Name: Just one time
Author: Nirvu
Characters/Pairing: Petunia (Lily ja Severus)
Genre: angst, one-shot
Fandom: Harry Potter
Raiting: S (joku kertoo mulle jos tää jostain syystä on korkeempi
)
Disclaimer: Row-täti omistaa sekä Petunian, Lilyn, että Snapun, taitaa omistaa oikeestaan pääosan tapahtumistakin, mä vaan leikin, en saa rahaa
Summary: Petunia angstailee
A/N: Rupespa ärsyttään, kun kaikki vihaa Petua, ja sittenpä kirjoitin tähän. Kommetointi on, oli palaute sitten hyvää tai vähän huonompaakin, ehdottoman sallittua, sanoisinpa jopa pakollista^^
Just one timeLiikahdin lähemmäs heitä.
Olin varma; etteivät he olleet huomanneet minua, sillä kumpikin jatkoi puhumista
heidän maailman jutuista, joihin kumpikaan ei ottanut minua mukaan. Ei edes Lily. Kalkaroksen minä nyt vielä ymmärsin, hän oli paitsi ääliö, myös umpirakastunut minun siskooni.
Mutta me olimme siskoksia, olimme aina jakaneet kaiken. Olimme ihan erinäköisiä, pidimme eri asioista, riitelimme usein, joten mielikuvitus oli ainoa asia, jonka jaoimme yhdessä. Ja nyt Kalkaros oli päättänyt viedä meidän mielikuvituksemme pois, ottaa minun osani leikistä.
Katsoin heitä, ja olin kateellinen. Kalkaros oli muuttanut lapsuuden leikit todeksi, mutta vienyt ne samalla pois minun ulottuviltani. Ja minua pelotti että etääntyisin siskostani. Muistin kuinka Kalkaros oli kertonut Lilylle niistä ankeuttajista, ja oksa oli katkennut päähäni. Lily oli puolustanut minua, mutta minä olin huutanut heille.
Ja sitten Lily oli puolustanut vain tuota poikaa. Ja minä olin jäänyt yksin.
Olinko minä ollut vain sen yhden kerran arvoinen? Oliko hän vain kokeillut, jäänkö minä vielä hetkeksi kärsimään, kun he vievät taikuuden yhä kauemmas minusta, kiusaavat sillä minua? Ehkä.
Ja sitten minä päätin sulkea taikuuden kokonaan elämästäni. Ja se piti sisällään myös siskoni, kaiken hänen elämästään.
Ja olin onnellinen, että tein niin. Sillä muuten olisin vain jäänyt katkerana katsomaan, kun Lily nauroi ja jutteli sen pojan kanssa, teki taikatemppuja, eikä kertaakaan edes vilkaissut minua ja minun kasvoillani häilyvää pettynyttä ilmettä, joka sanoi: Miksen minäkin? Miksi vain Lily? Olenko minä niin huono, niin epäonnistunut?
Jos olisin tehnyt niin, elämäni olisi varmasti ollut silkkaa kärsimystä ja itkua. Näin sain kokea edes sen hetken ilon, vaikka kaikki lapsuus ja sen ilo ja taika jäikin taakse. Näin oli parempi.
Saihan niin aina uskotella.
A/N 2: Kiitosta rakkaat lukemisesta♥