie/Gabriellesta niin paljon, että sekin voi olla osasyy - eivät kaikki tekstit vain iske kaikkiin lukijoihin samalla tavalla.)

Tämä oli paljon kevyempi, paljon suloisempi ja tavallaan ehkä myös paljon, hmm, perinteisempi tuossa Pariisin kuvauksessa ja muussakin. Perhosia, kesää, punaviiniä, Mona Lisa - sellaisia tuttuja elementtejä. Se ei ole huono asia, tässä on vahva tunnelma ja kaunis tarina ja ihastuttavat hahmot, mutta ehkä se tuttuuskin teki tekstistä minulle vähemmän vaikuttavan. Toisaalta tässä oli myös paljon ihastuttavia yksityiskohtia. Pidin mm. siitä, että Gabriellella oli taas kukkia hiuksissaan - ei vaaleanpunaisia, vaan orkideoita.

Tuo heinäsirkkakohta oli ihana! Pidin siitä, mitä Luna ajatteli ja mitä sanoi sen sijaan, ja siitä, miten Gabrielle vastasi. Lukija voi lukea vastauksen tavallaan molempiin asioihin ja se on minusta hurjan kaunista ja monitulkintaista ja kohta on myös molemmille hahmoille luonteva.

Fiertén lainaama kohta oli myös onnistunut ja tunnelmallinen, sulkeet siinä kohdillaan. Intiaanikesäkin on sitä paitsi hauska sana, joka toi mukavasti sävyä tuohon lauseeseen.

Loppu oli suloinen ja yhdisti myös ficin nimen itse tekstiin, mikä on aina positiivista - tyhjäksi jäävät nimet ovat vähän häiritseviä, mutta sinulla ne ovat usein mietittyjä ja toimivia.

Tämä oli suloinen, keveä kesäteksti, jossa oli silti sopivasti myös niitä varjoja ja painoa.